TARINA MINUSTA JA HÄNESTÄ – MILKY CHANCE TAVASTIALLA

Tapasin sen maailman rakkaimman ihmisen, jonka ääni saa minut aina rauhoittumaan ja jonka turvallisilla käsivarsille nukahtaminen tekee minut ihan äärettömän onnelliseksi, ensimmäistä kertaa marraskuussa 2015 yhteisten ystäviemme keikalla pikkukaupungin pienessä baarissa, samana iltana minä pyysin hänet luokseni kuuntelemaan rakasta musiikkia ja vain kahta viikkoa myöhemmin lupasimme toisillemme, ettei olisi enää ketään muita, lupasimme olla olemassa vain toisillemme. Vuoden 2015 viimeiset viikot olivat uskomattoman kauniita ja yhtenä talvisena iltana ollessani lenkillä pikkukaupungin kaduilla sain maailman rakkaimmalta viestin, jossa hän suositteli kuuntelemaan jotain, mitä kannatti ehdottomasti kuunnella, jotain sellaista, mitä hän oli ilmeisesti itse kuunnellut luvattoman paljon. Kävelin Olavinkatua pitkin avatessani hänen laittamansa linkin ja lopulta musiikin soidessa kuulokkeissani en osannut kuin hymyillä, siinä hetkessä kuuntelin ensimmäistä kertaa Milky Chancea ja näin kaksi vuotta myöhemmin uskallan väittää, että yhtyeen ensimmäisestä albumista tuli juuri siinä hetkessä kuin huomaamatta meidän parisuhteemme ensimmäisten kuukausien soundtrack, mistään muusta ei tule niin vahvasti mieleen ne aivan uskomattoman kauniit viikot, meidän ensimmäiset.

Milky Chance on siitä hetkestä lähtien ollut minulle tavallaan aivan käsittämättömän tärkeä yhtye ja nähdessäni viime vuonna uutisen yhtyeen tulevasta Tavastian keikasta päätin, että meidän on ehdottomasti mentävä sinne yhdessä. Niin me sitten tosiaan ostimme liput kyseiselle keikalle ja tämän viikon maanantaina matkustimme viimein yhdessä sinne, missä raitiovaunut kolisivat ohitsemme Aleksanterinkadun vilinässä ja vastaantulijat juoksivat rautatieasemalla peläten myöhästyvänsä seuraavasta metrosta, kuljimme pitkin tuntemattomia katuja ja illalla seisoimme yleisömeren keskellä loppuumyydyllä Tavastialla. Tuntui kuin onnellisuus olisi kulkenut hyökyaaltona yleisömeren ylitse yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, musiikissa tuntui olevan aivan ensimmäisistä sekunneista asti jotain äärimmäisen taianomaista ja minä en osannut kuin kuunnella, elämäni tuntui pysähtyvän siihen hetkeen, musiikkiin ja yleisömereen ympärilläni, en osannut liikkua ja musiikin kuljettaessa mukanaan tuntui kuin minun ei tarvitsisikaan, kaikki oli ainoastaan hyvin.

Viimeistään Flashed Junk Mindin aikana musiikki oli saanut minut aivan täysin otteeseensa, keinutti minua mukanaan harmoniassa ja värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni hymyilin tyhmästi, Flashed Junk Mind on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, joista tulee vahvimmin mieleen ne kahden vuoden takaiset aivan uskomattoman kauniit viikot ja kaikki ne muistot, jotka saivat hymyilemään vielä siinä hetkessä värivalojen loisteessakin. Musiikin keinuttaessa mukanaan tuntui kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki yleisömeren keskellä ja rakkaus jokaisessa hengenvedossani, tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä seisoa siinä maailman rakkaimman ihmisen kanssa, keinua rakkaan musiikin mukana yhdessä ja katsoa hetkittäin silmiin, sitä onnellisuutta ei riittäisi kuvailemaan mitkään sanat tai lauseet. Siihen samaan onnellisuuteen minä tunsin pakahtuvani Milky Chancen kuulostaessa niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että olin valmis laittamaan yhtyeen samantien jollekin kuvitteelliselle listalleni parhaimmista liveyhtyeistä ja toisaalta, jos minulla todella olisi sellainen lista, yhtye pääsisi sinne ehdottomasti ilman, että minun tarvitsisi miettiä hetkeäkään.

Cold Blue Rain, Down By the River, Sadnecessary, Alive, yhtye kuulosti biisi toisensa jälkeen aina vain paremmalta, enkä tiedä, kuinka se oli viimeisten biisien aikana enää edes mahdollista, mutta kun lopulta se viimeinen biisi Cocoon ennen encorea kaikui loppuumyydyllä Tavastialla olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, sen, kuinka tavattoman suurta onnellisuutta ja rakkautta minä olin täynnä. Yleisömeren vaatiessa encorea minua nauratti, oli aivan järjettömän kuuma ja kun viimein uskomattoman keikan jälkeen, encoren viimeisen biisin aikana kävelimme hakemaan takkimme narikasta tuntui kuin olisin antanut musiikille kaikkeni, kuin olisin antanut sinä iltana yleisömeren keskellä itsestäni varmasti kaiken, mitä minulla olisi ollut koskaan antaakaan. Hetkeä myöhemmin Helsingin kadut olivat rauhoittuneet tumman taivaan alla, hengitin kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kolmen tunnin suhteellisen tuskallisen bussimatkan jälkeen nukahdin niille maailman turvallisimmille käsivarsille, olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen kaikesta.

i made you thinking oh so wrong

On ollut aamuja, jolloin olen herännyt pimeyteen ja halunnut jäädä vielä hetkeksi viereen nukkumaan, mutta on ollut myös aamuja, kun olen herännyt auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse ja hymyillyt typerästi, päättänyt pukeutua lämpimästi ja kävellä sitten päämäärättömästi kameran kanssa. Yhtenä sellaisena aamuna seisoin matkakeskuksella katselemassa junien seisovan aloillaan, hymyilin musiikin täydellisyydelle ja niille auringonsäteille, jotka hetkittäin häikäisivät vihreitä silmiäni, sinä aamuna rakastuin Milky Chancen uuteen biisiin. Kyseinen yhtyehän tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena ja rakastuneena, lähes yhtä rakastuneena kuin nyt, mietin sinä auringonsäteisiin verhoutuneena aamuna ja en osannut lopettaa hymyilemistä edes silloin, kun päivän viimeiset auringonsäteet lämmittivät kasvojani kolmelta iltapäivällä Jyväskylän hymyillessä kilpaa kanssani, sen onnellisuuden takia suosittelen kuuntelemaan kyseisen biisin tästä, olemaan yhtä onnellisia kuin minä sinä aurinkoisena iltapäivänä.

52 SONGS FOR AUGUST

Viimeisin soittolistani on huhtikuulta ja olen valehtelematta edelleen aivan äärimmäisen huono tekemään soittolistoja, vaikka musiikki saakin sydämeni muuttamaan rytmiään ja vesisateen kääntämään suuntaansa ikkunalasin takana, olen äärimmäisen huono, vaikka rakastankin musiikkia enemmän kuin osaisin koskaan keskeneräisin lausein kertoa. Äärimmäisen huono, mutta siitä huolimatta tahdon jakaa teidän kanssanne 52 musiikillista taideteosta, jotka ovat kuluneen kuukauden aikana saaneet sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja hymyilemään tyhmästi kaatosateessa, 52 aivan uskomatonta musiikillista taideteosta, jotka ovat saaneet hetkittäin tanssimaan villasukat jalassa maiseman ikkunalasin takana verhoutuessa pimeyteen ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, 52 aivan äärettömän rakasta musiikillista taideteosta.

Syksy tuo vuosittain luokseni uskomattoman kaunista musiikkia, sellaista, mitä ei ole aikoihin muistanut kuunnella ja siksi tämäkin soittolista sisältää kaunista musiikkia, taideteoksia, jotka saavat vuosi toisensa jälkemään itkemään syksyisin. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, silloin nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi päätyi tällekin soittolistalle, siksi kyseinen biisi päätyy soittolistoilleni jokaikisenä syksynä. Kaunista musiikkia tällä soittolistalla edustaa myös esimerkiksi Bright Eyes, joka on tämän kuluneen kuukauden aikana inspiroinut kirjoittamaan enemmän kuin mikään ja The Fray, jonka päätymisestä soittolistoille tietää suhteellisen varmasti, että on syksy. Ed Tullett ja uskomattoman kaunis Continental Dares pysäytti minut yhtenä aamuna yksinkertaisesti ihan vain kuuntelemaan, istumaan aivan aloillaan maiseman pukeutuessa harmaaseen ikkunalasin takana ja itkemään sanojen afraid of all the stares / and continental dares / i had lost / and that fear will sparkle / and then fall out löytäessä avonaiset haavani, kaikki ne kipeimmät muistot käsivarsiltani ja jostain syvältä hauraasta sydämestäni, pyydän, kuunnelkaa edes tämä biisi.

Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. AFI on itselleni ehdottomasti nimenomaan se yhtye, johon rakastun aina uudelleen syksyisin ja tavallaan mikään ei kuulosta syksyisin yhtä rakkaalta, sanojen like water flowing into lungs, i'm flowing through these days / like morphine cuts through, through dead end veins, i'm numbing in these days kaikuessa korvissani mikään muu ei merkitse yhtä suunnattomasti. A Skylit Drive puolestaan on kuulostanut kuluneen kuukauden aikana käsittämättömän hyvältä nimenomaan akustisena ja on täytynyt pysähtyä kuuntelemaan jokaisella hengenvedollaan, nimittäin yhtyeen Rise: Ascension albumi on jotain niin uskomattoman hienoa, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Luonnollisesti soittolistalta löytyy myös  The Used, joka oli aikoinaan itselleni ehdottomasti rakkain yhtye ja ääretöntä rakkauttani on edelleen uskomattoman vaikeaa kuvailla keskeneräisin lausein, mutta tämän yhtyeen musiikin kanssa löysin onnellisuuden lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, kun kaupunki ympärilläni nukkui. Tämän yhtyeen musiikin kanssa taistelin itseäni vastaan ja kirjoitin katkeruutta kuiskailevia lauseita, mutta katkeruuteen hukkuvaa elämääni sai musiikillaan värittää aikoinaan myös esimerkiksi soittolistalta löytyvät Bring Me The Horizon, August Burns Red ja Dead By April, joista viimeisimmän kanssa oikeasti juoksin pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla ja olin hukkua omaan toivottomuuteeni, vaikka hiukseni eivät olleetkaan enää mustat.

Lisäksi soittolistalta löytyvät myös tämänhetkiset suurimmat rakkauteni Lapko, The Blanko ja Von Hertzen Brothers, jota matkustan huomenna Helsinkiin rakastamaan värivalojen loisteessa. Huomenna minä aion rakastaa enemmän kuin pitkään aikaan, nostaa käteni ilmaan loputtomasta tunteesta ja huutaa ääneni käheäksi, mutta sitä ennen esittelen vielä kaksi yhtyettä tältä soittolistalta, kaksi yhtyettä, jotka olisivat ansainneet tulla esitellyiksi jo kuukausia sitten. Milky Chance tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena, enkä voi kiittää siitä kuin sitä ruskeahiuksista poikaa, josta kirjoitin ensimmäisen kerran marraskuussa. Siitä joulukuisesta illasta lähtien kyseinen yhtye on saanut hymyilemään typerästi ja kuluneen kuukauden aikana olen jostain syystä kuunnellut yhtyeen musiikkia käsittämättömän paljon, hymyillyt typerästi musiikkiin liittyville muistoille ja ollut vaihteeksi ihan järjettömän onnellinen, aivan kuin silloin joulukuussa. Viimeisenä esittelen teille yhtyeen, jota kukaan ei olisi varmaan koskaan osannut odottaa, nimittäin yhtyeen nimeltä Katzenjammer. Tämänkin yhtyeen kohdalla on taas kiittäminen sitä ruskeahiuksista poikaa, nimittäin tämä yhtye on pelastanut päiväni naurettavan monesti ja saanut nauramaan niinä harmaaseen pukeutuneina aamupäivinä, kun olen kävellyt toiseen kerrokseen soittamaan akustista kitaraa ja kiroamaan sitä, kuinka en oikeastaan edes osaa. Eikä se ole tavallaan haitannut, nimittäin kävellessäni takaisin kotiin sanat i wish the strings that are played were connected with a threat / but what is done and is not is a very different game / i have to sit down and try to stay sane and make a frame ovat aina saaneet nauramaan, siksi tämä yhtye on niin erityinen, tämä saa aina onnelliseksi.

      Nämä 52 musiikillista taideteosta saavat onnelliseksi, kuunnelkaa.