TÄSSÄ KAUPUNGISSA AURINGONLASKUT OVAT ERITYISIÄ

Sen jälkeen, kun palasimme yhtenä sunnuntaina mökiltä, olen viettänyt suurimman osan ajastani kotona ja ihan vain nauttinut lämpimistä päivistä, jotka ovat saaneet luonnon heräämään viimein kunnolla tulevaan kesään ja se, että ilmassa on tuoksunut kesä, on tehnyt minut ihan tavattoman onnelliseksi. Olen kävellyt aamuisin koiran kanssa tuttuja katuja aamuauringon lämmittäessä olkapäitäni, istunut kesken työpäivän kuistilla hengittämässä keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa katsellessani koirien juoksevan toistensa perässä ympäri pihaa  ja maalannut polkupyöräni oranssiksi. Olen upottanut paljaat varpaani valtavaan multakasaan, kirjoittanut yksittäisiä sanoja muistikirjaani ja kuunnellut iltalenkillä uutta musiikkia illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa, nukahtanut iltaisin vanhaan parvisänkyyni ja nähnyt unia, joita minä en ole muistanut enää herätessäni auringonsäteisiin.

Yhtenä iltana vietimme sen rakkaimman kanssa kahdestaan aikaa, kävimme valokuvaamassa rantakallioilla ja nautimme lämpimästä illasta ilman kiirettä mihinkään, se oli ihmeellinen ilta ja se päättyi aivan uskomattoman kauniiseen auringonlaskuun Majakkaniemessä. Minä olen valokuvannut viimeisimmän kymmenen vuoden aikana lukemattomia auringonlaskuja, mutta jostain tuntemattomasta syystä en ollut tänä vuonna valokuvannut vielä yhtäkään auringonlaskua vaan se oli ensimmäinen auringonlasku, jonka ikuistin valokuviin tänä vuonna. Se oli ensimmäinen ja yksinkertaisesti niin äärettömän kaunis, että istuessamme rantakalliolla katselemassa auringon laskevan kaukana horisontissa minä olin sanaton, en ollut tavallaan muistanut, että auringonlaskut voivat olla niin kauniita. Minulle ne eivät ole missään muussa kaupungissa olleet koskaan niin uskomattoman kauniita kuin tässä rakkaassa pikkukaupungissa, minä mietin kuunnellessani laineiden lyövän hitaasti rantakallioon ja lokin huutavan jossain kauempana, oli kesä ja olin siitä niin kovin onnellinen, etten löytänyt sille tunteelle sanoja.

NIINÄ PÄIVINÄ AAMUT OLIVAT TAIANOMAISEN KAUNIITA

Kun tammikuussa lähdimme yhtenä pimeyteen verhoutuneena iltana mökiltä mietin itsekseni, kuinka ihanaa on päästä palaamaan sinne pääsiäisenä, nähdä, kuinka luonto alkaa vähitellen heräämään kevääseen ja kuunnella hiljaisuutta mökin kuistilla lämpimänä kevätaamuna. Maaliskuussa koronaviruksen aiheuttaman tilanne muutti kuitenkin suunnitelmamme ja vietimme pääsiäisen pienessä asunnossani Jyväskylässä sen sijaan, että olisimme saaneet nauttia hiljaisuudesta luonnon keskellä. Toukokuun puolivälissä suuntasimme kuitenkin viimein mökille yhtenä kauniina keskiviikkona ja kun sinä iltana istuimme mökin kuistilla tuntui kieltämättä aivan kuin kaikki tämä vallitseva kaaos olisi vain kaukainen muisto, niin kaukaiselta se tuntui istuessani siinä lintujen laulaessa sinisellä taivaalla ja auringonsäteiden hetkittäin piiloutuessa kevyen pilviverhon taakse. Aivan yhtä kaukaiselta se tuntui myös istuessamme laiturilla hetkeä myöhemmin tuulen riuhtoessa hiuksiani ja kaatosateen piiskatessa kasvojani, se oli jotenkin ihmeellisen kaunis hetki, eikä se jäänyt viimeiseksi kauniiksi hetkeksi sillä viikolla.

Sinä iltana istuimme pitkään kuistilla kuuntelemassa musiikkia ja hetkittäin hiljaisuutta, teimme hyvää ruokaa ja saunoimme kaikessa rauhassa, se oli täydellinen ilta ja herätessäni seuraavana aamuna minä katselin, kuinka aamun lempeät auringonsäteet saivat usvaan verhoutuneen järven näyttämään siltä kuin se olisi liekeissä. Se oli mykistävän kaunis hetki, mietin iltapäivällä soittaessani akustista kitaraani kuistilla, olin ottanut sen mukaani Jyväskylästä vain voidakseni soittaa sitä kaikessa rauhassa sen hiljaisuuden keskellä. Minä sain sen viisi vuotta sitten vanhemmiltani valmistujaislahjaksi ja se on minulle aivan äärettömän rakas soitin, mutta vannon, ettei se ollut koskaan aiemmin kuulostanut niin kauniilta kuin se kuulosti sinä päivänä luonnon keskellä. Vannon, ettei sydämeni ollut viikkoihin lyönyt niin rauhallisesti kuin niinä toukokuisina päivinä, kun istuin villasukat jalassa mökin kuistilla seuraamassa kauempana järvellä elävän joutsenpariskunnan elämää, soitin kitaraa ja kuuntelin, kuinka käki kukkui. Se teki minut kovin onnelliseksi, se, että käki kukkui niinä päivinä lähes herkeämättä.

Perjantai-iltana vietimme aikaa takkatulen ääressä, teimme ruokaa ja katsoimme Ellinooran keikan hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana maiseman verhoutuessa pimeyteen, oli ihanan rauhallinen ilta, juuri sellainen, jolloin tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin me kaksi siinä pienessä, kovin rakkaassa mökissä ja takassa vapauttaan tanssiva tuli. Sinä iltana nukahdin heti vuorokauden vaihteen jälkeen, nukahdin ennen kuin ehdin saunomaan ja herätessäni seuraavana aamuna seisoin taas kuistilla valkoisessa yöpaidassa paljain jaloin ihmettelemässä itsekseni sitä, kuinka äärettömän onnekas olin saadessani viettää aikaa siinä niin uskomattoman kauniissa paikassa luonnon keskellä ja katsella aamuisin järvelle. Aamut olivat taianomaisia niinä päivinä, niin taianomaisia, että niitä on vaikea kuvailla sanoin tai kokonaisin lausein, enkä vaihtaisi niitä yhtään mihinkään, en mihinkään, mietin iltapäivällä kuunnellessani sateen hakkaavan aitan peltikattoa. Unohduin miettimään niitä lapsuusvuosieni kesäöitä, joina nukuimme aitassa ja heräsin aina aamuöisin lintujen lauluun, niitä taianomaisia kesäöitä, joina oli maailman parasta nukkua siinä pienessä aitassa ja kuunnella sateen hakkaavan peltikattoa.

Sinä iltana saunoimme pitkään, mökillä saunominen on aina jotekin todella erityistä, ei sitä oikeastaan voi edes verrata mihinkään muuhun ja siksi saunoimme sinäkin iltana ilman mitään kiirettä, istuimme aina hetkittäin kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta ja palasimme sitten takaisin saunan lämpöön. Se iltapäivällä alkanut sade jatkui seuraavaan aamuun asti ja siksi me päätimme lämmittää saunan sunnuntaina vielä ennen kuin lähdimme takaisin Savonlinnaan, nauttia vielä hetken siitä loputtomasta rauhasta rintalastan alla. Jossain vaiheessa satoi niin kovaa, että juoksimme suoraan saunasta kaatosateeseen ja nauroimme yhdessä kaatosateen vaihtuessa rakeisiin, se oli yksi toukokuun kauneimmista ja ihmeellisimmistä hetkistä, saunan raikkaana kaatosateessa. Vain hetkeä ennen kuin lähdimme sade viimein lakkasi, auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessäni rantaan katselemaan järvelle ja käki kukkui jälleen, toivottavasti pääsemme tänne taas pian uudelleen, mietin istuessani hetkeksi laiturille, toivottavasti ennemmin kuin huomaankaan, niin äärettömän hyvä minun oli olla juuri siinä.

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

Viimeisimmän kuukauden aikana olen ollut käsittämättömän onnellinen pienistä asioista, olen ollut onnellinen saippuakuplista harmaana aamuna mökin kuistilla ja kaatosateesta, joka rummuttaa öisin peltikattoa. Olen ollut onnellinen heräämisestä aurigonnousuun, Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston Kiestinki -albumista, rauhallisista hetkistä metsän keskellä, takkatulen lämmöstä sateisina päivinä ja akustisesta kitarastani, joka kuulosti viime viikolla mökin kuistilla erityisen kauniilta. Niitä pieniä asioita olisi enemmän kuin osaisin nyt kirjoittaa, mutta tahdon kuitenkin kirjoittaa teille nyt muutamasta sellaisesta asiasta, joka on viimeisimmän kuukauden aikana saanut minut hymyilemään ja rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, tahdon kirjoittaa onnellisuudesta.

x Savonlinna. Olen kirjoittanut lukemattomia kertoja siitä, kuinka Savonlinna on tehnyt minut onnelliseksi, mutta kirjoittaessani siitä tänään uskallan väittää, ettei se ole koskaan aiemmin tehnyt minua niin onnelliseksi kuin se on tehnyt minut tämän viimeisimmän kuukauden aikana. Olen ollut kohta kuukauden tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja se, että minä huhtikuun lopussa päätin lopulta pakata tavarani ja matkustaa tänne, oli näin jälkeenpäin katsottuna paras mahdollinen päätös. Täällä minun on ollut helpompi olla, täällä tämän vallitsevan tilanteen aiheuttama ahdistus ei ole pitänyt minua jatkuvasti otteessaan vaan olen voinut keskittyä nauttimaan tästä kauniista keväästä ja pitämään itsestäni oikeasti huolta, viettämään aikaa perheeni kanssa, ihmettelemään luonnon kauneutta ja kuuntelemaan, kuinka sade rummuttaa peltikattoa. Savonlinna oli juuri sitä, mitä tämän kaiken keskellä tarvitsin ja tämä uskomattoman rakas pikkukaupunki on tehnyt minut viimeisimmän kuukauden aikana onnellisemmaksi kuin se on tehnyt varmaan koskaan aiemmin, se on oikeasti paljon sanottu, tiedän sen.

x Se, kuinka kauniisti luonto on herännyt kevääseen. Viimeisimmän kuukauden aikana, jonka olen viettänyt täällä rakkaassa pikkukaupungissa, olen tuntenut itseni jotenkin ihan tavattoman onnekkaaksi, sillä minulla on ollut mahdollisuus viettää erityisen paljon aikaa luonnossa. Minulla on ollut mahdollisuus mennä rauhoittumaan takapihaltamme avautuvaan kauniiseen metsään milloin tahansa, kävellä iltalenkillä pitkin järvenrantaa ja istua aamun ensimmäisinä tunteina mökin laiturilla katselemassa auringonnousua varovaisen usvan keskellä. Minulla on ollut mahdollisuus nähdä, kuinka luonto on vähitellen herännyt kevääseen ja voi, kuinka se on tehnyt minut onnelliseksi, se, kuinka suunnattomasti kauniisti luonto on herännyt tähän kevääseen ja vähitellen lähestyvään kesään, se, kuinka puut ovat kasvattaneet lehtensä ja valkovuokot nauttivat kevään valosta ikkunalasin takana.

x Paljain jaloin käveleminen. Olen se ihminen, joka tahtoo unohtaa kenkänsä aina niinä kevään ensimmäisinä lämpiminä päivinä, se ihminen, joka rakastaa kävellä paljain jaloin kostealla nurmikolla ja lämpimällä asfaltilla. Olen viimeisimmän kuukauden aikana kävellyt paljain jaloin aina, kun se on vain ollut mahdollista, olen kävellyt aamuisin yön kastelemalla nurmikolla ja iltapäivisin auringonsäteiden lämmittämällä asfaltilla, tuntenut viileän mullan paljaiden jalkojeni alla ja hymyillyt itsekseni, kuinka suunnattomasti rakastan sitä tunnetta. Jos voisin, kävelisin koko kesän paljain jaloin, niin tavattoman onnelliseksi paljain jaloin käveleminen on saanut minut nyt viimeisimmän kuukauden aikana, se on aina yksi niistä asioista, joita odotan pitkän ja harmaan talven jälkeen.

x Valokuvat, erityisesti tämän blogitekstin valokuvat. Tämän kevään aikana valokuvat ovat tehneet minut taas jotenkin ihan erityisen onnelliseksi, olen rakastanut katsella maisemaa linssin lävitse, mutta rakastanut myös niitä hetkiä, kun olen saanut istua työpöytäni ääreen kaikessa rauhassa editoimaan valokuvia. Olen rakastanut kaikkea valokuvaamisessa ja valokuvissa, minusta on ollut ihanaa ikuistaa pieniä hetkiä valokuviin ja kun viime viikolla yhtenä aamuna katselin mökin kuistilta järvelle minä tiesin, että tahtoisin ikuistaa sen valokuviin. Sinä aamuna auringonnousu maalasi usvaan verhoutuneen järven niin kauniisti, että hetken näytti kuin järvi olisi ollut tulessa, se oli ihmeellinen aamu ja rakastan näitä valokuvia ihan järjettömästi, nämä ovat minulle erityiset valokuvat, näiden kanssa tuntui pitkästä aikaa samalta kuin vuosia sitten valokuvatessani auringonlaskuja.

x Lenkkeily tutuilla kaduilla. Silloin, kun vuosia sitten asuin vakituisesti tässä kaupungissa, minulla oli tapana lenkkeillä iltaisin ja se oli usein yksi päiväni parhaimmista hetkistä. Jyväskylässä en ole yrityksistä huolimatta saanut lenkkeilystä niin paljon irti kuin sain täällä ja siksi lenkkeily on kadonnut minun elämästäni lähes täysin viimeisimpien vuosien aikana lukuunottamatta niitä lyhyitä ajanjaksoja, kun olen päättänyt, että minun on taas aloitettava lenkkeily. Viimeisimmän kuukauden aikana, jonka olen viettänyt tässä rakkaassa pikkukaupungissa, minä olen taas lenkkeillyt koirien kanssa ja se on tehnyt minut käsittämättömän onnelliseksi, niin onnelliseksi, että tätäkin kirjoittaessani odotan tämän illan iltalenkkiä, niissä on jotain todella erityistä tässä kapungissa ja varsinkin koirien kanssa niissä on jotain sellaista, mitä minä en voisi koskaan Jyväskylässä lenkkeilyltä saada.

x Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston Kiestinki. Tutustuin tähän vuonna 2011 julkaistuun albumiin vähän sen jälkeen, kun PMMP oli soittanut viimeisen keikkansa ja muistan, kuinka istuessani silloin Helsingissä pienessä soluasunnossani olin sanaton kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa. Siitä lähtien kyseinen albumi on kulkenut mukanani ja kaikkien näiden vuosien jälkeen olen edelleen sen edessä täysin sanaton, siksi en aio kirjoittaa siitä yhtään tämän enempää vaan suosittelen kuuntelemaan sen rauhassa, antamaan sille sen ansaitseman ajan.

JUURI NYT TUNNEN ITSENI ÄÄRETTÖMÄN ONNEKKAAKSI

Eilen illalla muutama tunti ennen auringonlaskua saavuimme tänne, missä olen viettänyt lukemattomia kauniita kesäpäiviä ja lumihuntuun verhoutuneita talviaamuja lapsuusvuosinani, tänne, missä linnut laulavat kauniimmin kuin missään muualla ja aamun ensimmäiset auringonsäteet osuvat rantaan niin, että hetkittäin näyttää kuin se olisi tulessa. Tänä aamuna heräsin lintujen lauluun ja seistessäni kuistilla katselemassa järvelle tunsin itseni suunnattoman onnekkaaksi, kun minulla on mahdollisuus tulla tänne aina hetkittäin nauttimaan hiljaisuudesta ja lintujen laulusta, luonnon taianomaisuudesta. Kovin onnekkaaksi, koska minulla on mahdollisuus tulla tänne nauttimaan kaikesta tästä rauhallisuudesta, joka tuntuu jokaisessa hengenvedossani, onnekkaaksi, koska minun on mahdollista nyt olla tässä, keskittyä hengittämiseen ja katsella, kuinka joutsenet uivat kauempana järvellä.

Olen tuntenut tänään itseni ihan äärettömän onnekaaksi kieltämättä myös siksi, että tänään on tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun aloitin nykyisessä työpaikassani ja minut vakinaistettiin virallisesti kaksi viikkoa sitten, eikä minun tarvitse tällä hetkellä pelätä jääväni työttömäksi. Tällä hetkellä, juuri tässä tilanteessa, en voisi olla onnellisempi nykyisestä työpaikastani tai siitä, että minun on mahdollista viettää muutama lomapäiväni täällä, istua kuistilla katselemassa kuinka pimeys vähitellen verhoaa tämän uskomattoman rakkaan maiseman mustaan ja kuuntelemassa, kuinka linnut laulavat illan viimeisiä laulujaan, nukahtaa lämpimään mökkiin kauniin päivän päätteeksi ja herätä aikaisin aamulla katselemaan, kuinka joutsenet uivat tavattoman kauniin usvan keskellä.

KAUNIS SUNNUNTAI NELJÄN BELGIANPAIMENKOIRAN KANSSA

Viime sunnuntaina vietin aamupäivän neljän koiramme kanssa ja istuin kuistilla auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, oli erityisen kaunis toukokuinen aamu ja samalla ensimmäinen aamu kahteen viikkoon, kun vietin monta tuntia ihan itsekseni koirien kanssa. Huolimatta siitä, että olen nauttinut suunnattomasti siitä, että olen saanut viettää aikaa vanhempieni kanssa, rakastin myös sitä, kun sain hetken olla vain koirien kanssa ja nauttia auringonsäteistä ilman kiirettä mihinkään. Sinä sunnuntaiaamuna linnut lauloivat kauniimmin kuin kertaakaan tänä keväänä, ilmassa tuoksui hiljalleen lähestyvä kesä ja maa paljaiden jalkojeni alla tuntui viileältä, tavallaan rakastin sitäkin aivan suunnattomasti, viileää maata jalkojeni alla ja ilmassa tuoksuvaa lähestyvää kesää.

Sitä kaunista sunnuntaita seurasi pian sateinen maanantai, katselin harmaan sävyihin verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana tehdessäni töitä ja iltapäivän viimeisinä tunteina maisema verhoutui kevyeen lumihuntuun, se oli ihmeellistä ja jollain tavalla ihan äärettömän kaunista. Kirjoittaessani tätä tekstiä se kevyt lumihuntu on enää kaukainen muisto ja auringonsäteet häikäisevät silmiäni ikkunalasin lävitse, minulla on muutama seuraava päivä lomaa ja minä aion nauttia jokaisesta hetkestä, katsella auringonlaskuja järvellä ja istua myöhään illalla ulkona kuuntelemassa hiljaisuutta, niin, seuraavat päivät aion nauttia tästä kauniista keväästä ja ihan olla vain, unohtaa hetkeksi tämän vallitsevan tilanteen ja sen, ettei kukaan tiedä, milloin kaikki on taas ihan ennallaan.

JUURI NYT KAIKKI ON HYVIN

Kun pari kuukautta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa siitä, kuinka tämä koronaviruksen aiheuttama kaaos tuntuu epätodelliselta, en olisi tavallaan osannut ajatellakaan, että tämä tulisi kestämään näin kauan tai että tämä voi kestää vielä vaikka kuinka kauan, eikä kenelläkään ole varmuutta siitä, milloin kaikki palaa ennalleen vai palaako ollenkaan. Pari kuukautta sitten en olisi osannut ajatellakaan, kuinka valtavasti tämä tilanne tulee vaikuttamaan niin monen ihmisen elämään ja myös minun omaan elämääni. On myönnettävä, että huolimatta siitä, kuinka viimeisimmät pari kuukautta ovat olleet itselleni henkilökohtaisesti kaikesta huolimatta yllättävän onnellisia, näihin pariin kuukauteen on mahtunut myös monta epätoivoon ja ahdistukseen verhoutunutta hetkeä, monta sellaista hetkeä, kun minä en ole toivonut yhtään mitään enemmän kuin että tämä kaikki olisi vain unta.

Vaikka elämäni on tällä hetkellä kovin onnellista tässä rakkaassa pikkukaupungissa, olen kaivannut ja kaipaan tälläkin hetkellä suunnattomasti montaa sellaista asiaa, jotka kuuluivat vahvasti elämääni vielä pari kuukautta sitten. En ole kahteen kuukauteen käynyt tallilla ja kun yhtenä aamuna heräsin unesta, jossa kuljin sen rakkaan työhevostamman kanssa pitkin kaviouraa, minä toivoin hetken, että olisin voinut jatkaa sitä kaunista unta, niin suunnattomasti kaipaan niitä hetkiä tallilla ja sitä rauhallista työhevostammaa, mutta niin kaipaan hetkittäin myös ihan tavallisia aamuisia bussimatkoja töihin, keskustassa ihmisjoukon keskellä vietettyjä hetkiä työpäivän jälkeen ja musiikkiin hukkumista yleisömeren keskellä ja niin, yksinkertaisesti elämää ilman jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta. Elämää ennen tätä pelon ja ahdistuksen täyttämää arkea, sitä, joka ei välttämättä enää aikoihin tai pahimmassa tapauksessa koskaan palaa ennalleen, mutta kaikesta kaipauksesta ja niistä huonoista hetkistäkin huolimatta kaikki on juuri nyt hyvin, auringonsäteet häikäisevät silmiäni kirjoittaessani tätä tesktiä vanhassa huoneessani ja ensi viikolla minulla on muutaman päivän mittainen tarpeeseen tuleva loma, kaikki on hyvin.

                                                                                   Niin ja ihanaa äitienpäivää kaikki äidit ♥

ONNELLINEN ILTAPÄIVÄ JA RAIKUUN SALPA-ASEMA

Tämä viikko on ollut vähintään yhtä kaunis kuin toukokuun ensimmäiset päivät ja sen lisäksi, että olen tehnyt töitä, olen ehtinyt nauttia lämpimistä ja aivan uskomattoman kauniista kevätpäivistä ja auringonsäteistä, jotka ovat olleet kauneimmillaan pari tuntia ennen auringonlaskua, silloin, kun valo on pehmeää ja jättää jälkeensä kauniita varjoja. Niinä hetkinä minä olen istunut kotipihassa katselemassa, kuinka koirat leikkivät keskenään ja kuunnellut, kuinka joutsenet laulavat lentäessään sinisellä taivaalla, ne ovat olleet kovin kauniita hetkiä ja niin ovat valehtelematta olleet nekin, kun minä olen vain vähän ennen auringonlaskua kävellyt koiran kanssa tuttuja katuja ja pysähtynyt aina hetkittäin ihan vain katselemaan niitä tuttuja maisemia, joissa vietin lapsuusvuoteni.

Maanantaina ajoimme työpäiväni jälkeen maailman rakkaimman kanssa ihmettelemään Raikuun salpa-asemaa esittelevää luontopolkua, joka sijaitsee noin 25 kilometriä Kerimäen keskustasta pohjoiseen. Olin käynyt siellä ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, sinä kesänä, kun asuin tämän pikkukaupungin Linnankadulla pienessä valoisassa asunnossani ja kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskuja, mutta en muistanut, että sinne ajaa niin kauan, en muistanut ja ajaessamme pitkin tuntemattomia hiekkateitä nauratti hetken ajatus siitä, että kaikista mahdollisista paikoista olimme valinneet lähteä sinne. Päästessämme perille auringonsäteet häikäisivät silmiäni noustessani viimeinkin autosta, jatkoimme matkaamme jalkaisin luontopolkua pitkin kohti ensimmäistä betonikorsua ja huokaisin itsekseni, kuinka ympärillämme avautuva järvimaisema oli kauniimpi kuin muistin.

Salpalinjaan kuuluvat edelleen näkyvissä olevat kolme betonikorsua, taisteluhaudat sekä kiviesteet rakennettiin pääasiassa talvi- ja jatkosodan välillä vuosina 1940-1941 ja silloin, kun viisi vuotta siten kävin ihmettelemässä kaikkea sitä, olin jollain ihmeellisellä tavalla tavattoman vaikuttunut. Näiden viiden vuoden aikana luontopolkua oli kunnostettu, kaikkiin kolmeen korsuun oli rakennettu uudet portaat sekä putoamista estävät suojakaiteet ja kävellessäni portaita alas ensimmäisen korsun sisäänkäynnille pysähdyin katsomaan, kuinka maailman rakkain kulki edelläni aivan pimeään betonikorsuun. Pysähdyin, enkä yksinkertaisesti uskaltanut mennä sisään, mutta seuraavan kohdalla uskalsin, sillä toisin kuin siinä ensimmäisessä korsussa, toisessa oli toimivat valot ja lattiat eivät olleet aivan kokonaan veden vallassa. Seistessäni hämärässä korsussa katselin, kuinka vuosikymmenien ajan syysmyrskyjen ja kovien pakkasten armoilla seisonut korsu oli alkanut vähitellen rapistua, mutta kuinka kaikesta huolimatta se oli aikoinaan rakennettu niin kestävästi, että se seisoisi aloillaan vielä vuosikymmeniä.

Vielä betonikorsuja vaikuttavampi oli ehdottomasti valtava kivimuuri, joka kulki pitkin rantaviivaa yhtä uljaana kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Pysähdyimme muurille katselemaan edessämme avautuvaa aivan äärettömän kaunista järvimaisemaa ja kuuntelemaan puiden huminaa ympärillämme, sydämessäni tuntui suunnaton rauha, sellainen, jota on vaikea kuvailla sanoin tai kokonaisin lausein ja lintujen laulaessa jossain vähän kauempana vapauttaan hymyilin itsekseni istuessani sammaleen peittämälle kivimuurille. Se oli kovin onnellinen iltapäivä ja ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin nauroimme, kuinka olisimme aiemmin päässeet perille myös ajamatta loputtomalta tuntuvaa hiekkatietä niin kauan, että alkoi tuntua kuin ajaisimme ympyrää, mutta toisaalta se ei haitannut, se oli kaikesta huolimatta ollut onnellinen iltapäivä, ihanan lämmin ja auringonsäteiden täyttämä.

TOUKOKUUN ENSIMMÄISET PÄIVÄT OVAT OLLEET KAUNIITA

Huhtikuun viimeisinä päivänä kävellessäni metsätietä äitini ja koiriemme kanssa hymyilin hetken itsekseni, kun lämpimien auringonsäteiden loisteessa lumihiutaleet putoilivat kevyesti hiuksilleni ja vain hetkeä myöhemmin auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, sitä minä jollain kummallisella tavalla rakastan keväässä, sitä arvaamattomuutta. Sinä samana iltapäivänä näin tämän kevään ensimmäisen kyyn, se nautti kaikessa rauhassa metsätien reunassa kevään lämpimistä auringonsäteistä ja säikähdin niin, että juoksin varmaan kovempaa kuin juoksin pari kuukautta sitten aamuisin bussipysäkille. Pelkään käärmeitä jotenkin aivan suunnattomasti, vaikka todennäköisesti sekään kaunis kyy tuskin olisi tahtonut minulle mitään pahaa, ja sen huhtikuisen hetken jälkeen olen pelännyt aina hetkittäin metsässä kulkiessani näkeväni jossain metsäpolulla tämän kevään toisen kyyn.

Huhtikuu vaihtui toukokuuhun yhtenä kovin rauhallisena yönä ja herätessäni toukokuun ensimmäisenä aamuna auringonsäteet murtautuivat sälekaihtimien lävitse, se oli kaunis aamu, juuri sellainen, jollaiseksi toukokuun ensimmäisen aamun runoihini kirjoittaisin. Kävelimme rantaan nauttimaan kauniista toukokuisesta aamusta, se loiva rantakallio metsän laidalla yksi niistä paikoista, joihin olen vuosien varrella aina palannut rauhoittumaan, yksi niistä paikoista, joihin liittyy enemmän muistoja kuin minä ehtisin koskaan kirjoittamaan. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni seistessäni rantakalliolla katsellen koirien juoksevan aina hetkittäin järveen, sen on oltava aivan uskomattoman kylmää vielä, mietin ennen kuin ehdin kokeilla, kuinka kylmää järvivesi oli sinä aamuna ja naurahdin itsekseni, kuinka minä en varmaan tänäkään vuonna uskalla uida kertaakaan. En, vaikka ajatuksena järviveteen sukeltaminen kuulostaa ihanalta, mietin tuulen tarttuessa hiuksiini, sinä aamuna kaikki oli hyvin ja sydämeni rauhallinen, sinä aamuna koko tämä kaunis maailma ympärilläni tuntui olevan rauhallinen, rauhassa.

Sen toukokuun ensimmäisen aamun jälkeen nämä toukokuun ensimmäiset päivät ovat kulkeneet minun ohitseni kuin ohikiitävät autot, mutta samalla jokainen niistä on ollut omalla ainutlaatuisella tavallaan kaunis. On ollut auringonsäteisiin verhoutuneita päiviä ja yksi sateinen sunnuntai, joka sai minut rauhoittumaan herättämällä minut sateen ropinaan peltikatossa, se on yksi rauhoittavimmista äänistä, joita tiedän ja sinä sunnuntai-iltana kävellessäni tuttuja katuja hymyilin itsekseni, kuinka ilma oli sateen jälkeen aivan uskomattoman raikas. Niin, toukokuun ensimmäiset päivät ovat olleet kauniita ja minusta tuntuu, että toukokuu tulee olemaan loppuun asti kaunis, jollain tavalla erityinen, sellainen, että tulen muistamaan sen vielä sitten, kun minä marraskuussa istun pienessä asunnossani katselemassa, kuinka räntäsade piiskaa ikkunalasia ja tuuli riuhtoo puiden latvoja.

HUHTIKUUN VIIMEISINÄ PÄIVINÄ MINÄ RAUHOITUIN

Olen palannut toistaiseksi Savonlinnaan, olen palannut, sillä huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti rakastan pientä valoisaa kotiani Jyväskylässä, on myönnettävä, että minun oma jaksamiseni alkoi vähitellen vaatia sitä, että palaan sellaiseen paikkaan, jossa minä pääsen vähän nopeammin metsään ja rantakallioille rauhoittumaan ja jossa maisema ikkunalasin takana ei rajoitu kerrostaloihin. Tiedän, että olisi varmasti ollut vastuullisempaa jäädä pieneen kotiini Jyväskylässä, mutta katsellessani viime viikolla sitä kerrostalon seinää ikkunalasin takana päätin, että kaikesta huolimatta minun on parempi palata tänne. Maanantaina minä pakkasin tavarani ja palasin työpäivän jälkeen tänne, enkä voisi olla onnellisempi siitä, että kaikesta huolimatta uskalsin tehdä päätökseni.

En tiedä, koska palaan takaisin Jyväskylään ja juuri nyt se tuntuu ihan tavattoman rauhoittavalta ajatukselta. Sen lisäksi, että teen täällä töitä aivan samalla tavalla kuin siinä pienessä kodissani, aion viettää paljon aikaa takapihalta avautuvassa metsässä ja ihmetellä itsekseni, kuinka luonto vähitellen heräilee uuteen kesään. Aion kävellä niille samoille rantakallioille, joille palasin vuosia sitten aina hetkittäin kirjoittamaan muistikirjaani ja katselemaan auringonlaskuja, aion kirjoittaa ja hymyillä, kun lempeä tuuli tarttuu hiuksiini auringonsäteiden häikäistessä silmiäni. Aion nauttia tästä kauniista keväästä, koska tästä tilanteesta huolimatta kevät on täällä kauniimpana kuin se on ollut aikoihin ja se menee ohitse nopeammin kuin uskoisikaan, väistyy kesän koittaessa.



Tiistai-iltana ajoimme vähän ennen auringonlaskua hakemaan puukuormaa, isäni tekee polttopuut talveksi aina omasta metsästämme ja polttopuut on saatava aina keväisin kuivumaan seuraavia talvia varten, ja kävelemään koirien kanssa metsätien toiselle puolelle, jossa metsä jatkuu korkealle kalliolle. Kävellessämme pitkin kaunista metsää ja varovaisten auringonsäteiden hetkittäin loistaessa korkeiden puiden lomasta mietin itsekseni, kuinka siellä minun oli helpompi hengittää, helpompi olla pelkäämättä jokaisella hengenvedollani tätä tilannetta. Samaa minä olen miettinyt monta kertaa tämän viikon aikana, kun olen kävellyt metsissä ja tuntenut, kuinka rauhaton sydämeni on muuttanut rytmiään ja pelko on vähitellen on päästänyt minut otteestaan. Niinä huhtikuun aivan viimeisinä päivinä minä rauhoituin, rauhoituin niin, että se tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani ja solussani.