Keskiviikkona edellisen illan lempeät auringonsäteet vaihtuivat kaatosateeseen katsellessamme aamun hitaina tunteina pienen karvakuonon kanssa kuistilta edessämme avautuvaa kesään verhoutunutta kaunista maisemaa, tuulessa humisevia korkeita koivuja ja kauempana niiden takana siintävää pientä järveä. Olimme juuri ehtineet käydä ihmettelemässä tätä kaunista maailmaa kahdestaan ennen sadetta, katsella tummien pilvien kerääntyvän siniselle taivaalle ja istua kuistille hengittämään aamun hitaiden tuntien rauhallisuutta, kun kaatosade saapui ja piiskasi armottomasti tuulessa humisevia korkeita koivuja ja aitan peltikattoa, jossain kaukana jyrisi ukkonen ja minä mietin itsekseni, kuinka olin odottanut sitä viikkoja. Olin odottanut puhdistavaa sadetta ja rauhoittavaa ukkosta, sitä, joka jyrisi jossain kauempana katsellessani pienen karvakuonon nukahtavan sateen ropinaan.
Illalla kävelimme metsien ja peltojen reunustamaa kylätietä, ympärillämme korkeat puut humisivat rauhallisesti lempessä tuulessa ja illan varovaiset auringonsäteet piiloutuivat metsän taakse, ilma oli sateisen päivän jälkeen raikas ja mietin itsekseni, kuinka tahtoisin jäädä. Olla palaamatta enää koskaan kaupunkiin, mietin hiekkatien tuntuessa turvalliselta jalkojeni alla ja lempeän tuulen tarttuessa hiuksiini, täällä minusta tuntuu tavallaan aina siltä. Tuntuu kuin kuuluisin peltojen ja metsien reunustamille hiekkateille, minä huokaisin ääneen katsellessani pienen karvakuonon juoksevan edellämme ja ihmettelevän kaikkea uutta, täällä se on tuntunut olevan ihan kuin kotonaan, aivan kuin olen ollut minäkin. Myöhemmin istuimme jälleen koko perheen kesken kuistilla, kun sade piiskasi aitan peltikattoa pimeyden keskellä, koko maailma oli hetken siinä, aivan koko tämä suuri maailma.
Lähetä kommentti