Heinäkuun viimeisinä päivinä istuin mökin kuistilla, kuuntelin sateen hakkaavan aitan peltikattoa ja unohduin kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka minä olin kuin huomaamattani ollut itselleni koko kesän tarpeettoman armoton. Olin koko kesän juossut eteenpäin ottamatta hetkittäin ensimmäistäkään askelta, kulkenut päivästä toiseen osaamatta lainkaan pysähtyä ja suorittanut elämääni niin, etten ollut huomannut, kuinka uskomattoman väsyneeksi se oli minut lopulta tavallaan tehnyt. Niinä heinäkuun viimeisinä päivinä en tahtonut enää juosta tai suorittaa, en tahtonut kulkea päivästä toiseen huomaamatta sitä, kuinka aamuisin auringonsäteet maalasivat varjoja mökin kuistille, se on ainoa hetki vuorokaudesta, kun auringonsäteet valaisevat kuistin ja se oli jäänyt minulta huomaamatta monena aamuna miettiessäni itsekseni, kuinka minä en ollut saanut tarpeeksi aikaiseksi.
Niinä heinäkuun viimeisinä päivinä minä pysähdyin, istuin aamuisin mökin kuistilla lukemassa Tove Janssonin äärettömän kauniita lauseita ja silitin pienen ja aivan tavattoman rakkaan karvakuonon pehmeää turkkia, kuljin paljain varpain pitkin mökkitietä pysähtyen hetkittäin ihmettelemään lintujen ääniä ja katselemaan, kuinka se pieni karvakuono kulki edelläni ihmettelemässä maailmaa. Maailmaa ja sen kauneutta minäkin ihmettelin niinä heinäkuun viimeisinä päivinä, seisoin laiturilla katselemassa järvelle ja hengitin keuhkojeni täydeltä ilmaa, joka oli sateen jälkeen erityisen raikasta, kuuntelin metsän humisevan ympärilläni, katselin maiseman verhoutuvan usvaan myöhään illalla ja annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini. Ennen kaikkea minä kuitenkin pysähdyin, istuin vuorokauden vaihteessa saunassa ilman mitään kiirettä ja kuuntelin pyyhkeeseen kietoutuneena kuistilla, kuinka jossain kauempana haukkui koira, jota pieni karvakuonokin kuunteli omasta pedistään, jonka olimme kantaneet kuistille. Minä pysähdyin, nukuin paremmin kuin olin nukkunut koko kesänä, söin aamiaista sängyssä ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän onnekas olin saadessani viettää aikaa niin kovin kauniissa paikassa.
Kaikista kauneimpia olivat kuitenkin ne aamut, jolloin istuin kuistilla lukemassa Tove Janssonin uskomattoman kauniita sanoja ja lauseita ja kuuntelin, kuinka auringonsäteet vaihtuivat aina hetkittäin sadepisaroihin, jotka hakkasivat vanhan aitan peltikattoa ja putosivat korkeiden koivujen oksilta vihreälle nurmikolle. Niinä hetkinä sanat "Hän ajatteli miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta,
sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten
mahdotonta olisi elää ilman niitä" kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti saivat minut pysähtymään, huokaisemaan itsekseni, kuinka olinkaan voinut tänä kesänä unohtaa pysähtyä nauttimaan kaikesta siitä, mitä rakastan aivan valtavasti. Niinä heinäkuun viimeisinä päivinä minä onneksi pysähdyin ja nautin jokaisesta hetkestä, jonka minä sain viettää luonnon keskellä, siellä, missä olen viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani ja missä mieleni rauhoittuu aina ihan erityisellä tavalla, siellä, minne tahdon ehdottomasti palata sitten, kun syksy maalaa maiseman lämpimillä sävyillä ja luonto valmistautuu talveen.
Lähetä kommentti