ON TÄYTYNYT OPETELLA OLEMAAN ITSELLEEN ARMOLLINEN

 

Yhtenä aamuna kävelin meidän rakkaiden aarteidemme kanssa omenatarhan ohitse, ilmassa tuoksui lähestyvä loppukesä ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka vuosi sitten kävelin pienen karvakuonon kanssa kahdestaan sitä samaa hiekkatietä toivoen, että seuraavana kesänä meitä olisi yksi enemmän. Tuntui ihmeelliseltä miettiä niitä vuoden takaisia hetkiä tai ylipäätään vuoden takaista omaa itseään, sitä naista, joka minä edelleen olin, mutta joka oli vuoden aikana muuttunut aivan suunnattomasti. Toisaalta olisi kummallista, jos vuoden aikana kulkemani matka ei olisi muuttanut minua laisinkaan, olisi kovin kummallista, jos se matka ei olisi keinuttanut hyökyaalloissa tai ravistellut armottoman myrskytuulen lailla, minä mietin katsellessani pienemmän aarteemme nukkuvan vaunuissa rauhallista untaan, hän oli nukahtanut samantien jätettyämme oman kotikadun taaksemme.

Ensimmäiset viikot äitinä ovat opettaneet minulle paljon, eivät vain siitä, kuinka olla äiti pienelle arteellemme ja vastata hänen tarpeisiinsa, vaan vielä sitäkin enemmän minusta itsestäni. Näiden viikkojen aikana täytynyt pysähtyä aina hetkittäin itsensä äärelle ja hengittää syvään, yrittää olla itselleen armollinen ja antaa itselleen anteeksi se, ettei ole vuorokauden jokaisena hetkenä se paras versio itsestään. On täytynyt antaa itselleen lupa olla väsynyt ja epävarma, tuntea avuttomuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyttä, vaikka samalla olen kuin huomaamattani jäänyt kiinni ajatukseen siitä, ettei niin saisi tuntea, kun on juuri saanut syliinsä niin valtavan kalliin aarteen. Varsinkin niinä illan vaikempina tunteina se on ollut hetkittäin uskomattoman haastavaa, olla armollinen itseään kohtaan ja katsoa rakkaudella peilistä sitä aivan äärettömän väsynyttä naista, joka on koko päivän yrittänyt parhaansa ja antanut itsestään aivan kaikkensa, vaikka se ei ole tuntunut riittävän mihinkään.

 

Minä uskon kuitenkin, että kaiken sen loputtoman epävarmuuden ja riittämättömyyden alla on edelleen se sama nainen, joka viime kesänä käveli pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin hiekkatietä ja kuunteli tuulen tarttuvan omenapuiden oksiin. Sama nainen, mutta jotain vähän enemmän kuin viime kesänä, pienen aarteen äiti, joka vasta opettelee olemaan itselleen armollinen tässä uudessa roolissaan ja joka tekisi kaikkensa pienen aarteensa vuoksi kaikesta huolimatta. Se on nimittäin tärkein ja uskomattomin rooli, minkä tulen koko elämäni aikana saamaan ja olen ihan käsittämättömän kiitollinen siitä, että saan olla äiti omalle pienelle aarteellemme ja ihmetellä hänen pieniä sormiaan ja varpaitaan, katsoa silmiin ja tuntea sellaista rakkautta, jota en ole koskaan aiemmin elämässäni tuntenut, rakkautta, joka on niin valtavan suurta, että sitä on vaikea pukea sanoiksi.

 

SINÄ KESÄKUISENA ILTANA PIENI AARTEEMME SYNTYI

Yhtenä lämpimänä kesäkuisena yönä se viimein tapahtui, minä seisoin suihkussa virtaavan veden alla ja tunsin, kuinka matkamme oli alkanut, ihmeellinen matka, jota olin jo odottanut malttamattomasti viimeisimmät viikot ja jonka olin monta kertaa luullut olevan lähellä. Ajaessamme aikaisen aamun auringonsäteiden loisteessa kohti sairaalaa en voinut olla miettimättä, kuinka ne olivat viimeisiä hetkiä, kun olimme niin, ihan vain kahdestaan, ei menisi enää kauaa ennen kuin elämämme muuttuisi, pieni poikamme syntyisi ja samalla tavallaan syntyisimme uudelleen myös mekin, kuin aivan uusina ihmisinä. Se matka oli yksi elämäni ihmeellisimmistä ja hienoimmista kokemuksista, samanaikaisesti voimakas ja herkkä, täynnä valtameren kokoisia tunteita ja jotain sellaista, mitä en osaa pukea sanoiksi, ja sen ihmeellisen matkan päätteeksi, iltakymmenen aikaan pieni poikamme syntyi.

Siitä kesäkuisesta illasta alkoi uusi elämän mittainen matka ja katsellessani aamuyön tunteina pienen poikamme nukkuvan rauhallisesti aivan vierelläni tuntui epätodelliselta, että pitkän raskausmatkan jälkeen olimme viimein siinä. Vain hetkeä aiemmin olin viimein saanut pienen aarteemme ensimmäistä kertaa rinnalleni ja minusta oli tullut äiti, mutta ennen kaikkea siinä ohikiitävässä hetkessä synnytyssalin hämärässä rakkaus oli saanut aivan uudenlaisen merkityksen, kasvanut valtameriäkin suuremmaksi. Tulen muistamaan sen hetken ikuisesti, siinä hetkessä elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän aloilleen ja niin tulen muistamaan myös sen aamuöisen hetken, kun katselin pientä nukkuvaa poikaamme ja yritin itsekseni ymmärtää, mitä kaikkea sen viimeisimmän vuorokauden aikana oli ehtinyt tapahtumaan ja kuinka olimme juuri äsken yhdessä kulkeneet valtavan ihmeellisen matkan.

 

Nämä ensimmäiset viikot pienen poikamme kanssa ovat olleet ihmeellisiä, olemme opetelleet uutta muuttunutta arkeamme ja ihmetelleet toisiamme aina aamusta iltahämärään, katselleet yhdessä, kuinka yön pimeys vaihtuu aamuyön ensimmäisiin auringonsäteisiin ja kaupunki ikkunalasin takana alkaa vähitellen heräämään uuteen aamuun. Pysähtyessäni hetkittäin katselemaan pientä nukkuvaa poikaamme olen pysähtynyt miettimään, kuinka se tuntuu edelleen jotenkin niin epätodelliselta, että hän on nyt osa meidän perhettämme. Meidän ikioma pieni aarteemme, jonka minä aavistin kulkevan matkassamme jo kulkiessamme viime syksynä ruskaan verhoutuneita katuja ja jonka liikkeitä minä pysähdyin aina hetkittäin ihmettelemään talven vaihtuessa vähitellen keväseen.