31. tammikuuta 2018

YHTENÄ AAMUNA TALVI OLI KADONNUT

IMG_3694IMG_3702

Viime viikolla kävelin auringonsäteisiin verhoutuneita katuja kamerani kanssa kylmyyden pistellessä poskipäitäni, oli yksi tammikuun kauneimmista päivistä ja pysähdyin hetkeksi laiturille katselemaan maiseman taianomaisuutta, hetken aikaa talvi tuntui samalta kuin se on tuntunut vuosia sitten. Hetken aikaa talvi tuntui ihan samalta kuin lapsuusvuosieni lumisina talvina, mutta seuraavana yönä heräsin levottomaan uneen sadepisaroiden rummuttaessa ikkunalasia, se olisi voinut olla aivan yhtä hyvin syksyinen yö, minä ajattelin noustessani istumaan pimeässä asunnossani, nimittäin siinä yön pimeydessä sadepisaroiden osuessa ikkunalasiini minusta tuntui aivan syksyltä, tuntui kuin olisi voinut olla aivan mikä tahansa vuodenaika. Istuin vielä hetken hiljaisuudessa ja piilouduin sitten uudelleen peittojeni alle, asunnossani oli uskomattoman kylmä ja ajattelin, kuinka se olikin tavallaan ainoa asia, joka muistutti minua siinä hetkessä talvesta.

Seuraavana aamuna katselin vesisateen jälkeistä maisemaa ja pakkasen jäädyttämiä katuja ikkunalasin takana, oli kuin talvi olisi kadonnut yhdessä yössä ja ikkunalasin takana olisi vuodenaika, jota ei kirkkain silmin voisi kutsua talveksi, vuodenaika, jolla ei ole nimeä. Vuodenaika, joka tuntuu vallitsevan jokaisena meille tuttuna vuodenaikana, muuttuen jatkuvasti hieman, mutta muistuttaen kuitenkin kuukaudesta toiseen jotain syksyn ja kevään väliltä, vuodenaika vailla nimeä. Minä tahtoisin vain talven sellaisena kuin sen muistan vuosia sitten olleen, tahtoisin lumihuntuun verhoutuneen taianomaisen maiseman ja kaksikymmentä astetta pakkasta pistelemään sormenpäitäni, mietin kävellessäni hakemaan postin ja kirosin itsekseni, kuinka maa jalkojeni alla oli pelkkää jäätä, vesisateen ja pakkasen taakseen jättämää jäätä.

IMG_3679

Myöhemmin samalla viikolla satoi kuitenkin lunta aivan samalla tavalla kuin sellaisissa lumisadepalloissa, tiedättehän, suurina lumihiutaleina suoraan kasvoille kävellessämme keskustaan ja hetken oli taas talvi, vaikka olikin yhtä lämmin kuin loppusyksyn päivinä. Satoi lunta niin, että hetken oli äärettömän kaunista ja tuntui kuin minun olisi pakko päästä ikuistamaan se valokuviin, aamulla se maisema olisi poissa, joten vuorokauden vaihteen jälkeen kävelimme maailman rakkaiman kanssa lumista katua pysähdellen hetkittäin katselemaan maisemaa linssin lävitse ja hymyilemään kaiken kaunedelle. Onneksi niin, sillä aamulla talvi oli taas kadonnut ja lumihuntuihin verhoutuneet puut kovin alastomia.
 IMG_3682IMG_3691

29. tammikuuta 2018

JUURI NYT MINUT TEKEE ONNELLISEKSI

Minä olen viimeisimmän viikon ollut tavallaan aivan äärettömän onnellinen kaikesta, kävellyt rantaan valokuvaamaan auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja seisonut laiturilla kamerani kanssa vain katselemassa kauneutta ympärilläni, hengittänyt jäätävää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kotiin palatessani juonut kuumaa vaniljateetä. Olen ollut äärettömän onnellinen, istunut pienessä asunnossani kirjoittamassa viimeisten valonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja ensimmäistä kertaa kuukausiin ollut niin käsittämättömän inspiroitunut, että olen tuntenut pakahtuvani siihen siitäkin huolimatta, että olen editoinut järjettömästi ja kirjoittanut sitäkin enemmän. Olen ollut käsittämättömän inspiroitunut ja luulen, että nimenomaan se on saanut minut niin äärettömän onnelliseksi, että seuraavaksi aion kirjoittaa teille niistä asioista, jotka tekevät minut juuri nyt onnelliseksi, aion kirjoittaa asioista, jotka ovat viimeisimmän viikon aikana hymyilyttäneet.

x Maailman rakkain ihminen, joka suostuu tyhmältä kuulostaviin valokuvausideoihini ja ehdottaa nykyään yllättävän usein itsekin, että lähdettäisiin valokuvaamaan jotain. Tammikuun viikot, jolloin meillä ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta nähdä toisiamme oli minulle itselleni jotenkin äärimmäisen raskaita ja siksi olenkin aivan tavattoman onnellinen siitä, että meillä oli ihana viikonloppu tämän maailman rakkaimman ihmisen kanssa, rakastan ihan hullusti.

x Disco Ensemble ilmoitti viime keskiviikkona lopettavansa ja soittavansa viimeiset keikkansa joulukuussa Tavastialla kiitoksena faneilleen. Kyseinen yhtye on viimeisimmät kymmenen vuotta kuulunut niihin itselleni henkilökohtaisesti tärkeimpiin yhtyeisiin ja tämä uutinen tuli kieltämättä vähän yllättäen, vaikka toisaalta olin sitä tavallaan osannut odottaakin, eihän yhtye kuitenkaan aivan yhtä aktiivisesti enää toiminut kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Jotain tietynlaista hiipumista ainakin tuotannon puolesta oli ollut ehkä havaittavissa, mutta yhtye lukeutui kuitenkin edelleen Suomen parhaimpiin liveyhtyeisiin ja seistessäni elokuussa yhtyeen keikalla värivalojen loisteessa en olisi osannut kuvitellakaan, että tällainen uutinen tulisi. Mikä tässä sitten tekee minut onnelliseksi, ei ole lopettamisuutinen itsessään vaan luonnollisesti se, että olin tarpeeksi nopea ja sain itselleni lipun sille Disco Ensemblen aivan viimeiselle keikalle.

IMG_3429

x Uusi villakangastakki. Minä olen kirjoittanut aivan luvattoman useasti kahdeksan vuotta vanhasta, kovin rakkaasta villakangastakistani, mutta en koskaan kuitenkaan ole kirjoittanut siitä, että olen kauan etsinyt uutta tämän kyseisen takin korvaavaa villakangastakkia. Tämä kahdeksan vuotta vanha villakangastakkinihan oli ja on edelleen mielestäni aivan täydellinen ja oli käsittämättömän vaikea löytää edes etäisesti yhtä täydellistä korvaajaa sille, mutta pari viikkoa sitten minua kuitenkin onnisti ja löysin melkein yhtä täydellisen takin. Olen nyt viikon hymyillyt aina pukiessani sen.

x Valoisa yksiöni. Tämä asunto on järjestyksessään kolmas, jossa olen asunut yksin ja jostain tuntemattomasta syystä tämä asunto on ollut nimenomaan se, mihin on ollut vaikein kotiutua. Kaksi edellistä asuntoani ovat alkaneet tuntua kodilta jo ensimmäisten viikkojen jälkeen, mutta tämän asunnon kanssa minulla meni samaan lähes puolitoista vuotta ja tämän tuntuessa nyt viimein kodilta en voisi olla onnellisempi siitä, että minulla on nämä kaksikymmentäseitsemän neliötä. Näiden seinien sisällä on minun oma pieni turvapaikkani, jonka valaisen aina iltaisin kynttilöillä ja kirjoitan sitten keskeneräisiä lauseitani, enkä voisi olla siitä yhtään onnellisempi. Minä olen täällä ihan tavattoman onnellinen.

x Hitaat aamut, kun voi jäädä vielä hetkeksi sänkyyn ja katsoa Netflix-sarjoja kaikessa rauhassa. Olen aina rakastanut hitaita aamuja, mutta vietettyäni kokonaisen kuukauden pikkukaupungin rauhallisuudessa, missä aikaiset aamuni eivät todellakaan olleet hitaita, olen alkanut arvostaa hitaita aamuja entistä enemmän ja nykyään nautiskelen niistä jokaisella hengenvedollani. On yksi maailman ihanimmista asioista keittää ensimmäisenä aamulla teetä, istua aivan rauhassa villasukat jalassa sängyssä hyvän Netflix-sarjan pyöriessä television ruudulla ja piiloutua hetkittäin peiton alle pakoon kylmyyttä. Tällaiset aamut myös auttavat jaksamaan arjessa ja saattavat tehdä päivästä heti aamusta alkaen hyvän.

x Edelliseen liittyen todellakin Netflix-sarjat, nimittäin minulla oli pitkään sellainen tilanne, etten löytänyt Netflixistä itselleni mitään katsottavaa tai jos löysinkin, minä en kuitenkaan jaksanut katsoa mitään yhtä jaksoa pidempään. Tällä hetkellä ehdottomiin lempisarjoihin kuuluvat tosiaan The End of the Fxxxing World, American Horror Story, iZombie, Riverdale ja Dynastia. Netflix-sarjojen lisäksi minun on ehdottomasti mainittava Yle Areenasta löytyvä Donna, joka on katsomisen arvoinen oikeastaan jo pelkästään ihanan Alina Tomnikovin käsittämättömän roolisuorituksen takia ja jonka suosittelen katsomaan niinä hitaina aamuina, varovaisten valonsäteiden maalatessa varjojaan valkoisille seinille.

IMG_3445

x Tämä saattaa kuulostaa vähän tyhmältä, mutta minut tekee aivan tavattoman onnelliseksi se, että olen tehnyt paljon työhakemuksia ja ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntuu, ettei tämä työnhaku ehkä aivan mahdotonta olekaan. Lisäksi ensimmäistä kertaa kuukausiin tiedostan, että minä olen kaikesta huolimatta aivan tarpeeksi hyvä ja etten todellakaan ole ainoa, joka on tässä samassa tilanteessa, tässä tilanteessa on nimittäin tuhansittain muitakin nuoria, jotka varmasti kokevat työttömyyden ja työnhaun vaikeaksi asiaksi samalla tavalla kuin minäkin, eikä tämä uusi aktiivimalli ainakaan auta meidän tilannetta yhtään. Kuitenkin kaiken tämän vaikeuden keskellä olen onnellinen siitä, etten enää pidä itseäni huonompana kuin muut pelkästään työttömyyteni takia ja työnhakuni on kovempaa kuin aikoihin, se on paljon sanottu.

x Inspiraation palaaminen on rehellisesti sanottuna yksi niistä asioista, joita olen odottanut kuumeisesti todella kauan ja nyt, kun pitkän odottamisen jälkeen vihdoin tuntuu, että inspiraatio on palannut kuin hyökyaalto, minun on todella vaikea olla siitä mitään muuta kuin käsittämättömän onnellinen siitä. Minä toivon, että tämä inspiraatio on palannut jäädäkseen, nimittäin valokuvaaminen ja kirjoittaminen eivät ole aikoihin saaneet aikaan näin suurta onnellisuutta.

 Mikä tekee teidät tavattoman onnelliseksi juuri nyt?                
 

25. tammikuuta 2018

MITÄ OLEN KUUNNELLUT TAMMIKUUSSA?

Viime vuosi oli minun ja musiikin suhteen yksinkertaisesti aivan äärettömän huono, enkä vieläkään osaa sanoa, mistä se lopulta johtui. Viime vuonna nimittäin julkaistiin paljon hienoa musiikkia, mutta jostain tähän asti tuntemattomana pysyneestä syystä musiikki harvoin pääsi kulkemaan rintalastani alle, musiikki sai harvoin tuntemaan niin havasti kuin se oli ennen saanut ja se oli jotain, mistä olin oikeasti huolestunut. Musiikki on ollut minulle yksi tärkeimmistä asioista elämässäni niin kauan kun vain muistan ja se, ettei musiikki enää kiinnostanut tai tuntunut sydämessä samalla tavalla, oli minulle tavallaan uskomattoman vierasta ja siksi toivonkin, että tämä vuosi on minulle ja musiikille jollain tavalla parempi, ainakin se on alkanut paremmin. Näinä tammikuun päivinä musiikki on hetkittäin ollut niin hienoa, että on täytynyt hetkeksi keskeyttää kaikki muu, pysähtyä yksinkertaisesti vain kuuntelemaan ja antautua musiikille jokaisella hengenvedolla, kuunnella sointu kerrallaan, kuunnella uudelleen ja rakastua siihen, kun musiikki kietoo harmoniaan.

Ensimmäinen biisi, joka sai hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään tänä vuonna, oli Mikko M. Koskisen ja Johanna Koskimon luotsaaman turkulais-helsinkiläisen Dino Mansikin Ihmeellinen timantti, joka sai pysähtymään haikealla ja silti niin uskomattoman kauniilla tunnelmallaan. Törmäsin kyseiseen biisiin ensimmäisen kerran Youtubessa (mikä puolestaan on todella erityistä, koska harvoin kuuntelen musiikkia Youtubesta) ja siksi onkin mainittava, että siihen on tehty aivan käsittämättömän kaunis musiikkivideo ja samalla mainitsen, että myös yhtyeen ensimmäinen single Tämä tunne mistä tiedän onko totta on lähes yhtä uskomaton kuin seuraajansa. Dino Mansikin jälkeen tammikuussa hauraan sydämeni rytmiä on onnistunut muuttamaan Topi Sahan ja Anna Puun Pirun ikävä, jonka sanoihin hyväksy viimein, mun mentävä on / vaikka sua jo ikävöinkin / mut vanhan raunioilla / mä palelen minä jäin kiinni istuessani vanhassa huoneessani pikkukaupungin rauhallisuudessa, samana rauhallisuuteen verhoutuneena iltana rakastuin Laura Moision helmikuussa ilmestyvän albumin toiseen singlelohkaisuun Puutarha. Rakastuin palavasti, eikä mikään ihme, nimittäin tammikuussa nimenomaan suomenkielinen musiikki on saanut sydämeni muuttamaan rytmiään ja esimerkiksi Lasten Hautausmaan juuri ilmestynyt albumi III sekä Pyhimyksen kaksi uusinta singleä Kynnet, Kynnet ja Jättiläinen ovat jättäneet minuun lähtemättömän jäljen, puhumattakaan tavattoman ihanasta naisesta nimeltä Vesta, jonka uusin single Ota varovasti sai minut tanssimaan ympäri tätä asuntoani jo viime vuoden loppupuolella. Viimeisinä suomenkielisen musiikin osalta mainitsen Sallan ja Miron Matka Maailman Ympäri -yhtyeestä tuttujen Miro Palokallion ja Salla-Marja Hätisen uusien yhtyeiden ensimmäiset singlet. Miro Palokallion, Sape Niemelän ja Aarni Palokallion luotsaama Matka Maailman Ympäri julkaisi ensimmäisen singlensä Ei mikään palaa ennalleen jo viime vuoden lopussa, mutta se on soinut kuulokkeissani tammikuussa enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää, kun taas Salla-Marja Hätisen, Tomas Niemistön, Ilkka Tuovisen ja Johannes Erkkilän luotsaama Mafia Honey julkaisi aivan ensimmäisen singlensä Rakastutaan viime perjantaina ja en ole saanut siitä vielä lukemattomien kuuntelukertojenkaan jälkeen tarpeekseni.

Suomenkielisen musiikin lisäksi olen tammikuussa kuunnellut niitä kaikista rakkaimpia yhtyeitä, kuten Von Hertzen Brothers, Magenta Skycode, Rubik ja Lapko, joista ensimmäisenä mainitun marraskuussa ilmestyneestä albumista War Is Over tuskin koskaan tulen pääsemään yli, niin suuria tunteita se saa edelleen aikaan. Näihin yhtyeisiin liittyen tammikuussa kuunnellusta musiikista voisin mainita Lapko-miesten äärettömän sykähdyttävän Dallas Kalevalan sekä Artturi Tairan ja Miikka Koiviston uusimman projektin Normal Life, jonka tuotanto on vähintäänkin mielenkiintoista, mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoista. Kaiken kaikkiaan tammikuu on ollut musiikin suhteen äärimmäisen hyvä, musiikki on pitkästä aikaa tuntunut jossain todella syvällä ja odotan innoissani, mitä musiikilla on tarjottavana minulle tänä vuonna, tällä hetkellähän tilanne näyttää erityisen lupaavalta, mutta enempää aiheesta poikkeamatta kehotan teitä suuntaamaan Spotifyn ihmeelliseen maailmaan kuuntelemaan, miltä tammikuun on minun korvissani kuulostanut.

        Soittolistaan tästä.

IMG_3106

24. tammikuuta 2018

LUMINEN AAMU JA ÄÄNIKIRJOJEN IHMEELLINEN MAAILMA

IMG_3161
IMG_3585

Tänään ikkunalasin takana satoi lunta minun herätessäni harmaaseen aamuun, laitoin villasukat jalkaani kävellessäni avaamaan sälekaihtimet ja jäin sitten vielä hetkeksi peiton alle kuuntelemaan kirjaa Gösta Sundqvistista, tuosta Leevi and the Leavingsin keulakuvasta ja sielusta, jota olen aina pitänyt tavallaan mystisenä henkilönä. Toisaalta olen pitänyt yhtyettä kokonaisuudessaan tavallaan melko mystisenä, eihän se koskaan soittanut ensimmäistäkään keikkaa vuoden 1981 Suomen Euroviisu-alkukarsintoja lukuunottamatta, mutta teki kuitenkin huomattavan määrän menestyslevyjä ja elää edelleen suomalaisten mielissä, vielä neljätoista vuotta Gösta Sundqvistin kuoleman jälkeenkin. Leevi and the Leavings on ollut minulle jollain tavalla tärkeä yhtye kaukaa lapsuudestani asti ja olin jo kauan halunnut lukea tämän viime syksynä ilmestyneen kirjan, mutta jostain tuntemattomasta syystä sain sen käsiini vasta viime viikolla - fyysisen kirjan sijaan kuitenkin äänikirjana, joka ovat minulle suhteellisen uusi tuttavuus, tutustuinhan niihin vasta joulukuussa.

Minä olen aina rakastanut lukemista, olen rakastanut kauniita, sykähdyttäviä lauseita ja yksittäisiä sanoja, jotka saavat sydämen muuttamaan rytmiään. Olen rakastanut melkein yhtä suunnattomasti kuin kirjoittamista, saatuani ala-asteella oman kirjastokortin (johon olen kirjoittanut sukunimeni väärin) lainasin kasoittain kirjoja pienestä lähikirjastostamme ja nuoruuteni vaikeimpina vuosina rakastin kirjojen tavatonta rauhoittavuutta, mutta kaikesta rakkaudestani huolimatta opiskeluvuosinani lukeminen sitten unohtui tenttikirjojen ja raporttien takia. Kahden vuoden takaisen valmistumiseni jälkeen olen vähitellen yrittänyt löytää tieni takaisin kirjojen ja äärettömän kauniiden lauseiden ääreen, mutta jostain syystä lukemiseen keskittyminen on ollut minulle ajoittain haastavaa, siksi minä varmaan joulukuussa päätin tutustua äänikirjoihin. Vaikka Gösta Sundqvist – Leevi And The Leavingsin Dynamo (Into, 2017) on vasta kuudes kirja, johon olen tutustunut näin äänikirjana, minä voin ainoastaan suositella äänikirjoja, nimittäin on yksinkertaisesti äärettömän rentouttavaa esimerkiksi istua bussissa ja kuunnella äänikirjaa, tällä hetkellä äänikirjat voittavat vähän musiikinkin.

IMG_3180IMG_3595IMG_3149

23. tammikuuta 2018

MINÄ OLEN KASVANUT KIINNI SINUUN

IMG_3083IMG_3138

Viimeisinä pikkukaupungissa viettäminäni päivinä kuljin lumivalkeaan verhoutuneessa metsässä, joka on saanut minut vuodesta toiseen rauhoittumaan, hengitin syvään jokaisella hengenvedollani ja yritin unohtaa, kuinka uskomaton ikävä minulla oli miestä, jonka käsivarsille nukahtaminen on yksi parhaista asioista, joita tiedän. Minä yritin unohtaa, kuinka uskomaton ikävä minulla oli miestä, jonka käteen tartun aina kotimatkalla kuin tunteakseni olevani turvassa, todella yritin unohtaa, mutta kaikesta huolimatta jäin jatkuvasti kiinni siihen samaan ajatukseen. Istuin vanhassa huoneessani villasukat jalassa kirjoittamassa turhalta tuntuvia lauseita, jotka jäivät keskeneräisiksi ja keitin hetkittäin itselleni teetä pysyäkseni lämpimänä, vanhassa huoneessani on aina ollut aivan äärettömän kylmä, tuvan leivinuuni on hieman liian kaukana pystyäkseen pitämään sen lämpimänä, siksi pidin siellä öisin lämpöpatteria päällä, etten palelisi peiton alla.

Aamuisin heräsin aikaisin, istuin olohuoneessa juomassa teetä koiran katsellessa minua rauhallisesti silmiin ja katselin valonsäteiden tulvivan sisään keittiön ikkunasta, silloin minä jäin taas kiinni siihen samaan ajatukseen, kuinka minulla oli uskomaton ikävä sitä miestä, jonka kanssa olen ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut niin suurta rakkautta, ettei sille yksinkertaisesti ole sanoja. Jäin kiinni siihen samaan vanhaan ajatukseen ja se aivan uskomaton ikävä sai minut ahdistumaan, kietouduin lämpimään vilttiin kävellessäni hakemaan itselleni vähän lisää teetä, kuuntelin koiran kynsien rapisevan parkettilattialla ja kirjoitin edellisenä päivänä keskeneräisiksi jääneet lauseeni valmiiksi. Kirjoitin valmiiksi osaamatta kuitenkaan lopulta olla niihin tyytyväinen, kävelin harmaaseen verhoutuneen taivaan alla koirien kanssa ja päätin, että minun oli päästävä kotiin. Siinä hetkessä se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, minun oli päästävä kotiin.

IMG_3087

Seuraavana aamuna katselin vaihtuvaa maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana ja tuntien matkustamisen jälkeen istuin pienessä yksiössäni ensimmäistä kertaa kokonaiseen kuukauteen, istuin tekemättä yhtään mitään ja unohduin miettimään sitä, kuinka minulla oli ikävä myös sitä pientä yksiötäni, minulla oli ikävä sitä omaa kotiani. Myöhemmin pyyhin pölyt valkoisesta kirjahyllystäni ja sytytin kynttilöitä, tuntui tavallaan käsittämättömän hyvältä olla kotona, mutta vielä paremmalta tuntui seisoa pimeyteen verhoutuneen taivaan alla bussipysäkillä ja nähdä ensimmäistä kertaa viikkoihin mies, johon minä olen näiden kahden yhteisen vuotemme aikana kasvanut kiinni, maailman rakkain mies, johon minä olen kaikista vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta kasvanut kiinni ja jota ilman en osaa enää elää.

IMG_3135IMG_3104

22. tammikuuta 2018

SUU TÄYNNÄ KARKKIA JA MOON BOOTSIT POSTISSA

IMG_3357IMG_3373

"you pay money for nothing
but there's freedom for free
everything you will ever need
lies around on your seat
it's freedom lottery"


Lapko - Money For Nothing (2015)

Viime viikolla kävelin pikkusiskoni ja kahden koiramme kanssa rantaan armottoman kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, oli yksi tammikuun kauneimmista päivistä ja tasan kolme kokonaista vuotta siitä, kun Lapko julkaisi kuudennen albuminsa ensimmäisen singlelohkaisun. Olin odottanut sitä aivan suunnattomasti aina siitä asti, kun olin edellisenä syksynä seisonut Tampereen Yo-talolla eturivissä yhtyeen keikalla ja kuullut siellä yhtyeen uutta musiikkia. "Money For Nothing on kappale siitä, kun on suu täynnä karkkia, moon bootsit postissa, mutta siltikään ei naurata. Se on moderni hehkutus siitä, miten kaikki tarpeellinen on tässä" yhtyeen laulajakitaristi Ville Malja kommentoi kyseistä singlelohkaisua silloin kolme vuotta sitten ja kuullessani sen ensimmäisen kerran tammikuun pakkasyönä tuntui aivan kuin elämä olisi pysähtynyt siihen, tuntui kuin musiikki olisi yksinkertaisesti niin suurta, etten pystyisi hengittämään.

Money For Nothing oli sinä tammikuisena pakkasyönä, pikkukaupungin uinuessa rauhallisuuttaan ikkunalasin takana, juuri sitä, mitä tarvitsin, ja se oli sitä valehtelematta koko sen kevään ajan, kun tuntui, että olen aivan käsittämättömän hukassa itseni kanssa. Sinä keväänä minä irtisanoin Helsingin asuntoni vuokrasopimuksen, kävelin kamerani kanssa jokaisen rakkaan kadunkulman vielä viimeisen kerran ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa, hetkittäin eturivissä ja hetkittäin yleisömeren keskellä, aivan luvattoman useasti. Sinä keväänä seisoin Tavastialla eturivissä sanojen in a corner taking bad cocaine / sits a sad young guy / he says / life is a bitch / but still give it a try kaikuessa yleisömeren ylitse, huusin ääntäni käheäksi ja kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla mietin, kuinka kaikki oli hetken siinä, katselin merelle onnellisuus rintalastani alla, but there's freedom for free, sanat kaikuivat vielä korvissani.

IMG_3354

Kävellessäni viime viikolla rannassa sanat kaikuivat jälleen korvissani, you pay money for nothing but there's freedom for free, kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani minä mietin, kuinka ne sanat ovat minulle itselleni edelleen aivan äärettömän tärkeät, auringonsäteiden häikäistessä silmiäni mietin, kuinka minä edelleen tarvitsin niitä huolimatta siitä, että vuodet olivat vieneet minua eteenpäin ja muuttaneet minua ihmisenä enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Tarvitsin niitä muistuttamaan minua siitä, kuinka kaikesta turhautumisesta ja stressistä, kaikista niistä odotusarvoista ja loputtomasta päämäärättömästä juoksemisesta huolimatta kaikki on tässä, kaikki on tässä juuri nyt, enkä minä tarvitse mitään enempää, minun on hyvä tässä hetkessä. Auringonsäteiden loisteessa katselin maisemaa kalansilmäobjektiivin lävitse ensimmäistä kertaa kuukausiin, hymyilin lumihangen kantaessa askeleeni ja kotona kirjoitin sen muistiin.

     Kirjoitin sen itselleni muistiin, että muistaisin sen useammin.

IMG_3344IMG_3369IMG_3356


17. tammikuuta 2018

HETKITTÄIN ON MAAILMAN PARASTA OLLA YKSIN

IMG_2556IMG_2580

Yhtenä iltana istuin yksin olohuoneessa, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan huoneesta toiseen takkatulen luodessa valoa tupakeittiön hämärään ja mietin, kuinka usein tämän kuluneen kuukauden aikana minä olinkaan kaivannut sitä, kuinka uskomattoman usein tämän pikkukaupungissa viettämäni kuukauden aikana olinkaan kaivannut yksin olemista ja sitä, ettei minun hetkeen tarvitse olla mitään kenellekään. Sitä, ettei minun hetkeen tarvitse sanoa mitään kenellekään, niin, paitsi siinä hetkessä takkatulen loisteessa koiralle, joka varovaisin askelin käveli luokseni, hyppäsi viereeni sohvalle ja tarttui olkapäähäni tassullaan kuin kertoakseen jotain. Vastasin vaativaan katseeseen tyhmästi hymyillen ja vain hetkeä myöhemmin kävelin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, katselin hihnan päässä kulkevaa koiraa ja kuulokkeissani soi uusi musiikki, uusi ja tavallaan aivan äärettömän kaunis musiikki, joka tunkeutui rintalastani alle varoittamattomasti.

Pääsitkö koskaan irti painajaisistasi / kuka viereltäsi herää aamuisin / ja mitä ihmettä mä oikein ajattelinkaan Topi Saha lauloi vielä istuessani hämärässä keittiössä juomassa teetä, oli sen pienen hetken rauhallisempaa kuin aikoihin ja tuntui kuin koko maailma olisi ollut siinä, kuin koko maailma olisi pysähtynyt siihen hetkeen ja niihin sanoihin, niihin, jotka saivat sydämeni jättämään lyönnin välistä. Hengitin hetken silmät kiinni ja päästin irti kaikesta, kuuntelin koiran kävelevän takkahuoneeseen juomaan vettä, kellon viisarit kulkivat rauhallisina eteenpäin ja minä jäin siihen hetkeen.

IMG_2553IMG_2579IMG_2561

13. tammikuuta 2018

TÄNÄ VUONNA AION OTTAA ENEMMÄN AIKAA ITSELLENI JA KEHITTYÄ VALOKUVAAMISESSA – LUPAUKSET JA TAVOITTEET VUODELLE 2018

IMG_2891

Vuoden 2017 viimeisenä päivänä kirjoitin, että seuraavana vuonna tahdon olla aivan järjettömän paljon onnellisempi, kirjoitin, kuinka tahdon huutaa ääneni käheäksi hullusta onnellisuudesta ja rakastaa jokaisella hengenvedollani, tahdon tuntea kaiken juuri niin vahvasti, että sattuu hengittää. Kirjoitin, kuinka seuravaana vuonna tahdon tehdä asioita, jotka saavat pelon kulkemaan pitkin minun selkärankaani, tahdon matkustaa vieraisiin kaupunkeihin ja opetella käyttämään huulipunaa, kirjoitin, kuinka tahdon kirjoittaa pelkäämättä jokaista epätäydellistä lausettani ja pysähtyä yhä useammin valokuvaamaan maailman suunnatonta kauneutta. Istuessani vuoden viimeisenä päivänä yksin vanhassa huoneessani kirjoitin, kuinka seuraavana vuonna tahdon ostaa vihdoin keltaisen sadetakin ja viininpunaiset kengät, tahdon rakastaa enemmän ja näyttää koko maailmalle, että minusta todella on tähän, enkä minä olekaan niin heikko kuin olen itse aina luullut, kirjoitin, kuinka minä tahdon pakata koko omaisuuteni mukaani ja matkustaa raitiovaunujen kolinaan, tahdon herätä varhain aamuisin töihin ja elää iltaisin niin kuin en olisi koskaan elänyt, minä kirjoitin hetkeäkään miettimättä.

Kirjoitin, kuinka vuonna 2018 tahdon olla onnellisempi, suunnattomasti onnellisempi, mutta kävellessäni maanantaina juuri ennen auringonlaskua rantaan valokuvaamaan unohduin hetkeksi miettimään, kuinka voisin kirjoittaa tarkemmin niistä lupauksista ja tavoitteista, jotka toteutuessaan veisivät minua eteenpäin tai ainakin johonkin suuntaan. Unohduin miettimään, kuinka voisin kirjoittaa tarkemmin niistä lupauksista ja tavoitteista, jotka toteutuessaan mahdollistaisivat sen, että vuonna 2018 olisin aivan suunnattomasti onnellisempi kuin edellisenä vuonna, aivan tavattoman onnellinen.

IMG_2897

VIISI LUPAUSTA VUODELLE 2018

x Otan enemmän aikaa itselleni. Vuosia sitten rakastin suunnattomasti niitä hetkiä, kun istuin pimeässä asunnossani yksin kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita musiikin kuiskaillessa taustalla rakkauttaan, minä rakastin niitä hetkiä, kun heräsin aikaisin ja istuin aamun ensimmäisellä lautalla Suomenlinnaan. Vuosia sitten rakastin niitä hetkiä, kun seisoin keskellä yleisömerta ja olin hetken olemassa vain itseäni varten, rakastin sellaisia hetkiä, kun vuorokauden vaihteessa katselin ohikiitävää maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin myöhemmin aivan yksin rauhallisuuden tuntuessa sydämessäni, tänä vuonna lupaan rakastaa taas sellaisia hetkiä ja ottaa aikaa ihan vain itselleni, olla olemassa enemmän vain itseäni varten ja muistaa vähän useammin sen, että voin olla uskomattoman onnellinen myös yksinkin.

x Sanon enemmän 'kyllä' ja vähemmän 'ei'. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka sanovat 'ei' nopeammin kuin ehtivät ajatella asiaa yhtään tarkemmin, kuulun niihin ihmisiin, jotka herkemmin kieltäytyvät kaikesta kuin suostuvat yhtään mihinkään, mikä on vähänkin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Vuonna 2018 lupaan sanoa enemmän 'kyllä' ja vähemmän 'ei', nimittäin vastaamalla myöntävästi tapahtuu todennäköisesti huomattavasti enemmän hienoja asioita kuin kieltäytymällä jatkuvasti kaikesta, vuonna 2018 tapahtuu hienoja asioita, lupaan tässä samalla itselleni myös sen.

x Olen useammin pelkojani vahvempi. Minä pelkään aivan uskomattoman monia asioita, myös niitä sellaisia, joissa ei todellisuudessa ole yhtään mitään pelättävää. Nykyään tilanne on sellainen, että valitettavan useasti nämä pelot ovat minua vahvempia, enkä siksi uskalla tehdä joitakin sellaisia asioita, joita oikeasti koko sydämestäni tahtoisin tehdä. Tänä vuonna lupaan voittaa pelkoni useammin, lupaan olla vahvempi kuin se ahdistava tunne jossain rintalastani alla, lupaan tehdä asioita, vaikka kuinka pelottaa. Lupaan itselleni, että tänä vuonna pelkoni eivät enää määrittele minua.

x Kirjoitan enemmän. Kun vuosia sitten asuin pienessä soluasunnossani Helsingissä, istuin usein yksin parvekkeella kirjoittamassa yksittäisiä sanoja ruutupaperin reunaan taivaan verhoutuessa tummansiniseen, kirjoitin sanoja, joilla ei tarvinnut olla mitään suurempaa merkitystä, sanoja, jotka tahtoivat tulla kirjoitetuksi. Kirjoitin istuessani metrossa matkalla Kulosaaresta keskustaan, kirjoitin pysähtyessäni katselemaan rauhallista maisemaa Seurasaaressa ja kirjoitin herätessäni yöllä painajaisiin. Olen kaivannut sellaista, olen kaivannut kirjoittamista ja yksittäisiä sanoja, siksi vuonna 2018 minä lupaan taas kirjoittaa enemmän, lupaan kirjoittaa enemmän tätä blogia, lupaan kirjoittaa runoja ja sitten niitä yksittäisiä, merkityksettömiä, sanoja ruutupaperin reunaan. Lupaan kirjoittaa kaikesta siitä, mikä tuntuu jossain, kaikesta, mikä merkitsee jotain, lupaan kirjoittaa auringonnousuista ja hiljaisuudesta, lupaan kirjoittaa onnellisuudesta.

x Harrastan enemmän liikuntaa ja kiinnitän huomiota elintapoihini. Jäin viime heinäkuussa auton alle ja jalkani oli tämän onnettomuuden seurauksena sellaisessa kunnossa, ettei liikunnan harrastaminen alkuun ollut mahdollista ja vaikka aikaa kului, jalkani kipeytyi vähäisestäkin liikunnasta ja liikunta ei siksi tuntunut mielekkäältä. Kuljin melkein kaikki matkani bussilla ja välttelin liikunnan harrastamista, mikä valitettavasti jatkui myös sen jälkeen, kun jalkani oli parantunut, mutta tänä vuonna lupaan harrastaa enemmän liikuntaa, minä lupaan lähteä lenkille, vaikkei se välttämättä aina tuntuisikaan niin houkuttelevalta ajatukselta. Lisäksi lupaan kiinnittää enemmän huomiota elintapoihini, nimittäin eihän pelkästään liikunta riitä siihen, että voisin kokonaisvaltaisesti hyvin, hyvinvointiin tarvitaan paljon muutakin.

IMG_2940

VIISI TAVOITETTA VUODELLE 2018

x Vuoden 2018 aikana aion saada töitä. Minä olen ollut kokonaiset kaksi vuotta työtön ja vaikka olen näiden kahden vuoden aikana tehnyt melkein yhdeksän kuukautta työkokeiluita, tämä työttömyys on jatkuvasti syönyt minua sisältä. En vain yksinkertaisesti kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttivat siitä, että voivat viettää viikkokausia Netflixin parissa ja valvoa jatkuvasti aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti, minä en ole sellainen ihminen, minun on saatava tehdä jotain, enkä siis todellakaan ole työtön omasta tahdostani. Olen hakenut aktiivisesti töitä saaden vastaukseksi automaattisesti lähetettyjä "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut juuri sinuun" sähköposteja ja uskallankin väittää, ettei mikään ole turhauttavampaa, ei yksinkertaisesti mikään. Tänä vuonna minun ehdottomasti tärkein tavoitteeni on saada vihdoin töitä, mielellään taloushallinnon puolelta, vaikka sen ei tässä vaiheessa enää varmaan pitäisikään olla tärkeää.

x Aion kehittyä valokuvaamisessa. Muistan edelleen, kuinka syksyllä 2007 kuljin sateen jälkeen vanhan digikameran kanssa omakotitalomme pihassa ja kuinka kuvatessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa innostuin valokuvaamisesta niin, että seuraavat kolme vuotta valokuvasin kaikkea, mikä tuli eteeni. Sain ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2010 ja kamera kulki vuosien ajan mukanani kaikkialla, mutta viimeaikoina on tuntunut kuin kulkisin valokuvaamisen kanssa kehää, kuin en kehittyisi siinä ollenkaan, kuin en kulkisi yhtään eteenpäin, vaikka kuinka katselisin maailmaa linssin lävitse. Tänä vuonna, järjestyksessään kolmannen järjestelmäkamerani kanssa, aion kehittyä valokuvaamisessa, astua epämukavuusalueille ja raivostua itselleni epäonnistuessani, mutta oppia vaikeuksien ja hermostumisten kautta.

x Opettelen olemaan myös kameran edessä, vaikka sen takana onkin turvallisempaa olla. Olen aina ollut todella huono olemaan kameran edessä ja tavallaan uskon, että se liittyy vahvasti huonoon itsetuntooni ja siihen, etten omasta mielestäni koskaan näytä hyvältä valokuvissa. Minulta on kysytty vuosien mittaan melkein naurettavan useasti, miksi kasvoni eivät koskaan näy missään valokuvissani, tämä on siis yksinkertaisesti vastaus siihen, minä en vain osaa olla kameran edessä. Tänä vuonna tavoitteenani on kuitenkin opetella olemaan myös kameran edessä, minä en nimittäin ole todellisuudessa niin ruma, ettei kamera tai sosiaalinen media kestäisi nähdä kasvojani, minä olen aivan tarpeeksi ja sen aion opetella ymmärtämään, tänä vuonna kasvojani tullaan siis näkemään enemmän myös täällä blogin puolella.

x Panostan tähän blogiin enemmän. Olen kirjoittanut tätä yhtä ja samaa blogia kohta kokonaiset yhdeksän vuotta, mutta tavoitteenani ei ole missään vaiheessa ole ollut esimerkiksi tienata tämän blogin avulla tai ylipäätään kasvattaa tätä saavuttaakseni jotain. Tämä blogi on ollut näiden yhdeksän vuoden ajan itselleni tapa toteuttaa itseäni, minä olen kirjoittanut asioista, jotka ovat tuntuneet jossain ja asioista, joilla on ollut itselleni merkitystä, olen kirjoittanut elämän suunnattomasta kauneudesta ja siitä, kuinka musiikki kulkee pitkin selkärankaa, olen kirjoittanut siksi, että rakastan kirjoittamista. Tänä vuonna tavoitteenani on kuitenkin panostaa tähän blogiin huomattavasti enemmän ja päästä tämän kanssa eteenpäin, mikä taas puolestaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tahtoisin välttämättä tienata tämän avulla, minä tahdon vain päästä eteenpäin jollain tavalla, kehittyä paremmaksi ja tuottaa enemmän ja laadukkaampaa sisältöä tänne.

x Ajan polkupyörällä. Tämä tavoite saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minulle se ei valitettavasti sitä ole. Kuten aiemmin tässä tekstissä mainitsin, jäin viime heinäkuussa auton alle ja siitä lähtien olen pelännyt sekä tien ylittämistä että polkupyöräilemistä. Ylitin kuukausien ajan suojatien aina niin, että jouduin odottamaan, ettei mistään varmasti tule autoa ja pelkäsin silti jääväni auton alle, mutta polkupyöräilemisen kanssa tilanne ei ole aivan yhtä helppo. Olen polkupyöräillyt heinäkuun jälkeen yhteenä alle viisi kertaa ja jokaisella kerralla minä olen pelännyt sydämeni pohjasta, mutta tänä vuonna aion voittaa tämänkin pelkoni, kun enhän minä pelkää hevosiakaan, vaikka olen pudonnut hevosen selästä tilaneessa, jossa hevonen on säikähtänyt liikennettä ja kiitolaukannut ympäri kenttää. Nousin silloin samantien takaisin satulaan ja niin minun olisi varmaan pitänyt tehdä polkupyöräilemisenkin kanssa, mutta vielähän minä ehdin.

IMG_2889

8. tammikuuta 2018

KUIN MAAILMA YMPÄRILLÄNI OLISI ÄÄRETÖN

Loppiaisena katselin tuttua maisemaa ikkunalasin takana vain hetkeä ennen auringonlaskua, jos sitä auringonlaskuksi näinä tammikuun harmaina päivinä voi ylipäätään kutsua, kuuntelin radiossa soivaa musiikkia kuulematta kuitenkaan, tunnistamatta ensimmäistäkään biisiä ja perille päästyämme hengitin syvään. Keltainen puutalo, jossa isovanhempani asuivat vuosia sitten, seisoi rauhallisena edessäni ja en voinut kuin hymyillä itsekseni, kuinka sinne palaaminen tuntuu aina yhtä rauhoittavalta, siinä talossa on jotain minun lapsuudestani, siinä talossa on paljon sellaista, mikä ei koskaan muutu. Yläkertaan vievässä portaikossa on talviöisin aivan uskomattoman kylmä, leipälapio nojaa edelleen kylmyyttä hohtavaa seinää vasten, yläkerran kahdessa makuukamarissa kaikuu aavemainen hiljaisuus lapsuusvuosien muistojen hymyillessä vaaleilta seiniltä kasvoilleni ja alakerrassa eteisen ovi lyödään kiinni edelleen armottomalla voimalla.

IMG_2822IMG_2853IMG_2791

Yläkerran molemmista makuukamareista pääsee pieniin huoneisiin, joiden ovet pysyvät edelleen tiukasti suljettuina ja aavemaisen hiljaisuuden kaikuessa autioituneen näköisessä yläkerrassa minä en vielä tänäkään päivänä uskalla kääntää kahvasta nähdäkseni, mitä niiden valkoisten ovien takana on. Yhtenä sateisena lapsuuden kesäpäivänä avasimme oven suuremmassa makuukamarissa, piilouduimme salaperäisestä huoneesta löytyneiden mattojen alle ja leikimme piilosta tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä pelosta. Toisessa huoneessa olen nähnyt vanhoja koulukirjoja, mutta siitäkin on varmasti viisitoista vuotta ja kävellessäni loppiaisena yläkerran makuukamareissa muistelemassa lapsuuttani lattia jalkojeni alla narahti jokaisella askeleellani. Suljin portaikkoon vievän oven takanani ja pysähdyin hetkeksi punaiseksi maalattuun portaikkoon ikuistaakseni vallistevan hetken valokuviin, kietouduin yhä tiukemmin joululahjaksi saamaani harmaasen neuletakkiin kylmyyden tarttuessa olkapäihini ja hymyilin itsekseni huomatessani hengitykseni höyryävän varovaisesti hengittäessäni rauhallisesti, siinä portaikossa oli lapsuuden taianomaisina talvina vielä vähän kylmempi.

Hetkeä myöhemmin kävelin rantasaunalle pimeyteen verhoutuneen taivaan alla, ilmassa tuoksui kylmyys ja istuessani lopulta kynttilän valaisemassa saunassa maailma ympärilläni tuntui äärettömältä, tuntui kuin olisin vain pieni palanen tätä kaikkea ja tavallaan se oli aivan käsittämättömän rauhoittava ajatus. Ikkunalasin takana pakkanen kiristyi ja minun katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa tunsin, kuinka sydämeni rytmi muuttui rauhallisemmaksi, kuin olisin ollut hetken turvassa, siinä pienessä saunassa äärettömän pimeyden keskellä, kynttilän valaistessa yksinäistä hetkeäni.

IMG_2830

Maailma ympärilläni tuntui äärettömältä myös silloin, kun vielä myöhemmin samana iltana kävelin äitini ja koiriemme kanssa kylätietä pitkin pimeyden keskellä ja lapsuudesta tuttu tie tuntui jatkuvan loputtomiin, kylmyys pisteli kalpeita poskipäitäni ja istuessani hetkeä myöhemmin olohuoneessa katselemassa elokuvaa, jossa 1980-luvun nuoret muusikot risteilivät Saimaalla ja keikkailivat rantakaupungeissa, tuntui hyvältä kääriytyä neuletakkiin ja laittaa vaaleanpunaiset villasukat jalkaan. Vuorokauden vaihteessa uskomaton kylmyys tarttui nilkkoihini kävellessäni punaiseksi maalatussa portakoissa ja sulkiessani portaikkoon vievän oven takanani, siinä yläkerran pienemmässä makuukamarissa piilouduin peittojen alle, sammutin valot ja kuuntelin, kuinka ikkunalasin takana korkeat puut huojuivat tuulessa. Lapsuusvuosien talviöinä nukahdettiin takkatulen lämpöön olohuoneen lattialle ja piilouduttiin peittojen alle vanhan puutalon kertoessa öisiä tarinoitaa, niitä aivan samoja vanhan puutalon tarinoita minä kuuntelin myös maatessani peittojen alla yläkerran makuukamarissa, pelonsekaisin tuntein sytytin hetkittäin valot kuullessani aavemaiselta kuulostavia ääniä ja katselin ikkunalasin takana rauhallisena seisovaa vanhaa punaista navettaa, sen ovenpielessä paloi edelleen valo. Lopulta minä varmaan nukahdin niihin tarinoihin, näin unia jostain kaukaisuudesta ja aamulla heräsin siihen, kuinka puut huojuivat tuulessa, aivan kuin siinä Pariisin Kevään biisissä, jota en ole kuullut aikoihin, ehkä pitäisi kuunnella se seuraavaksi.

IMG_2845IMG_2868

6. tammikuuta 2018

VUODEN ENSIMMÄISET AJATUKSET

IMG_2531

Vuosi on alkanut ristiriitaisesti, on ollut onnellisuuteen verhoutuneita hetkiä maailman rakkaimman kanssa ja hiljainen Olavinkatu linssin lävitse, mutta sitten on ollut myös niitä hetkiä, kun olen istunut vanhassa huoneessani tuijottamassa lohduttoman tyhjää tekstikenttää unohtuen miettimään, kuinka minä olen tavallaan aivan äärettömän eksyksissä itseni kanssa. Kuin huomaamattani olen kulkenut eteenpäin, tai vaihtoehtoisesti kiertänyt kehää, itseni kanssa ilman karttaa, kävellyt tuntematonta reittiä silmät sidottuina ja päätynyt tähän pisteeseen, jossa peilistä katsoo ihminen, jonka kasvot muistuttavat minua, mutta silmissä on tuntematon katse. Se katse peilikuvassa ei vain yksinkertaisesti ole minun, siinä katseessa ei ole enää sitä samaa intohimoa elämää kohtaan kuin ennen, sitä samaa suunnatonta rakkautta tätä maailma kohtaan. Se katse ei kuitenkaan ole surullinen, vain äärettömän eksynyt ja kovin tuntematon, se ei ole minun katseeni.

On tuntunut aivan kuin minun olisi lähdettävä jonnekin kauas löytääkseni itseni taas maailmankartalta ja nähdäkseni peilikuvassa minun katseeni, sen, joka on täynnä intohimoa elämää kohtaan, täynnä käsittämättömän suurta rakkautta tätä maailmaa kohtaan. On tuntunut kuin olisi lähdettävä, mutta lopulta kuitenkin siltä, ettei se mitään auttaisi, minun on löydettävä itseni täältä, tämän pikkukaupungin rauhallisuudesta, maailman tutuimmilta kadunkulmilta ja lumisista metsistä, minun on löydettävä itseni täältä, pysähdyttävä hetkitäin vain kuuntelemaan hiljaisuutta ja suljettava silmäni, hengitettävä syvään jokaisella hengenvedollani. Minun on pysähdyttävä kuuntelemaan itseäni ja mikä tärkeintä, oltava rehellinen itselleni, opeteltava kulkemaan silmät kiinni eksymättä, luotettava omaan itseeni epäilemättä hetkeäkään.

IMG_2533

Tämä on lopulta kuitenkin minun elämäni, kukaan muu ei voi elää sitä puolestani eikä kukaan muu voi lukea minulle karttaa, jota ainoastaan minä lopulta osaan lukea, siksi minun on löydettävä taas itseni. Tavallaan uskon siihen, uskon löytäväni itseni ja näkeväni peilikuvassa sen katseen, joka on täynnä niin suurta rakkautta, etteivät mitkään sanat riitä kuvailemaan sitä. Uskon, että jonain päivänä minun on helpompi hengittää, jonain päivänä muistan taas lukea karttaa.

IMG_2538

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.