29. huhtikuuta 2016

säröjä yhteisissä kuvissa

melodica 058


Olen ollut uskomattoman huono tekemään soittolistoja, vaikka musiikki onkin saanut sydämen muuttamaan rytmiään ja vesisateen kääntämään suuntaansa ikkunalasin takana, tavallaan olen rakastunut musiikkiin palavammin kuin aikoihin ja on tuntunut epätodelliselta istua pimeässä asunnossa musiikin kuiskaillessa rakkauttaan takaisin. Ehkä nimenomaan siksi tänään tuntui siltä, että haluan jakaa kanssanne soittolistan verran musiikkia, joka on saanut hymyilemään tai sitten vaihtoehtoisesti vain huutamaan huhtikuun aikana, tältä minun kevääni on kuulostanut. Kevät saa minut aina lähes poikkeuksetta kuuntelemaan vuosittain samoja yhtyeitä ja artisteja, tällä soittolistalla niihin lukeutuvat esimerkiksi Disco Ensemble, The Sounds, Pegasus Bridge ja Lykke Li, mutta näiden lisäksi myös Angus & Julia Stone, joka sai itkemään vuolaasti ja keinumaan mukanaan vaikeimpiin tunteisiin Ilosaarirockissa viime vuonna.

On kuitenkin myös musiikkia, joka on kuulostanut nimenomaan tänä keväänä äärettömän hyvältä, saanut hymyilemään tai huutamaan. Näistä on ehdottomasti mainittava esimerkiksi Mira Luoti, joka julkaisi tänään uuden singlensä ja kuunnellessani sitä vuorokauden vaihteessa en voinut lopettaa hymyilemistä, sillä siinä, missä naisen kaksi aiempaa singlejulkaisua ovat muistuttaneet korvissani liian läheisesti Pariisin Kevättä, tänään julkaistu Musta Laatikko oli jotain aivan muuta. Mira Luodin lisäks uutta mielenkiintoista materiaalia on julkaissut ROOXX, jonka takana on Magenta Skycodesta tuttu Jori Sjöroos. Viimeisimmäksi julkaistu Moving On saa hymyilemään ilta-auringon viimeisten säteiden lämmittäessä selkärankaani ja kyseisellä musiikillisella taideteoksella on mukana aivan ihana The Hearing, joka on myös vastikään julkaissut uuden albuminsa Adrian. Uuden musiikin lisäksi tänä keväänä sydämeni rytmiä on onnistunut muuttamaan mm Damien Rice, Biffy Clyro ja Bright Eyes, joita suosittelen kuuntelemaan kevätauringon tulviessa sisään ja aamuteen höyrytessä peltimukissa, nimittäin sellaisina hetkinä minä olen rakastanut. Niin, kuunnelkaa.


28. huhtikuuta 2016

siinä koko lumous

melodica 032melodica 064


"Ja vaikka ajatukset tuntuvat vielä laahustavan, niissä alkaa olla jo heräämisen mukanaan tuomaa kirkkautta, jonka voisi muotoilla vaikkapa näin: jokainen päivä tarvitsee päämäärän, ja mieluiten useamman päämäärän, mutta myös improvisaatiokykyä. Ei saa takertua yhteen ajatukseen, vaan pitää olla valmis muuttamaan sitä tarpeen tullen, liikkua maailman mukana, sillä kaikki liikkuu, ei pysähdy, siinä koko lumous."
(Joel Haahtela - Traumbach, 2012)

Vuorokauden vaihteessa istun pimeässä asunnossani kuuntelemassa musiikkia, joka muistuttaa vuosien takaisesta loputtomasta tunnemassasta, poltan sormenpäitäni kynttilän liekissä musiikin tuntuessa kipuna jossain kylkiluiden välissä ja myöhemmin oveni takana seisoo ihminen, johon rakastuin kävellessäni ilman kenkiä kotiin joskus pienessä oopperakaupungissa. Ihminen, johon rakastuin kertoessani uskomattoman tärkeistä biiseistä ja herätessäni seuraavana aamuna silittämään ruskeita hiuksia, aivan äärettömän rakas ihminen, joka nyt katsoo silmiini hymyillen ja naurahtaa. Minä rakastan sitä naurua, mietin nukahtaessani aamuyön viimeisinä tunteina juuri ennen aamun ensimmäisiä auringonsäteitä ja aamulla valo tuntuu raskaalta avatessani silmäni siitä unesta, jossa tupakansavu tarttui hiuksiin pimeissä porttikongeissa, se oli uni jostain menneisyydestä ja katsoessani itseäni peilistä valonsäteiden valuessa painavina valkoisille seinille huomaan, kuinka varjot silmieni alla kasvavat uskomattoman turhista peloistani.

Palaan silittämään ruskeita hiuksia ja mietin sitä marraskuista aamua, kun heräsin entisestä asunnostani peläten rakkautta jokaisella hengenvedollani, naurahdan itsekseni ja vahingossa unohdun miettimään sitä suunnatonta pelkoa, joka kasvattaa varjoja silmieni alla. En minä enää rakkautta pelkää, mutta seuraavaa aamunkoittoa tuntemattomassa kaupungissa ja aivan jokaista mahdollisuutta, johon en kuitenkaan uskalla tarttua, pelkään enemmän kuin koskaan osasin pelätä rakkautta. Iltapäivällä kävelen Kuokkalan siltaa kaupungin pukeutuessa ympärilläni harmaaseen, haistan kevään lämpimien tuulenhenkäysten tarttuessa takkuisiin hiuksiini ja huomaamattani hymyilen vastaantulijoille, minä en tahdo enää pelätä, tahdon tuntea lämpimän asfaltin paljaiden jalkojeni alla, katsella auringonlaskua vieraassa satamassa tuntemattomien ihmisten kanssa ja juosta niin, että jalkapohjiin sattuu. Tahdon tuntea kaiken huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti pelottaisi, päätän myöhemmin maatessani laminaattilattialla soittamassa melodicaa, jonka ostin yhtenä syksynä terapiaksi itselleni, ja lukemassa viime keväänä kesken jäänyttä kirjaa, rakastan niitä kauniita sanoja ja rakastan Joel Haahtelaa, siksi minun jokaisen päiväni päämäärä tulee tästä lähtien olemaan eläminen niin, että jalkaterät ovat naarmuiset ja likaiset, kaunistelematonta elämää nähneet.

melodica 052

27. huhtikuuta 2016

i am yours, you are mine and we're free

vhb 049vhb 045

VON HERTZEN BROTHERS @ LUTAKKO 22 04 2016    

Fanikulttuuriin liittyvä keikoille jonottaminen on ollut itselleni aina suhteellisen vieras käsite, lukemattomista eturivistä todistamistani keikoista huolimatta niihin suurimpiin saavutuksiini keikoille jonottamisen suhteen lukeutuvat kahden tunnin jonottaminen Rubikin viimeiseille keikalle joulukuussa 2013 ja vähän yli kahden tunnin jonottaminen Apulannan Barona-areenan keikalle tammikuussa 2015. Minä en vain yksinkertaisesti lukeudu ihmisiin, jotka saapuvat aamuseitsemältä jonottamaan lempiyhtyeensä keikalle, kuulun enemmän niihin ihmisiin, jotka saapuvat paikalle puoli tuntia ennen ovien aukeamista ja pääsevät eturiviin kaikesta huolimatta. Viime perjantaina tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta ja jostain tuntemattomasta syystä jonotin ensimmäistä kertaa elämässäni kolme kokonaista tuntia Von Hertzen Brothersin keikalle, huhtikuun kylmyydessä varpaani jäätyivät ensimmäisen jonottamistunnin aikana ja repiessäni sitten hupparini hihoja lämmittämään sormiani vain hetkeä ennen ovien aukeamista olisin ollut valmis myymään sieluni talvitakista, kaulahuivista ja lapasista. Kaikki arvostukseni ihmisille, jotka ovat valmiita jonottamaan lempiyhtyeidensä keikoille aamuseitsemästä lähtien, minusta ei nimittäin varmaan koskaan olisi siihen.

Minusta ei todellakaan olisi siihen, nauroin seistessäni eturivissä odottamassa itselleni henkilökohtaisesti äärettömän rakkaan yhtyeen nousevan värivaloihin, eivätkä ne kaksi tuntia tuntuneet enää kolmen tunnin jonottamisen jälkeen miltään. Von Hertzen Brothersin saapuessa viimein värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini, annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä ja toisen biisin huutaessa 'cause i can't get out of here / where nothing seems real / the answer is near / i still just hold on to huusin ääntäni käheäksi loputtomasta tunteesta. Nostin käteni ilmaan päästääkseni irti kaikesta ja hetken tuntui aivan kuin olisin palannut ajassa kolme vuotta taaksepäin, niihin uskomattoman hienoihin hetkiin, kun seisoin Tavastialla eturivissä huutamassa kyyneleet silmäkulmissani ja musiikki löysi jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, hetken tuntui kuin olisin palannut ajassa kolme vuotta taaksepäin ja se oli käsittämättömän vapauttavaa. Vapauttavaa, vaikka kolme vuotta sitten taistelin itseäni vastaan jokaisella hengenvedollani ja en osannut pysähtyä hetkeksikään tuntematta ahdistusta rintalastani alla tai sitten vapauttavaa ehkä nimenomaan juuri siitä syystä, nimittäin siinä hetkessä Lutakon eturivissä tuntui kuin minä olisin vihdoin päättämässä sitä matkaa, jonka kolmen vuoden takaisena keväänä aloitin.

vhb 058

Matka siitä kolmen vuoden takaisesta keväästä siihen hetkeen Lutakon eturivissä on ollut uskomattoman pitkä, olen huutanut ääntäni käheäksi määrittelemättömästä tunnemassasta ja itkenyt vuolaasti musiikin iskiessä selkäytimeen, katsellut ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana vuorokauden vaihteessa ja istunut rautatieasemalla aamuyöllä ahdistus seuranani. Olen päästänyt irti kaikesta, hajonnut palasiin ennen ensimmäistäkään sointua ja katsonut silmiin osaamatta valehdella, mutta kaiken sen jälkeen siinä hetkessä Lutakon eturivissä tuntui, ettei se matka tule olemaan enää pitkä, sanojen for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa värivaloissa minussa asui niin uskomattoman aitoa onnellisuutta, etten olisi kolme vuotta sitten osannut kuvitellakaan. Siinä, missä kaksikymmentäviisi aiemmin todistamaani Von Hertzen Brothersin keikkaa ovat saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäilleni, tämä viime perjantaina todistamani keikka sai huutamaan loputtomasta onnellisuudesta, nostamaan käteni ilmaan musiikin tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa ja sulkemaan hetkittäin silmäni.

Sulkemaan hetkittäin silmäni siksi, että tuntui yksinkertaisesti niin käsittämättömän vapauttavalta seisoa siinä eturivissä huutamassa rakkaita sanoja uskomattoman rakkaan musiikin ottaessa turvalliseen syliinsä. Keikan loppuessa sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape olin äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kolmen vuoden aikana kokemastani hetkestä, jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni illasta ja jokaisesta vuodattamastani kyyneleestä, nimittäin ilman niitä minä en olisi ollut siinä. Ilman niitä minä en olisi vuorokauden vaihteen jälkeen istunut puhumassa vähän mistä sattuu tai kirjoittamassa nimeäni backstagen seinään, ilman niitä hetkiä ja loputtomia kyyneleitä minusta ei olisi koskaan tullut niin uskomattoman onnellinen ja siksi kirjoittaessani nyt tätä tekstiä pienessä yksiössäni suhteellisen tuntemattomassa kaupungissa tuntuu, että on kiitettävä sydämensä pohjasta.

Kiitos kaikesta, ilman teitä en olisi tässä.     

vhb 088vhb 098

26. huhtikuuta 2016

'cause each broken heart will eventually mend



Unessa valtameri lyö hyökyaaltoina rantakivikkoon, suolaisen tuulen repimässä puutalossa kerrot, kuinka aina katselet myrskyävää merta muistaaksesi olevasi vieläkin olemassa, kuuntelen hiljaisena rauhallista hengitystäsi ja myöhemmin seison rantakalliolla valkoinen pitsimekkoni ylläni, vaaleat hiukseni seitsemättä päivää samassa takussa. Hyökyallot tuntuvat harvinaisen korkeilta, merituuli riuhtoo takkuisia hiuksiani pitäessäni kiinni pitsimekkoni likaisesta helmasta ja salaman lyödessä jossain kaukana horisontissa tunnen meriveden paiskautuvan paljaiden jalkojeni ylitse, odotan taivaan raivostuvan hyökyaaltojen kaltaisesti ja kuuntelen, kuinka metsä takanani humisee merituulen tarttuessa puiden latvoihin. Alkaa sataa kaatamalla, käännän kalpeiksi käyneet kasvoni kohti taivasta tunteakseni olevani olemassa ja annan sateen kastella vaaleat takkuiset hiukseni, katselet suolaisen tuulen repimän talon ikkunasta tanssivani tuulen mukana ja kun viimein avaan silmäni on aivan hiljaista, auringonsäteet eivät murtautudu sälekaihtimien lävitse.

Kävelen villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, kuuntelen vesisateen piiskaavan ikkunalasia ja suljen hetkeksi silmäni, kuulen ainoastaan ilmastoinnin ja ikkunalasia piiskaavan sateen. Myöhemmin kuuntelen sanoja but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved kuiskaten niitä varovaisesti ilmaan, ikkunalasin takana vesisade piiskaa ohikulkijoiden kasvoja ja unohdun hetkeksi miettimään, kuinka tämä Death Cab for Cutien vuonna 2005 ilmestynyt Plans on aivan ehdottomasti yksi parhaimmista sadepäivien albumeista, mutta samanaikaisesti myös yksi niistä itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista. Plans on tavallaan aivan uskomattoman lohdullinen albumi, tiedättehän sellainen, jota on kuunneltava neljännen kerroksen pienessä soluasunnossa armottoman kaatosateen piiskatessa ikkunalasia ja tuntemattoman kaupungin verhoutuessa pimeyteen samaisen ikkunalasin takana, sellaisina hetkinä sanat you'll be loved you'll be loved / like you never have known tuntuvat paremmalta kuin mikään.



'Cause all you see is where else you could be when you're at home / out on the street are so many possibilities to not be alone sanat kaikuvat pienessä yksiössäni juodessani vaniljateetä, päätän tarttua akustiseen kitaraani ensimmäistä kertaa aivan suunnattoman pitkään aikaan ja hymyilen tyhmästi, sillä kaiken turhan murehtimisen keskellä olin unohtanut, kuinka uskomattoman rauhoittavaa soittaminen on. Tuntuu kuin seisoisin rantakallioilla katselemassa valtameren lyövän hyökyaaltoina rantakivikkoon ja merituuli tarttuisi hiuksiini pitäessäni kiinni pitsimekkoni helmasta, tuntuu kuin olisin edelleen siinä viimeöisessä unessani akustisen kitarani tarinoidessa loputtomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka aina hetkittäin sattuu. Iltapäivän vaihtuessa vähitellen hämärtyvään iltaan pienessä yksiössäni kaikuvat taas sanat if there's no one beside you / when your soul embarks / then i'll follow you into the dark ja niin, se on yksi maailman kauneimmista rakkauslauluista aivan ehdottomasti ja minä olen edelleen aivan uskomattoman rakastunut.

Rakastunut sinuun, tiedäthän ja i'll follow you into the dark.      

020

20. huhtikuuta 2016

apulannasta, fanittamisesta ja rakkaudesta

apulanta 022apulanta 030apulanta 026

APULANTA @ JYVÄSKYLÄN PAVILJONKI 16 04 2016   

Olen kirjoittanut rakkaudestani Apulantaan luvattoman monesti, mutta siitä huolimatta hetkittäin tuntuu, ettei yksikään keskeneräinen lauseeni ole riittänyt kuvaamaan sitä tunnetta tarpeeksi vahvasti, siksi minä tahdon kertoa teille uskomattoman kauniista illasta, kun istuin konserttisalissa kyyneleet silmäkulmissani. Tahdon kertoa teille siitä, kuinka istuessani sinä nimenomaisena iltana pimeässä konserttisalissa sanat milloinkaan emme harhaan astuneet / meidät vain johdatettiin väärään kohteeseen kuulostivat yksinkertaisesti aivan sanoinkuvaamattoman kauniilta a capellana ja tuntui kuin sydämeni olisi muuttanut rytmiään musiikin mukaan, tahdon kertoa teille siitä, kuinka istuessani sinä iltana pimeässä konserttisalissa musiikki merkitsi enemmän kuin mikään ja olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, olemassa sitä tunnetta varten.

Tahdon kertoa siitä, kuinka seistessäni kymmenen vuotta sitten yleisömeren keskellä vieraan kaupungin verhoutuessa ympärillämme tummansiniseen en olisi osannut aavistaakaan, että vielä kymmenen vuoden päästä istuisin konserttisalissa rakastamassa sitä samaista yhtyettä, joka sai silloin sydämeni  jättämään lyönnin välistä. Kertoa siitä, kuinka sanojen meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa konserttisalissa unohduin miettimään, kuinka se kymmenessä vuodessa valtameren kokoiseksi kasvanut rakkaus tätä yhtyettä kohtaan on kaikessa suuruudessaan johtanut siihen, ettei Apulanta ole minulla ainoastaan yhtye tai minä ole ainoastaan fani, tämä on yksinkertaisesti helvetisti enemmän. Olen tähänastisen elämäni aikana ehtinyt fanittamaan monessa eri mittakaavassa ja muistan edelleen tarkasti, kuinka neljätoista vutota sitten tapetoin huoneeni lempiyhtyeeni julisteilla, keräsin kasoittain lehtileikkeitä ja halusin kuollakseni päästä näkemään yhtyeen värivaloissa. Muistan, kuinka kymmenen vuotta sitten sain tietää pääseväni näkemään silloisen suosikkiyhtyeeni ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa ja kuinka itkin olohuoneen sohvalla onnellisuuttani, minä muistan, kuinka elämässäni ei ollut olemassa mitää muuta, hengitin musiikkia aivan jokaisella hengenvedollani ja koko elämäni oli riippuvainen siitä nimenomaisesta yhtyeestä, ilman sitä en ollut oikeastaan mitään. Tähänastisen elämäni aikana olen ehtinyt fanittamaan montaa yhtyettä monessa eri mittakaavassa, mutta mikään ei ole koskaan ollut enemmän kuin Apulanta ja tämän yhtyeen kohdalla on kysymys jostain aivan muusta kuin fanittamisesta.

apulanta 043apulanta 041

Apulannan kohdalla on kyse jostain aivan muusta kuin fanittamisesta, vaikka minä olenkin viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa (siis todella tarkoitan tätä, enhän nimittäin kuunnellut edes radiota, koska sieltähän saattoi tulla muutakin kuin Apulantaa), itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole määritelmää sanakirjoissa. Hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin kymmenen vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon, mutta kaikesta tästä huolimatta Apulannan kohdalla kyse on jostain aivan muusta kuin fanittamisesta.

Kymmenessä vuodessa rakkauteni nimenomaista yhtyettä on kasvanut yksinkertaisesti niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, että tavallaan en olisi kokonainen ilman nimenomaista yhtyettä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, mutta Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti myös se yhtye, joka on saanut jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani ja huutamaan kaikkina niin hetkinä, kun ahdistus on kasvanut ihmistä suuremmaksi. Apulanta on yksinkertaisesti sanottuna erottamaton osa minua ja ehkä nimenomaan siksi tuntui aivan suunnattoman hienolta istua viime lauantaina konserttisalissa sanojen sullon sisälläs valtameren kokoinen voima / jonka sä voit oppaaksesi valjastaa tunkeutuessa luuytimeeni ja värivalojen tanssiessa vapauttaan kauniimmin kuin koskaan, ennen väliaikaa kuullun akustisen osuuden sovitukset olivat jotain äärettömän hienoa ja olin ainoastaan sanattomuutta kyyneleet silmäkulmissani. Kävellessäni väliajan takaisin paikalleni huokaisin vieressäni istuneelle naiselle, että on aivan käsittämätöntä, kuinka kyseinen yhtye pystyy yllättämään uskomattomuudellaan vielä kymmenen vuoden rakastamisen ja keikkojen kiertämisen jälkeenkin, kuinka kyseinen yhtye pystyy yllättämään vielä yli kahdenkymmenen vuoden ikäisenäkin.

apulanta 057apulanta 096apulanta 062

Käsittämätöntä, huokaisin vielä itsekseni yhtyeen noustessa uudelleen värivalojen loisteeseen ja sanojen kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa oli aivan uskomattoman vaikeaa istua paikallaan, antaa musiikin viedä mukanaan nostamatta niitä käsiään ilmaan. Apulanta on tavallaan aina sellainen kokonaisvaltainen kokemus, värivalojen loisteessa on pakko nostaa kätensä ilmaan musiikin tuntuessa selkärangassa asti ja huutaa äänensä käheäksi loputtomasta tunteesta, ehkä nimenomaan juuri siksi viimeistään sanojen mä oon niin iloinen kun näin sut jossakin / paviljongissa tai kadulla matkalla jonnekin kaikuessa konserttisalissa oli vain noustava paikoiltaan ja huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin, siinä hetkessä yleisömeri muuttui liekkimereksi ja konserttisali rähjäiseksi klubiksi. Siinä hetkessä ei enää olisi uskonut tulleensa konserttisaliin, vaikka olihan se nyt sanoinkuvaamattoman hienoa katsoa taakseen ja nähdä konserttisalillinen ihmisiä huutamassa sanoja no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu, aivan sanoinkuvaamaattoman hienoa katsoa taakseen ja ymmärtää, että Apulanta on ilmeisesti tällä hetkellä suurempi kuin se on koskaan kahdenkymmenen vuoden aikana ollut.

Siinä hetkessä katsoessani taakseni minä tunsin äärimmäistä ylpeyttä ja toivoin sydämeni pohjasta, että jokainen, joka on kertaakaan katsonut epäilevästi kertoessani tämän olevan ehdottomasti lempiyhtyeeni, olisi päässyt todistamaan sen nimenomaisen hetken kanssani. Siinä hetkessä ei tarvinnut kysyä, että miksi, siinä hetkessä oli yksinkertaisen selvää, miksi nimenomaan tämä yhtye on erottamaton osa minua itseäni ja merkitsee itselleni enemmän kuin mikään muu yhtye on koskaan merkinnyt, siinä hetkessä ei tarvinnut kysyä mitään. Apulanta oli rakkautta ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin olin olemassa ainoastaan musiikille, sille onnellisuudelle ja kiitollisuudelle. Loputtomalle kiitollisuudelle, mietin myöhemmin katsoessani Wirtasen Tonia silmiin Paviljongin aulassa ja kertoessani, että settilistahan oli kaikessa hienoudessaan näin pitkänlinjan fanin mielestä ihan ok ja että kyllähän se Silmämuna siellä settilistassa aina lämmittäisi fanin mieltä. Kaikesta siitä uskomattomuudesta toipuneena osaan tällä hetkellä kuitenkin sanoa, että toivoisin settilistaan ehdottomasti enemmän niitä sellaisia käsittämättömän hienoja biisejä, joita luvattoman vähän enää keikoilla kuullaan, nimittäin kuinka hieno esimerkiksi Routa olisi akustisena tai kuinka hienolta tuntuisi päästä huutamaan taas sanoja sä teet niinkuin käsketään / olet niinkuin määrätään / jos sä haluut olla cool? Kuinka hienoa olisi antaa kyynelten tarttua silmäkulmiin sanojen sun kädessä on maailma / missä mut tehtiin lasista kaikuessa konserttisalissa tai kuinka hienoa olisi päästä todistamaan keikkaa, jonka settilistaan sisältyisi ainoastaan sinkkujen b-puolia? Uskallan väittää, että aivan äärimmäisen hienoa, mutta sitäkin enemmän uskallan väittää, että Paviljongissa todistamani keikka oli yksi hienoimmista koskaan todistamistani keikoista ja Apulanta kuulosti paremmalta kuin koskaan aiemmin, Apulanta oli enemmän kuin koskaan ja minä olin pelkkää kiitollisuutta.


Kiitos Toni, Sipe ja Ville, te merkitsette enemmän kuin uskoisittekaan.   

apulanta 091

15. huhtikuuta 2016

ei mitkään niagaran putoukset ollenkaan

On tapahtunut paljon, on kuukausi sitten valmistunut valoisa asunto kolmen kilometrin päässä keskustasta ja kasoittain rakasta musiikkia aakkosjärjestyksessä valkoisessa hyllyssä, akustinen kitara epävireessä odottamassa inspiraatiota, ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa ja ne viime Ilosaarirockissa rähjääntyneet kengät eteisessä. Elämä Jyväskylässä on ollut tavallaan aivan suunnattoman kaunista, olen istunut aamuisin sängyssä juomassa vaniljateetä aamuauringon maalatessa varjojansa vastapäiseen seinään ja kuunnellut maailman rakkainta musiikkia kyyneleet silmissäni, pyöräillyt pitkin Kuokkalan siltaa illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa ja eksyttyäni jäänyt kuuntelemaan kosken kohinaa ääretöntä onnellisuutta kasvoillani. Tavallaan minusta on tullut onnellisempi kuin olisin osannut kuvitellakaan, kaikki on yksinkertaisesti äärimmäisen hyvin ja ihastuttava Jannika B julkaisi ehdottomasti yhden tämän kevään hienoimmista biiseistä, sanojen mut haluun tuntee kaiken mitä sitten tuleekaan kaikuessa kuulokkeissani hymyilyttää väkisin ja ehkä nimenomaan siksi suosittelen kuuntelemaan kyseisen biisin.

korkeakoski 093korkeakoski 028korkeakoski 106korkeakoski 098

11. huhtikuuta 2016

ei haavat niitä repimällä parane

sanni7 010

SANNI @ LUTAKKO 08 04 2016   

Viime heinäkuussa matkustin muutaman tunnin varoitusajalla sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja vastaantulijat juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan metroon, sinne, missä yhdeksän aikaan lauantaiaamuna oli kuitenkin uskomattoman rauhallista kävellessäni katselemaan merta. Tuulen tarttuessa hiuksiini hymyilin typerästi, tunsin kaupungin ympärilläni heräävään hitaasti auringonsäteiden verhoamaan päivään ja myöhemmin samana päivänä katselin ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana, Helsinki vaihtui Vantaaseen nopeammin kuin muistin. kääntyessä viileään iltaan minä seisoin Hiekkaharjun urheilupuistossa yleisömeren keskellä huutamassa määrittelemättömästä tunteesta musiikin keinuttaessa mukanaan hyökyaallon harjalla ja sanojen murtaessa sydämeni lopulta pieniin palasiin katselin pikkutytön kuivaavan varovaisesti kyyneleitään ja vieressä tuntemattoman miehen sulkevan hetkeksi silmänsä, siinä heinäkuisessa hetkessä olin kuin hyökyaallot jossain kaukana, en uskaltanut pysähtyä hetkeksikään.

Seistessäni yleisömeren keskellä huhtikuun alussa Lutakossa minä uskalsin pysähtyä, ensimmäistä kertaa uskomattoman pitkään aikaan tuntui, että nimenomaan siinä hetkessä kaikki oli suunnattoman hyvin ja ei tarvinnut juosta itseään karkuun, ei tarvinnut juosta omia tunteitaan karkuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sydämessä asui suunnaton harmonia ja Sannin noustessa värivalojen loisteeseen minä rakastin jokaisella hengenvedollani aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti, annoin musiikin viedä mukanaan tunteiden ääripäissä ja sanojen mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii / ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii kaikuessa sinisessä valossa kyyneleet virtasivat poskipäilleni, siinä hetkessä suunnattomasta harmoniastani huolimatta palasin viime heinäkuuhun ja omaan toivottomuuteeni seistessäni vuorokauden vaihteessa Pasilan asemalla. Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä sanat saivat kyyneleet virtaamaan yhä vuolaammin katsoessani silmiin ihmistä, joka on saanut tuntemaan sen suunnattoman harmonian, sen sanoinkuvaamattoman tunteen, ettei enää tarvitse juosta karkuun itseään tai tunteitaan, enää ei tarvitse satuttaa itseään kelvatakseen itselleen.

sanni7 022

Kyyneleet virtasivat poskipäilleni myös sanojen voit saattaa kotiin mut et pääse enää sisälle / ei haavat niitä repimällä parane murtaessa sydämeni tuhansiin palasiin, mutta ei kuitenkaan siksi, että olisin rikkinäinen vaan nimenomaan siksi, että siinä hetkessä kaikki oli yksinkertaisesti niin suunnattoman hyvin. Sanni oli aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti rakkautta ja aivan käsittämätöntä lahjakkuutta yleisömeren muuttuessa hetkittäin liekkimereksi musiikin tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa, onnellisuutta jokaisella hengenvedolla niistä kyynelistä huolimatta ja kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla unohduin miettimään, kuinka siinä vaiheessa, kun artisti tekee musiikkia koko sydämellään, sen kuulee albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen ja se saa tuntemaan värivalojen loisteessa enemmän kuin tavallisesti, Sannin kohdalla on kyse nimenomaan siitä ja siksi arvostan suunnattomasti.

sanni7 005

7. huhtikuuta 2016

tää on elämää-vain-ei-voi-ennakoida -laulu

vhb+rh 361vhb+rh 427

 RUGER HAUER @ TAVASTIA 01 04 2016  

On myönnettävä, että vuosi sitten en olisi välttämättä uskonut kuuntelevani Ruger Hauerin uutta albumia uskomattomalla mielenkiinnolla ja ollakseni rehellinen itselleni on myönnettävä myös, etten minä olisi vuosi sitten uskonut edes ylipäätään kiinnostuvani kyseisestä yhtyeestä. Maaliskuun lopussa makasin kuitenkin muuttolaatikoiden keskellä pimeässä asunnossani pikkukaupungissa ja vuorokauden vaihteessa hukutin itseäni albumiin, jonka ilmestymistä olin jostain syystä odottanut uskomattoman innoissani viimeisimmän kuukauden ajan ja joka ylitti kirkkaasti kaikki odotukseni. Viikkoa myöhemmin todistin kyseisen albumin julkaisukeikkaa loppuunmyydyllä Tavastialla ja huolimatta siitä, että istuessani sitten aamuyöllä bussissa sekavassa mielentilassa päätin olla kirjoittamatta todistamastani keikasta mitään, tahdon kirjoittaa teille siitä, kuinka todellisuudessa olin ainoastaan vaikuttunut kaikesta sekavuudestani huolimatta.

Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen kaikkiruokaisena musiikin suhteen, mutta tähän genreen myönnän kuitenkin tutustuneeni lähemmin vasta yhtenä harmaana maaliskuisena päivänä, kun Paperi T onnistui pukemaan ahdistukseni sanoiksi kävellessäni rautatieasemalta Kamppiin. Kului yhdeksän kuukautta ennen kuin tutustuin tähän Tommishockin, Paperi T:n ja Pyhimyksen muodostamaan Ruger Haueriin, joka on kuuntelemani perusteella ottanut jokaisella albumillaan tavallaan harppauksen kohti tuntematonta. Tämän maaliskuun lopussa ilmestyneen albumin kohdalla suurin harppaus on otettu epäilemättä siinä, että albumin tekemiseen on osallistunut Regina-yhtyeestä tutut Iisa ja Mikko Pykäri ja nimenomaan tämä muutos sai allekirjoittaneen mielenkiinnon heräämään lopullisesti, muutos nimittäin tekisi albumista joko äärimmäisen hyvän tai ainoastaan valtavan pettymyksen. Välimuotoja ei ollut eikä niitä albumin ilmestyttyä tarvittukaan, nimittäin maatessani silloin muuttolaatikoiden keskellä pimeässä asunnossani kuuntelemassa albumia ensimmäistä kertaa olin vaikuttunut siitä, kuinka Iisan suunnattoman kaunista ääntä oli käytetty tavallaan instrumenttina sen sijaan, että laulajasta olisi tehty bändiin uutta jäsentä.

vhb+rh 372

Mature on albumi muutoksista, kasvukivuista ja tavallaan myös aikuisuudestakin. Näihin kolmeen teemaan nojaava albumi on sanoituksiltaan hetkittäin niin uskomattoman aidon ja rehellisen kuuloinen, että kylmät väreet juoksevat väkisin pitkin selkärankaa esimerkiksi sanojen tää ei oo voimalaulu / tää ei oo hoivalaulu / tää on elämää-vain-ei-voi-ennakoida -laulu / ne varjonväriset kelat voi rauhas seuraa / jos on varma ettei hyppää voi huoletta seistä reunal kulkiessa pimeässä asunnossani. Ehkä nimenomaan sen kaiken aitouden ja rehellisyyden ansiosta seistessäni silloin huhtikuun ensimmäisenä päivänä Tavastialla olin ainoastaan sanattomuutta, tavallaan äärimmäisen rikkinäinen ja biisi toisensa jälkeen enemmän sekaisin kaikesta, kun musiikki mursi jokaisen kylkiluuni yksi kerrallaan ja jätti jälkeensä reikiä keuhkoihini. Tuntui yksinkertaisesti vain uskomattomalta, kuinka suunnattomasti itselleni suhteellisen vieras yhtye pystyi lopulta vaikuttamaan tunteisiini ja herättämään todellisuuteen, nimittäin siinä, missä aiemmin samana päivänä todistamani Von Hertzen Brothers otti turvalliseen syleilyynsä, Ruger Hauer veti armottomasti turpaan.

Kävellessäni Tavastian ovista ulos encoren aikana olin ainoastaan kasa määrittelemätöntä tunnemassaa, istuin kylmällä portaalla kuuntelemassa kaupungin kohisevan vaimeasti ympärilläni ja en osannut sanoa sanaakaan tupakansavun tarttuessa hiuksiini, seitsemän jälkeen aamulla minä olin vähällä hukkua siihen määrittelemättömään tunnemassaan ja katselin auringonsäteiden maalaavan varjoja valkoiselle seinälle. Kaikesta huolimatta uskallan väittää, että se huhtikuun ensimmäisenä todistamani keikka loppuunmyydyllä Tavastialla on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista koskaan todistamistani keikoista ja aivan uskomattoman hienosti kokonaisuutena toimiva Mature on yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista albumeista. Samalla se on myös albumi, jonka suosittelen kuuntelemaan muutamaan kertaan tuomitsematta liian herkästi ja jos jostain tuntemattomasta syystä kyseinen yhtye on edelleen vieras, nyt saattaisi olla juurikin oikea hetki tutustua siihen paremmin ja ehkä päätyä ostamaan lippu sille toukokuiselle Tavastian keikalle.

vhb+rh 413vhb+rh 339

5. huhtikuuta 2016

and after nightfall my moon is watching over you

vhb+rh 137vhb+rh 131

VON HERTZEN BROTHERS @ KULTTUURITALO 01 04 2016   

Kolme vuotta sitten seisoin eturivissä hauraan sydämeni muuttaessa hetkittäin rytmiään äärettömästä onnellisuudesta, suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani ja annoin kyynelten valua poskipäille värivalojen osuessa vihreisiin silmiini, silloin kolme vuotta sitten näin ensimmäistä kertaa Von Hertzen Brothersin värivalojen loisteessa. Sen kolmen vuoden takaisen uskomattoman kauniin illan jälkeen on tapahtunut suunnattomasti, olen huutanut ääntäni käheäksi luvattoman useasti kyseisen kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani, herännyt leirintäalueelta vain kävelläkseni eturiviin odottamaan yhtyeen nousevan värivaloihin, katsellut ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana aamuyöllä ja  istunut Helsingin asuntoni parvekkeella katselemassa auringonnousua musiikin kietoessa harmoniaansa, mutta ennen kaikkea sen kolmen vuoden takaisen uskomattoman kauniin illan jälkeen minä olen elänyt aivan jokaisella hengenvedollani. Olen uskaltanut elää jokaisella hengenvedollani ja ehkä nimenomaan siksi Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka nousessa värivaloihin tunne kerta toisensa jälkeen palaavani kotiin riippumatta siitä seisonko eturivissä Tavastialla vai yleisömeren keskellä Kangasniemellä.

Niissä hetkissä on yksinkertaisesti uskomattoman paljon, vihreän valon taittaessa hitaasti tummansiniseen sydämessäni muuttuu hetkellisesti rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani on vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsä, kyynelten tarttuessa silmäkulmiin antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan. Juuri siksi huhtikuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Kulttuuritalolla minä antauduin, seisoin eturivissä kyyneleet silmäkulmissa Von Hertzen Brothersin noustessa värivalojen loisteeseen juhlistaakseen kymmenen vuoden takaista pitkäsoittoaan ja en uskaltanut sulkea silmiäni, sillä tuntui yksinkertaisesti niin epätodelliselta päästä todistamaan kyseisen yhtyeen keikkaa ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen ja tuntea niin äärimmäisen vahvasti olevansa kotona, tuntea huolimatta siitä, että heinäkuun jälkeen on tapahtunut enemmän kuin uskaltaisin myöntää ja en ole enää sama ihminen kuin sinä heinäkuisena iltana Vantaalla pyyhkiessäni kyyneleitäni eturivissä, en ole enää se sama ihminen.

vhb+rh 080

Minä en ole enää se sama ihminen, mutta rakkauteni Von Hertzen Brothersia kohtaan on kasvanut näiden kuukausien aikana vieläkin suuremmaksi kuin mitä se oli sinä heinäkuisena iltana. Katsellessani eturivissä yhtyeen loistavan sanoinkuvaamatonta onnellisuuttaan minä en osannut olla hymyilemättä, vaikka musiikki lävisti keuhkoni ja veti armottomasti turpaan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, siinä hetkessä yhtyeen sanoinkuvaamaton onnellisuus tarttui kasvonpiirteisiini ja sanojen and after nightfall / my moon is watching over you saadessa kyyneleet silmäkulmiin tunsin palanneeni kotiin. Sen lisäksi, että tahdon kirjoittaa teille kotiin palaamisesta, tahdon kirjoittaa myös siitä, miksi tämä loppuunmyyty keikka Kulttuuritalolla oli itselleni henkilökohtaisesti erityisen tärkeä ja miksi yksittäinen pitkäsoitto merkitsee tavallista enemmän. Vuonna 2006 ilmestynyt Approach on järjestyksessään yhtyeen toinen pitkäsoitto ja tavallaan samanaikaisesti nimenomaan se pitkäsoitto, joka on mahdollistanut yhtyeen pääsemisen näin pitkälle, mutta Approach liittyy myös vahvasti ensimmäisiin muistikuviini Von Hertzen Brothersista.

Approach ei ole pitkäsoitto, johon olisin rakastunut ensimmäisellä kuuntelukerralla vuosia sitten, mutta se on pitkäsoitto, johon minä palasin uudelleen vuosia myöhemmin rakastuen palavammin kuin olisi koskaan osannut kuvitella. Tavallaan Approach mahdollisti sen, että kolme vuotta sitten seisoin ensimmäistä kertaa eturivissä katselemassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen ja uskalsin huutaa ääneni käheäksi loputtomasta tunteesta, tavallaan Approach mahdollisti matkani tähän pisteeseen ja nimenomaan siksi seisoessani eturivissä todistamassa pitkäsoiton juhlakonserttia kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free kaikuessa sinä iltana loppuunmyydyllä Kulttuuritalolla tuntui kuin jokainen suojamuurini olisi murtunut, hauraassa sydämessäni muuttui hetkittäin rytmi värivalojen tanssiessa verkkokalvoillani ja se, kuinka uskomattomalta Approach kuulosti kymmenen vuoden ikäisenäkin ensimmäisestä raidasta viimeiseen, oli yksinkertaisesti aivan uskomatonta.

vhb+rh 115vhb+rh 104vhb+rh 206

En olisi osannut kuvitellakaan, mietin seistessäni yleisömeressä väliajan päättyessä ja yhtyeen noustessa uudelleen värivalojen loisteeseen musiikki keinutti mukanaan hyökyaallon harjalle, kuiskaili suunnatonta rakkauttaan kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani ja otti sitten turvalliseen syleilyynsä. Sinä iltana yleisömeren keskellä ainoastaan musiikki merkitsi ja sanat I am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive tuntuivat vahvemmilta kuin koskaan aiemmin, nimenomaan se tekee Von Hertzen Brothersista kerta toisensa jälkeen äärettömän mielenkiintoisen ja saa rakastumaan jokaisen värivalojen loisteessa vietetyn illan jälkeen vahvemmin. Tämä yhtye saa kerta toisensa jälkeen kyyneleet virtaamaan poskipäille musiikin löytäessä jokaisen avonaisen haavani ja hajoittaessa palasiksi yleisömeren keskelle tarttuakeen myöhemmin onnellisuutena käsivarteeni, tämä yhtye saa kivenlohkareet sydämestäni murtumaan musiikin läpäistessä jokaisen suojamuurini. Tämä yhtye saa tuntemaan kuin olisin palannut vihdoin kotiin vaellettuani luvattoman kauan pimeässä, siksi tämä yhtye on kerta toisensa jälkeen niin mielenkiintoinen ja uskomattoman rakas, siksi tämä loppuunmyyty keikka merkitsi niin paljon.


4. huhtikuuta 2016

do you believe that there's treasures in the ocean?

spring 095spring 097

Viime viikolla se tapahtui, kävelin viimeisen kerran auringonsäteisiin verhoutuneilla kaduilla pikkukaupungin rauhallisuudessa, istuin kallioilla katselemassa jäälauttojen hitaasti katoavan ja hengitin kevättä jokaisella hengenvedollani. Kuuntelin metsän humisevan takanani ja maiseman verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana istuin pienessä asunnossani pakkaamassa viimeisiä tavaroitani mustiin muuttolaatikoihin, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan tyhjenevässä asunnossa nukahtaessani näkemään unta lentämisestä. Keskiviikkona istuin pakettiautossa sen maailman rakkaimman ihmisen vieressä, katselin maiseman vaihtuvan ikkunalasin takana ja sanoin pelkääväni aivan suunnattomasti, samana iltana nukahdin ensimmäistä kertaa Jyväskylän asuntooni ja heräsin aamuyön viimeisinä tunteina kuuntelemaan hiljaisuuden kaikuvan valkoisilla seinillä.

Seuraavana aamuna tyhjensin elämäni niistä muuttolaatikoista tähän edellistäkin pienempään asuntoon ja hetkittäin unohduin miettimään, kuinka minun elämäni tulee muuttumaan aivan suunnattomasti ja kuinka nimenomaan siinä hetkessä, tyhjentäessäni muuttolaatikoita, minun elämäni oli jo huomaamattani ehtinyt muuttumaan vuorokauden aikana enemmän kuin olisin uskaltanut ääneen sanoa. Pieni oopperakaupunki oli vaihtunut Jyväskylään, monia vuosikymmeniä nähneet seinät tähän vastavalmistuneeseen asuntoon ja loputtomalta tuntunut rauhattomuus hetkelliseen harmoniaan, aamupäivän auringonsäteiden maalatessa varjojaan valkoiselle seinälle laskin muuttolaatikon lattialle ja hymyilin itsekseni.

spring 108

Tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta katsella vierasta maisemaa ikkunalasin takana ja tuntea kaikesta huolimatta olevansa vain kotona, tuntui epätodelliselta kävellä illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa keskustaan ja antaa tuulenhenkäysten tarttua takkuisiin hiuksiini. Minunhan ei koskaan pitänyt muuttaa Jyväskylään, mutta nämä ensimmäiset päivät täällä ovat saaneet uskomaan, että nimenomaan näin kuului tapahtua ja nimenomaan täällä minun kuuluu olla, täällä minusta tulee taas uskomattoman onnellinen.

Täällä minä opin taas hengittämään.     

spring 092spring 102

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.