28. huhtikuuta 2016

siinä koko lumous

melodica 032melodica 064


"Ja vaikka ajatukset tuntuvat vielä laahustavan, niissä alkaa olla jo heräämisen mukanaan tuomaa kirkkautta, jonka voisi muotoilla vaikkapa näin: jokainen päivä tarvitsee päämäärän, ja mieluiten useamman päämäärän, mutta myös improvisaatiokykyä. Ei saa takertua yhteen ajatukseen, vaan pitää olla valmis muuttamaan sitä tarpeen tullen, liikkua maailman mukana, sillä kaikki liikkuu, ei pysähdy, siinä koko lumous."
(Joel Haahtela - Traumbach, 2012)

Vuorokauden vaihteessa istun pimeässä asunnossani kuuntelemassa musiikkia, joka muistuttaa vuosien takaisesta loputtomasta tunnemassasta, poltan sormenpäitäni kynttilän liekissä musiikin tuntuessa kipuna jossain kylkiluiden välissä ja myöhemmin oveni takana seisoo ihminen, johon rakastuin kävellessäni ilman kenkiä kotiin joskus pienessä oopperakaupungissa. Ihminen, johon rakastuin kertoessani uskomattoman tärkeistä biiseistä ja herätessäni seuraavana aamuna silittämään ruskeita hiuksia, aivan äärettömän rakas ihminen, joka nyt katsoo silmiini hymyillen ja naurahtaa. Minä rakastan sitä naurua, mietin nukahtaessani aamuyön viimeisinä tunteina juuri ennen aamun ensimmäisiä auringonsäteitä ja aamulla valo tuntuu raskaalta avatessani silmäni siitä unesta, jossa tupakansavu tarttui hiuksiin pimeissä porttikongeissa, se oli uni jostain menneisyydestä ja katsoessani itseäni peilistä valonsäteiden valuessa painavina valkoisille seinille huomaan, kuinka varjot silmieni alla kasvavat uskomattoman turhista peloistani.

Palaan silittämään ruskeita hiuksia ja mietin sitä marraskuista aamua, kun heräsin entisestä asunnostani peläten rakkautta jokaisella hengenvedollani, naurahdan itsekseni ja vahingossa unohdun miettimään sitä suunnatonta pelkoa, joka kasvattaa varjoja silmieni alla. En minä enää rakkautta pelkää, mutta seuraavaa aamunkoittoa tuntemattomassa kaupungissa ja aivan jokaista mahdollisuutta, johon en kuitenkaan uskalla tarttua, pelkään enemmän kuin koskaan osasin pelätä rakkautta. Iltapäivällä kävelen Kuokkalan siltaa kaupungin pukeutuessa ympärilläni harmaaseen, haistan kevään lämpimien tuulenhenkäysten tarttuessa takkuisiin hiuksiini ja huomaamattani hymyilen vastaantulijoille, minä en tahdo enää pelätä, tahdon tuntea lämpimän asfaltin paljaiden jalkojeni alla, katsella auringonlaskua vieraassa satamassa tuntemattomien ihmisten kanssa ja juosta niin, että jalkapohjiin sattuu. Tahdon tuntea kaiken huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti pelottaisi, päätän myöhemmin maatessani laminaattilattialla soittamassa melodicaa, jonka ostin yhtenä syksynä terapiaksi itselleni, ja lukemassa viime keväänä kesken jäänyttä kirjaa, rakastan niitä kauniita sanoja ja rakastan Joel Haahtelaa, siksi minun jokaisen päiväni päämäärä tulee tästä lähtien olemaan eläminen niin, että jalkaterät ovat naarmuiset ja likaiset, kaunistelematonta elämää nähneet.

melodica 052

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.