NIINÄ ILTOINA SAIMAA HEHKUI SAVONLINNASSA

 

Nuoruudessani minä olin hetkittäin katkera siitä, ettei rakkaassa pikkukaupungissa ollut juuri koskaan keikkoja ja kaikki keikat, jotka olisin tahtonut päästä silloin näkemään, olivat poikkeuksetta suuremmissa kaupungeissa. Rakastin ja rakastan edelleen livemusiikkia sydämeni pohjasta ja se, etten minä silloin noin kymmenen vuotta sitten päässyt rakastamaan livemusiikkia niin useasti kuin olisin tahtonut, tuntui aivan äärimmäisen raastavalta nuoren minäni kiivaasti hakkaavassa sydämessä. Muutettuani sitten lopulta yhdeksän vuotta sitten Helsinkiin opintojeni perässä pääsin näkemään keikkoja halutessani vaikka monta kertaa viikossa ja sen sijaan, että olisin viettänyt iltani opiskelijajuhlissa, vietin iltani värivalojen loisteessa eturivissä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa. Se on valehtelematta jotain sellaista, mitä en ole katunut koskaan, se, että päätin silloin valita opiskelijajuhlien sijasta musiikin, niin valtavasti minä rakastin ja rakastan edelleen livemusiikkia. Uskon, että päättäisin niin edelleen ja rakastaisin aivan yhtä paljon, ehkä enemmän, kuin rakastin silloin vuosia sitten.

 

Erityisesti oopperajuhlistaan tunnetussa Savonlinnassa järjestettiin kuitenkin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Saimaa Hehkuu -festivaali ja vaikka olin vallitsevan tilanteen vuoksi siihen festivaalia edeltävään iltaan saakka epäileväinen siitä, voidaanko tapahtuma todella järjestää, olin uskomattoman onnellinen kävellessämme elokuun kuudentena iltana maailman rakkaimman kanssa Kyrönniemen urheilukentälle. Viimeisessä ylämäessä nauroin ääneen sitä, kuinka vuosia sitten olin ollut ihan valtavan ahdistunut pyöräillessäni ennen liikuntatunteja sitä ylämäkeä kohti urheilukenttää, liikuntatunnit eivät suoranaisesti olleet minulle erityisen mieleisiä ja minulla ei ole niistä juurikaan hyviä muistoja. Sinä iltana se urheilukenttä oli minulle kuitenkin jotain aivan muuta kuin liikuntatuntien ahdistus, sinä iltana se oli minulle paikka, jossa minä saisin rakastaa hauraan sydämeni pohjasta ja huutaa ääneni käheäksi valtameren kokoisista tunteista, olla niin elossa, että se tuntuisi selkärangassani asti.

 

APULANTA @ SAIMAA HEHKUU 06 08 2021    

 

Festivaalin ensimmäisenä päivänä kävimme katsomassa vain illan viimeisen keikan ja seistessämme yleisömeren keskellä odottamassa Apulannan nousevan värivalojen loisteeseen mietin itsekseni, kuinka viimeisin kerta, kun olin päässyt todistamaan yhtyettä livenä, oli ollut vain muutamaa viikkoa ennen kuin tämä maailma pysähtyi. Sinä helmikuisena iltana Punkaharjulla en olisi osannut kuvitella, että maailma pysähtyisi aivan uudella tavalla ja ehtisi kulua puolitoista vuotta ennen kuin pääsisin todistamaan yhtyettä seuraavan kerran värivaloissa, sinä helmikuisena iltana kaikki oli vielä hyvin, oli kuin hiljaisuus ennen myrskyä. Seistessämme puolitoista vuotta myöhemmin yleisömeren keskellä yhtyeen noustessavärivalojen loisteeseen kauniina elokuisena iltana minä olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että vallitsevasta tilanteesta huolimatta seisoin siinä hetkessä juuri siinä ja sain tuntea musiikin syvällä rintalastani alla, huutaa ääntäni käheäksi rakkaista sanoista ja tuntea kyyneleet hetkittäin silmäkulmissani, olla niin elossa, että se tuntui kylminä väreinä minun ihollani kesäillan hämärässä.

Siitä oli sinä iltana melkein viisitoista vuotta, kun minä olin nähnyt yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja en voinut olla miettimättä, kuinka valtavan suuri osa elämääni yhtye on näiden viidentoista vuoden aikana ollut ja kuinka suuri osa elämääni se tulee varmasti aina olemaan. Näihin viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, olen ehtinyt juhlimaan viimeistä Puustockia, istumaan konserttisalin hämärässä kyyneleet silmäkulmissani ja jonottamaan viisi kokonaista tuntia keikkalippua Sanomatalon lattialla, olen ehtinyt huutamaan ääneni käheäksi loppuunmyydyssä jäähallissa ja itkemään silmät päästäni eturivissä Tavastialla, mutta ennen kaikkea minä olen ehtinyt rakastamaan, rakastamaan niin, ettei siinä ole hetkittäin ollut oikeastaan mitään järkeä. Apulanta on edelleen ainoa yhtye, jonka vuoksi jonottaisin viisi tuntia keikkalippua, minä mietin itsekseni sanojen joka kerta hulluus tuli, kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen, pelastusta myyvät on luvanneet sen, ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän, kun se manataan kaikuessa pimenevässä illassa ja kyynelten tarttuessa silmäkulmiini.

Apulanta oli sinä iltana jotain aivan uskomatonta, sellaista, mikä tunkeutui armottomasti rintalastani alle ja sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani, jotain niin uskomatonta, että sanojen vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään, muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan saadessa kyyneleet lopulta virtaamaan poskipäilleni tuntui tavallaan kuin jäisin niiden valtameren kokoisten tunteiden alle, kuin ne olisivat minua suurempia. Sinä iltana tunteet olivat valtameren kokoisia, enkä minä osannut pukea sanoiksi sitä, kuinka suunnattomasti olin kaivannut sitä rakasta yhtyettä ja kaikkea sitä, mikä sai sydämeni muuttamaan rytmiään sinä iltana tummansinisen taivaan alla. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa kesäillassa, tästä suurempaa olisi kaikkien näiden viidentoista vuoden jälkeen kovin vaikea kuvitella löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessämme pitkin tuttuja katuja ja pysähtyessäni ottamaan valokuvan pimeyteen verhoutuneesta maisemasta, se ilta oli ollut kaunis ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin minä voisin koskaan sanoiksi pukea.

 

BEHM @ SAIMAA HEHKUU 07 08 2021   

 

Kun Behmin debyyttialbumi julkaistiin vuosi sitten syyskuussa, minä kävelin sateisia katuja musiikin tuntuessa selkäytimessäni saakka ja istuin illan pimeydessä parvekkeella sanojen mä oon tosi hellä, mut joskus kuitenkin avokämmenellä kaikki osuu kasvoihin saadessa kyyneleet virtaamaan poskipäilleni. Draaman kaari viehättää on ollut itselleni viimeisimmän vuoden ajan aivan ehdottomasti yksi kuunnelluimmista albumeista, eikä syyttä, se on nimittäin samalla myös yksi hienoimmista albumeista, mitä Suomessa on julkaistu vuosiin ja se saa edelleen, lähes vuosi julkaisemisen jälkeen kylmät väreet juoksemaan ihollani pysähtyessäni kuuntelemaan. Kaikista niistä kylmistä väreistä ja kyynelistä huolimatta minä olin odottanut kuitenkin albumin julkaisemisesta saakka pääseväni todistamaan kaikkea sitä värivaloissa ja kun sitten viimein sinä elokuisena iltana Behm nousi lavalle sinisiin valoihin, jotain minussa särkyi tuhansiksi palasiksi, särkyi niin, että hetken tuntui tavallaan kuin minua ei olisi ollut, kuin olisi ollut vain valtameren kokoisia tunteita tuhansina palasina siinä urheilukentän pohjalla.

 

Vain hetkeä myöhemmin illan ensimmäiset sadepisarat putosivat kasvoilleni ja minä mietin itsekseni, kuinka ne tulivat juuri oikealla hetkellä, juuri oikealla hetkellä huolimatta siitä, etten ole oikeastaan koskaan suuremmin rakastanut vesisadetta keikoilla. Sinä elokuisena iltana sadepisarat tuntuivat kuitenkin lohdullisilta varovaisiin kyyneliin verhoutuneilla kasvoillani ja musiikin tuntuessa kylminä väreinä selkärankani jokaisessa nikamassa suljin hetkeksi silmäni unohtuen miettimään, kuinka en muistanut, milloin musiikki olisi viimeksi tuntunut niin valtavalta, milloin viimeksi olisi ollut niin vaikeaa olla itkemättä keikalla. Draaman kaari viehättää oli vuoden aikana kerännyt ympärilleen niin valtavasti tunteita, että sinä elokuisena iltana kaatosateessa tuntui kuin kaikki ne tunteet olisivat purkautuneet musiikin ravistellessa sieluani sadepisaroiden putoillessa kasvoilleni. Se, mitä sain sinä iltana kokea rakkaassa pikkukaupungissa, oli jotain niin uskomatonta, että kävellessäni keikan jälkeen urheilukentän katsomoon pitämään sadetta en osannut kuin hymyillä itsekseni, hymyillä kuin en koskaan ennen.

 

Istuessani ennen seuraavaa keikkaa urheilukentän katsomossa en voinut olla miettimättä itsekseni kaikkia niitä hetkiä, kun olin vuosia sitten istunut siinä samaisessa katsomossa ennen liikuntatuntien alkamista ja tuntenut ahdistuksen jokaisessa hengenvedossani. Minulla ei ole juurikaan hyviä muistoja peruskoulun liikuntatunneista ja se, kuinka vahvasti vuosien takaiset tunteet vyöryivät mieleeni sinä elokuisena iltana, tuntui uskomattomalta ja samalla myös jollain tavalla surulliselta. Katselin sateen hetkittäin voimistuvan ja tuulen tarttuvan korkeiden puiden latvoihin, kietouduin tiukemmin takkiini ja mietin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että hienon festivaalipukeutumisen sijaan minä olin valinnut sateenkestävän takin ja lämpimän neuleen. Kymmenen minuuttia ennen Sannin keikan alkamista sade viimein lakkasi ja minä jätin taakseni vuosien takaiset muistot liikuntatunneista, kävelin urheilukentän poikki vähän lähemmäs lavaa odottamaan seuraavan keikan alkamista.

SANNI @ SAIMAA HEHKUU 07 08 2021   

 

Minä olen nähnyt Sannin lukuisia kertoja värivaloissa niin loppuunmyydyllä Tavastialla kuin Provinssissakin ja kerta toisensa jälkeen olen saanut todeta itsekseni, kuinka Sannin keikalla on turha pelätä pettyvänsä, sellaista ei vain yksinkertaisesti tapahdu. Seistessäni sinä lauantaina yleisömeren keskellä odottamassa keikan alkamista minun sisälläni kiehui jostain selittämättömästä syystä, olin täynnä turhautuneisuutta ja ehdin ennen keikan alkamista hetken miettiä, saisinko minä siitä keikasta mitään irti turhautuneisuudessani. Siinä hetkessä en vain muistanut, että juuri se musiikissa on ihmeellistä, kuinka se saa kaiken muun unohtumaan ja kun Sanni lopulta asteli värivalojen loisteeseen sinä viileänä elokuisena iltana, minä unohdin kaiken muun, musiikin kaivautuessa rintalastani alle minä rauhoituin ja oli olemassa vain se vallitseva hetki harmaaseen verhoutuneen taivaan alla.

Sanni oli sinä iltana aivan yhtä uskomaton kuin aina ja huolimatta piiskaavasta kaatosateesta kaikki rakkaat biisit saivat minut hymyilemään tyhmästi suuren huppuni alta, sinä elokuisena iltana se oli jotain sellaista, mitä juuri siinä hetkessä tarvitsin. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä olin onnellinen, aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain seisoa siinä yleisömeren keskellä ja antaa musiikin viedä mukanaan kaatosateen piiskatessa hetkittäin kasvojani. Minä rakastin musiikkia ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, mutta kaikista suurimmin silloin, kun sanat mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan saivat kyyneleet silmäkulmiini, siinä hetkessä muistin jälleen, miksi rakastan Sannia niin suunnattomasti.

 

ANTTI TUISKU 07 08 2021    

Ennen Antti Tuiskun keikkaa minä istuin jälleen hetken urheilukentän katsomossa pitämässä sadetta ja mietin itsekseni, kuinka käsittämättömältä tuntuu, että olen rakastanut Antti Tuiskua vuodesta 2003 asti eli yli puolet elämästäni. Muistan edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen vahvasti sen hetken, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia ensimmäistä kertaa sinisellä tapetoidussa huoneessani ja mietin, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin sitä, se oli yksinkertaisesti niin tavattoman hyvä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että seitsemäntoista vuotta myöhemmin seisoisin yleisömeren keskellä kaatosateessa odottamassa tuon saman miehen nousevan värivalojen loisteeseen suurempana kuin koskaan, se olisi ihan valehtelematta tuntunut kaikesta rakkaudestani huolimatta uskomattomalta. Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka valtavasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun minäkin hetkeksi unohdin kaiken sen rakkauteni vuosia sitten, päädyttiin lopulta siihen tilanteeseen, että se loputtomalta tuntuva ihmismassa odotti kaatosateessa näkevänsä Antti Tuiskun, tuon ehdottomasti yhden Suomen mielenkiintoisimmista artisteista.

 

Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömassa odottanut sinä iltana turhaan, nimittäin Antti Tuisku oli ihan keikan ensimmäisistä sekunneista asti ilmiömäinen, jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, että minä en osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta ja ylpeydestä. Yleisön syttyessä liekkeihin viimeistään ensimmäisessä kertosäkeessä mieleeni nousi kaikki Antti Tuiskun keikat, joita minä olen päässyt näiden vuosien aikana todistamaan ja kaikki ne hetket värivalojen loisteessa, kun olen rakastanut niin valtavasti, etten ole löytänyt sanoja. Sinä elokuisena iltana rakastin kuitenkin enemmän kuin koskaan aiemmin, annoin musiikin viedä mukanaan ja unohdin hetkeksi kaiken muun, oli olemassa vain se hetki ja keikka, jota en varmasti tulisi koskaan unohtamaan. Antti Tuisku ja koko se uskomaton show olivat sinä iltana suurempaa kuin koskaan aiemmin, sadepisaroiden kimmeltäessä kirkkaiden värivalojen loisteessa minä keinuin musiikin mukana ja rakastin jokaisella hengenvedollani sydämeni muuttaessa rytmiään musiikin tahdissa, tästä syystä minä olen rakastanut Antti Tuiskua yli puolet minun elämästäni, hymyilin itsekseni kyynelten tarttuessa silmäkulmiini.

 

Minä olen nähnyt näiden kahdeksantoista vuoden aikana lukuisia Antti Tuiskun keikkoja niin konserttisaleissa, festivaaleilla, klubeilla kuin Helsingin vanhassa kirkossakin ja kirjoittanut aina jokaisen keikan jälkeen olleeni sanaton, mutta kirjoittaessani tällä kertaa niin, minä tarkoitan sitä todella. Minä nimittäin olin täysin sanaton kävellessämme keikan jälkeen kaatosateessa läheiselle parkkipaikalle hakemaan autoamme, minä olin sanaton ja samanaikaisesti valtavan onnellinen siitä, että olin saanut sinä iltana todistaa jotain niin uskomatonta. Vielä tänäänkin, kirjoittaessani tätä tekstiä, tuntuu kuin sanat eivät riittäisi kertomaan mitään siitä, mitä sain sinä iltana todistaa rakkaassa pikkukaupungissa ja kuinka suunnattomasti se minulle merkitsi, se oli jotain sellaista, mitä en tule koskaan unohtamaan. Enkä minä tule unohtamaan sitäkään, kuinka uskomattomalta tuntui rakastaa musiikkia paikassa, johon ei ollut aiemmin liittynyt juurikaan hyviä muistoja, en tule unohtamaan sitä, kuinka hienoa oli olla festivaaleilla siinä rakkaassa pikkukaupungissa, siellä, missä ei ole sellaista ennen nähty.

 

VIISI PAIMENKOIRAA JA VIIKKO RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

 

Elokuun ensimmäisenä maanantaina matkustimme rakkaaseen pikkukaupunkiin viettääksemme siellä seuraavan viikon ja nukahtaessani ensimmäisenä iltana lapsuudenkotini hiljaisuuteen minä en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että sain olla siinä hetkessä juuri siinä. Yöllä heräsina aina hetkittäin kuuntelemaan, kuinka sade hakkasi peltikattoa ja katselin, kuinka ihan valtavan rakas pieni karvakuono nukkui sänkyni vieressä kaikessa rauhassa, hymyilin itsekseni ja piilouduin peittojen alle nukahtaakseni uudelleen. Aamulla heräsin aikaisin, tuuli riuhtoi puiden latvoja ikkunalasin takana ja sade rummutti peltikattoa syödessäni aamiaista keittiössä, enkä voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka se tuntui äärettömän kotoisalta, turvalliselta. Sinä päivänä ja sen viikon jokaisena päivänä minä olin onnellinen siitä, että sain olla juuri rakkaassa pikkukaupungissa, kävellä pitkin tuttuja katuja tuulen tarttuessa hiuksiini ja katsella, kuinka viisi tavattoman rakasta paimenkoiraa juoksivat ympäri kotipihaa auringonsäteiden murtautuessa varovaisesti pilviverhon takaa, lempeän tuulen pudottaessa lehtiä pihlajasta.

Oli ihmeellistä seurata, kuinka meidän pieni karvakuonomme ja vanhempieni neljä belgianpaimenkoiraa alkoivat viikon aikana vähitellen tottua toisiinsa. Minä olin valehtelematta ollut ainakin jossain määrin huolissani siitä, kuinka vanhempieni koiralauma hyväksyisi joukkoonsa pienen karvakuonomme, mutta kaikki huoleni osoittautui sen viikon mittaan täysin turhaksi. Olisi pitänyt uskaltaa luottaa enemmän, mietin katsellessani yhtenä päivänä pienen karvakuonomme nukkuvan vanhassa huoneessani muiden koirien kanssa, olisi pitänyt uskaltaa luottaa ja olla huolehtimatta turhaan. Sen viikon aikana olin aivan äärettömän onnellinen siitä, kuinka riemuissaan pieni karvakuonomme oli niistä neljästä koirakaverista, mutta sen lisäksi olin valtavan onnellinen myös siitä, kuinka monia asioita pieni karvakuonomme pääsi kokemaan sen viikon aikana ensimmäistä kertaa, näkemään lampaita ja seuraamaan kentän laidalta arkitottelevaisuusharjoituksia, käymään pikkukaupungin keskustassa, tapaamaan uusia ihmisiä ja kiipeämään suuren kiven päälle isompien koirien perässä, juoksemaan sinisestä putkesta läpi.

 

Sen elokuun ensimmäisen viikon aikana vietin aivan ehdottomasti suurimman osan ajasta niiden viiden rakkaan paimenkoiran kanssa, mutta viikonloppuna ehdin myös käydä rakastamassa livemusiikkia Kyrönniemellä ja se taas on jotain sellaista, mistä minä tahdon kirjoittaa teille vielä myöhemmin erikseen. Tahdon kirjoittaa, koska se merkitsi minulle niin suunnattomasti ja koska en ollut aikoihin tuntenut niin vahvasti, en ollut aikoihin ollut niin täynnä valtamertakin suurempia tunteita tai itkenyt musiikin tunkeutuessa rintalastani alle armottomasti.

 

HEINÄKUUN VIIMEISINÄ PÄIVINÄ MINÄ PYSÄHDYIN

 

Heinäkuun viimeisinä päivinä istuin mökin kuistilla, kuuntelin sateen hakkaavan aitan peltikattoa ja unohduin kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka minä olin kuin huomaamattani ollut itselleni koko kesän tarpeettoman armoton. Olin koko kesän juossut eteenpäin ottamatta hetkittäin ensimmäistäkään askelta, kulkenut päivästä toiseen osaamatta lainkaan pysähtyä ja suorittanut elämääni niin, etten ollut huomannut, kuinka uskomattoman väsyneeksi se oli minut lopulta tavallaan tehnyt. Niinä heinäkuun viimeisinä päivinä en tahtonut enää juosta tai suorittaa, en tahtonut kulkea päivästä toiseen huomaamatta sitä, kuinka aamuisin auringonsäteet maalasivat varjoja mökin kuistille, se on ainoa hetki vuorokaudesta, kun auringonsäteet valaisevat kuistin ja se oli jäänyt minulta huomaamatta monena aamuna miettiessäni itsekseni, kuinka minä en ollut saanut tarpeeksi aikaiseksi.

 

Niinä heinäkuun viimeisinä päivinä minä pysähdyin, istuin aamuisin mökin kuistilla lukemassa Tove Janssonin äärettömän kauniita lauseita ja silitin pienen ja aivan tavattoman rakkaan karvakuonon pehmeää turkkia, kuljin paljain varpain pitkin mökkitietä pysähtyen hetkittäin ihmettelemään lintujen ääniä ja katselemaan, kuinka se pieni karvakuono kulki edelläni ihmettelemässä maailmaa. Maailmaa ja sen kauneutta minäkin ihmettelin niinä heinäkuun viimeisinä päivinä, seisoin laiturilla katselemassa järvelle ja hengitin keuhkojeni täydeltä ilmaa, joka oli sateen jälkeen erityisen raikasta, kuuntelin metsän humisevan ympärilläni, katselin maiseman verhoutuvan usvaan myöhään illalla ja annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini. Ennen kaikkea minä kuitenkin pysähdyin, istuin vuorokauden vaihteessa saunassa ilman mitään kiirettä ja kuuntelin pyyhkeeseen kietoutuneena kuistilla, kuinka jossain kauempana haukkui koira, jota pieni karvakuonokin kuunteli omasta pedistään, jonka olimme kantaneet kuistille. Minä pysähdyin, nukuin paremmin kuin olin nukkunut koko kesänä, söin aamiaista sängyssä ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän onnekas olin saadessani viettää aikaa niin kovin kauniissa paikassa.

 

 

Kaikista kauneimpia olivat kuitenkin ne aamut, jolloin istuin kuistilla lukemassa Tove Janssonin uskomattoman kauniita sanoja ja lauseita ja kuuntelin, kuinka auringonsäteet vaihtuivat aina hetkittäin sadepisaroihin, jotka hakkasivat vanhan aitan peltikattoa ja putosivat korkeiden koivujen oksilta vihreälle nurmikolle. Niinä hetkinä sanat "Hän ajatteli miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä" kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti saivat minut pysähtymään, huokaisemaan itsekseni, kuinka olinkaan voinut tänä kesänä unohtaa pysähtyä nauttimaan kaikesta siitä, mitä rakastan aivan valtavasti. Niinä heinäkuun viimeisinä päivinä minä onneksi pysähdyin ja nautin jokaisesta hetkestä, jonka minä sain viettää luonnon keskellä, siellä, missä olen viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani ja missä mieleni rauhoittuu aina ihan erityisellä tavalla, siellä, minne tahdon ehdottomasti palata sitten, kun syksy maalaa maiseman lämpimillä sävyillä ja luonto valmistautuu talveen.