27. lokakuuta 2016

ilman sua täällä ei oo paljon mainittavaa

060068

    CHISU @ LUTAKKO 14 10 2016

Yhtenä iltana katselin pimeyteen verhoutuvaa maisemaa ikkunalasin takana unohtuen hetkittäin miettimään, kuinka käyn nykyään naurettavan vähän keikoilla ja kuinka tavallaan kaipaan sitä tunnetta enemmän kuin mitään, sitä, kuinka musiikki vetää armottomasti turpaan ja yleisömeren keskellä on vain hukuttava siihen tunteeseen, annettava kyyneltensä valua vuolaina poskipäille ja huudettava sitten äänensä käheäksi. Kaipaan sitä tunnetta, kun musiikki merkitsee aivan kaikkea, mietin pukeutuessani ensimmäistä kertaa tänä syksynä keikkamekoksi ristimääni vaatekappaleeseen ja vahvistaessani meikkini poikkeuksellisen tarkasti, kaipaan sitä, kuinka on juostava päästäkäseen eturiviin ja odotettava seuraavat kaksi tuntia yhtyeen viimein nousevan värivalojen loisteeseen, kaipaan ohikiitävää maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana aamuyön tunteina ja väsyneitä jalkoja pienen soluasunnon eteisessä, kaipaan meikit levinneinä onnellisuuteen nukahtamista.

Kaipasin niin paljon, että tuntui yksinkertaisesti uskomattomalta seisoa yleisömeren keskellä myöhemmin samana iltana odottamassa Chisun nousevan värivaloihin, odottamassa sitä ihan käsittämätöntä tunnetta, kun ainoastaan musiikilla on merkitystä. Tunnin odottamisen jälkeen musiikki tuntui taas voimana selkärankani jokaisessa nikamassa, kylminä väreinä vähitellen kalpeaksi muuttuvalla ihollani ja kaipuuna rintalastani alla, sanojen se on / ja se pysyy / kuin totuus taivaalla / vaik kerrot / tai kiellät / tai luulet / vaik tiedät / ain pohjan polaris sua kutsuu kotiis täyttäessä loppuunmyydyn Lutakon nurkkia olisin halunnut itkeä silmät päästäni ja huutaa ääneni käheäksi, tuntui kuin olisin palannut kotiin oltuani aivan luvattoman kauan eksyksissä. Siihen tunteeseen ei koskaan totu, siihen, kun yleisömeren keskellä musiikki ottaa turvalliseen syleilyynsä, kuljettaa mukanaan suunnattoman voimakkaissa tunteissa ilman häivähdystäkään pelosta ja tarttuu sitten olkapäähän hyökyaallon kaltaisesti, vetää armottomasti turpaan järjettömällä voimallaan ja lopulta pakottaa huutamaan kovempaa kuin koskaan aiemmin, siihen tunteeseen ei yksinkertaisesti voi tottua, se on tavallaan aina uusi.

018

Se tunne on tavallaan aina uusi ja tuntematon, keinuttaa mukanaan hetkittäin tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani ja jättää vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, minä mietin hymyillessäni kyynelteni seasta sanojen muistatko kuinka rakastuimme / jo katseella yhteen naulaannuimme / yksi pyyntö ja yksi vastaus / nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus kaikuessa värivalojen loisteessa. Ilman sua täällä ei oo paljon mainittavaa, lauloin yleisömeren mukana muistuttaen itseäni siitä, kuinka minun suhteeni musiikkiin, värivalojen loisteeseen ja kaikkeen ennen niin rakkaaseen on muuttunut viimeisimmän vuoden aikana ja kuinka elämääni on tullut jotain sellaista, mikä menee musiikin ohitse hetkeäkään miettimättä, jotain sellaista, mitä en osannut odottaa ja mitä en vaihtaisi mihinkään.

Jotain sellaista, mikä sai suhteeni kaikkeen ennen niin rakkaaseen muuttumaan suunnattomasti, vaikka sitä muutosta olikin aivan uskomattoman vaikeaa huomata yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossa ja jokaisessa lämpimässä kyyneleessäni. Siinä hetkessä muutosta ei pystynyt huomaamaan ja taluttaessani myöhemmin polkupyörääni Kuokkalan sillalla mietin itseksnei, että Chisu oli mahdollisesti vielä uskomattomampi kuin sinä heinäkuisena päivänä Provinssissa, kun minä tanssin vesisateessa loputonta onnellisuutta ja parempi kuin itkiessäni neljä vuotta sitten sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa, Chisu oli sanoinkuvaamattoman ihana ja musiikki niin rakasta, etteivät nämä keskeneräiset lauseeni enää riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta. Niin rakasta, huokaisin sulkiessani kotioven perässäni ja nukahtaessani meikit levinneinä loputtomaan onnellisuuteen, niin rakasta.

063020

23. lokakuuta 2016

muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen

Minä odotin syksyä enemmän kuin mitään tänä vuonna, odotin pimeneviä iltoja ikkunalasin takana ja niitä aamuja, kun kylmyys tarttuu sormenpäihin ja linssin lävitse maailma näyttää uskomattoman kauniilta, odotin kauneuteen pukeutuvaa luontoa ja hiljenevää kaupunkia, odotin enemmän kuin mitään ja siitä huolimatta se kaikki meni tavallaan ohitse. Koko sen kauneimman syksyn ajan minä taistelin joko itseni kanssa tai itseäni vastaan, purin aamuisin huuleni verille ollakseni itkemättä ja nukahdin iltaisin näkemään vain sekavia unia, heräämään keskellä yötä ahdistukseen. Kadotin itseni loputtomaan yrittämiseen, teennäiseen hymyilemiseen ja naurettaviin valheisiin, hetkittäin kuvittelin olevani onnellisempi kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla, mutta en kuitenkaan ollut. En yksinkertaisesti osannut olla ja se on käsittämättömän surullista, siksi aion tästä eteenpäin olla yksinkertaisen rehellisesti surullinen ja ahdistunut, mutta myös äärettömän onnellinen, kun siltä tuntuu, en tahdo teeskennellä enää mitään tai yrittää väkisin olla jotain, mitä en kuitenkaan ole.

Kaikesta huolimatta syksyssä oli onnellisuuttakin, oli niitä kauniita aamuja auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse ja niitä pimeitä iltoja, kun käveltiin kauppaan juuri ennen yhtätoista, nukahdettiin puolenyön jälkeen Netflix-sarjoihin. Sitten oli tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen ja julkinen liikenne sekä tietenkin black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen, tekstikokonaisuus nimeltä post-alfa. Juuri se tekstikokonaisuus, jota olin odottanut uskomattoman innoissani ja joka ylitti odotukseni mystisyydellään ja raakuudellaan, tekstikokonaisuus, joka ei aukea ensimmäisellä lukukerralla eikä vielä toisellakaan, tekstikokonaisuus, joka saa sydämen hetkittäin pysähtymään ja kylmät väreet juoksemaan kalpealla iholla. Post-alfa on vähän kuin tämä syksy, tiedättehän, muuttuvaa rytmiä sydämessä ja kylmiä väreitä iholla, täysin varoittamatta ja tahallaan, armottomasti.

004038002052008

8. lokakuuta 2016

laske kaikki maailmanloput ja alut

158123130

Ennen auringonnousua elämä tuntuu aivan hidastetulta elokuvalta, kuuntelen varovaisia askelia yläkerrasta kävellessäni villasukat jalassa keittämään lakritsiteetä pitääkseni itseni lämpimänä lokakuun kylmyyden tunkeutuessa sisään ikkunalasin lävitse ja hiljaisuuden kaikuessa pienessä yksiössäni pysähdyn katselemaan omaa peilikuvaani, tummia silmänalusia ja takkuisia hiuksia. Kahdeksan jälkeen kylmyys tarttuu pistävästi sormenpäihin, hengitän jäätävää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja myöhemmin kirjoitan itsemurhasta ja Kingston Wallista, mustekynällä ruutupaperille monen kirjoitusvirheen kanssa. Kerron pitäväni melankoliaa tavallaan kauniina ja kuuntelen hiljaisuuden täyttävän huoneen, hymyilen varovaisesti osaamatta sanoa enää mitään.

Iltapäivällä istun studion lattialla nauramassa kaikelle järjettömälle, jatkuvasti väärässä kohdassa oleville valoille ja sille faktalle, ettei olekaan niin naurettavan helppoa, iltapäivän levottomuus kylmällä lattialla ja voidaanko mennä jo kotiin, myöhemmin saman iltapäivän aikana kävelen keskustassa kylmyyden pistellessä poskipäitäni ja ostan halpaa viiniä, nauran itsekseni. Kaupungin verhoutuessa ikkunalasin takana pimeyteen musiikki kuulostaa menneisyydeltä, istun sängyn reunalla puhumassa kaikesta epäolennaisesta ja hymähdän asioille, joita en täysin ymmärrä. Kahden aikaan pyöräilen pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, kaupunki ympärilläni tuntuu uinuvan rauhallisuudessaan ja unohdun miettimään, kuinka kaikesta huolimatta elämä on ollut äärettömän kaunista. Kaunista niinä hetkinä, kun olen istunut satamassa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, pyytänyt kuvaamaan vähän kauempaa ja katsellut sitten silmiin, ollut typerän rakastunut.

147

Kaunista niinä hetkinä, kun tämä kaupunki on pukeutunut uskomattoman kauniiseen syksyyn ja ilmassa on tuoksunut onnellisuus, se sama onnellisuus kuin kaikkina muinakin syksyinä, rauhoittava ja samanaikaisesti inspiroiva, toisaalta eiväthän ne ole koskaan sulkeneet toisiaan pois. Äärettömän kaunista, hymyilen vielä itsekseni nukahtaessani maailman rakkaimman ihmisen viereen näkemään unta kerrostalojen porttikongeista, vuosien takaisista muistoista ja ihmisistä ja aamulla runokirjan mustalla sivulla laske kaikki maailmanloput ja alut, auringonsäteet piirtävät varjojaan valkoisille seinille unohtuessani niille mustille sivuille ja sanoihin kumpia on enemmän, tänään ehkä kuitenkin niitä alkuja, suljen vielä hetkeksi silmäni ollakseni olematta.

124 - Copy138

5. lokakuuta 2016

niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää

291272

Viime torstaina pienen oopperakaupungin verhoutuessa pimeyteen saavuin vanhempieni kotipihaan, jonka portilla oli hautakynttilä, jokin on muuttunut, unohduin hetkeksi miettimään tahtomatta kuitenkaan myöntää sitä itselleni. En tahtonut myöntää itselleni, että sama musta karvakuono, joka oli vielä heinäkuussa kävellyt metsässä hitaasti perässäni, oli vain muutama päivä ennen saapumistani nukahtanut viimeisen kerran isäni käsivarsille, ei sellaista tahdo myöntää tai ymmärtää, sellaisesta ei tahdo puhua tai kirjoittaa. Enkä minä ole puhunutkaan tai varsinkaan kirjoittanut, olen vain padonnut kaiken sisälleni ymmärtämättä edes itsekään sitä suunnatonta surua, jota olen kantanut sisälläni siitä torstai-illasta lähtien, siitä illasta, kun romahdin lattialle osaamatta sanoa sanaakaan, romahdin, enkä ole enää tavallaan osannut päästää irti siitä tunteesta.

En ole osannut päästää irti siitä suunnattomasta surusta, jota kannan rintalastani alla osaamatta muuttaa sitä keskeneräisiksi lauseiksi, en ole osannut purkaa sitä musiikkiin tai valokuvaamiseen, en ole yksinkertaisesti osannut käsitellä sitä. En ole osannut käsitellä ja surun muuttaessa hetkittäin muotoaan käsittämättömään vihaan, aivan loputtomaan toivottomuuteen tai ahdistukseen olen yrittänyt paeta kaikkea sitä keskittymällä kaikkeen epäolennaiseen ja olemalla vihainen sille kaikista rakkaimmalle ihmiselle ilman mitään järkevää syytä, mutta se suunnaton suru on kaikesta huolimatta tuntunut jatkuvasti aivan uskomattoman painavalta rintalastani alla. Siihen suruun ei ole auttanut mikään ja kirjoittaessani tätä kynttilöin valaistussa asunnossani kyyneleet polttavat silmäkulmissa, annan itselleni luvan olla rikkinäisempi kuin kertaakaan neljään vuoteen ja tunnen, kuinka kyyneleet alkavat virrata vuolaina poskipäille, ehkä tämä kirjoittaminen kuitenkin auttaa minua käsittelemään sitä surua, sitä aivan suunnatonta surua, johon olen viikon verran luullut hukkuvani.

293265300

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.