Kun tammikuussa lähdimme yhtenä pimeyteen verhoutuneena iltana mökiltä mietin itsekseni, kuinka ihanaa on päästä palaamaan sinne pääsiäisenä, nähdä, kuinka luonto alkaa vähitellen heräämään kevääseen ja kuunnella hiljaisuutta mökin kuistilla lämpimänä kevätaamuna. Maaliskuussa koronaviruksen aiheuttaman tilanne muutti kuitenkin suunnitelmamme ja vietimme pääsiäisen pienessä asunnossani Jyväskylässä sen sijaan, että olisimme saaneet nauttia hiljaisuudesta luonnon keskellä. Toukokuun puolivälissä suuntasimme kuitenkin viimein mökille yhtenä kauniina keskiviikkona ja kun sinä iltana istuimme mökin kuistilla tuntui kieltämättä aivan kuin kaikki tämä vallitseva kaaos olisi vain kaukainen muisto, niin kaukaiselta se tuntui istuessani siinä lintujen laulaessa sinisellä taivaalla ja auringonsäteiden hetkittäin piiloutuessa kevyen pilviverhon taakse. Aivan yhtä kaukaiselta se tuntui myös istuessamme laiturilla hetkeä myöhemmin tuulen riuhtoessa hiuksiani ja kaatosateen piiskatessa kasvojani, se oli jotenkin ihmeellisen kaunis hetki, eikä se jäänyt viimeiseksi kauniiksi hetkeksi sillä viikolla.
Sinä iltana istuimme pitkään kuistilla kuuntelemassa musiikkia ja hetkittäin hiljaisuutta, teimme hyvää ruokaa ja saunoimme kaikessa rauhassa, se oli täydellinen ilta ja herätessäni seuraavana aamuna minä katselin, kuinka aamun lempeät auringonsäteet saivat usvaan verhoutuneen järven näyttämään siltä kuin se olisi liekeissä. Se oli mykistävän kaunis hetki, mietin iltapäivällä soittaessani akustista kitaraani kuistilla, olin ottanut sen mukaani Jyväskylästä vain voidakseni soittaa sitä kaikessa rauhassa sen hiljaisuuden keskellä. Minä sain sen viisi vuotta sitten vanhemmiltani valmistujaislahjaksi ja se on minulle aivan äärettömän rakas soitin, mutta vannon, ettei se ollut koskaan aiemmin kuulostanut niin kauniilta kuin se kuulosti sinä päivänä luonnon keskellä. Vannon, ettei sydämeni ollut viikkoihin lyönyt niin rauhallisesti kuin niinä toukokuisina päivinä, kun istuin villasukat jalassa mökin kuistilla seuraamassa kauempana järvellä elävän joutsenpariskunnan elämää, soitin kitaraa ja kuuntelin, kuinka käki kukkui. Se teki minut kovin onnelliseksi, se, että käki kukkui niinä päivinä lähes herkeämättä.
Perjantai-iltana vietimme aikaa takkatulen ääressä, teimme ruokaa ja katsoimme Ellinooran keikan hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana maiseman verhoutuessa pimeyteen, oli ihanan rauhallinen ilta, juuri sellainen, jolloin tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin me kaksi siinä pienessä, kovin rakkaassa mökissä ja takassa vapauttaan tanssiva tuli. Sinä iltana nukahdin heti vuorokauden vaihteen jälkeen, nukahdin ennen kuin ehdin saunomaan ja herätessäni seuraavana aamuna seisoin taas kuistilla valkoisessa yöpaidassa paljain jaloin ihmettelemässä itsekseni sitä, kuinka äärettömän onnekas olin saadessani viettää aikaa siinä niin uskomattoman kauniissa paikassa luonnon keskellä ja katsella aamuisin järvelle. Aamut olivat taianomaisia niinä päivinä, niin taianomaisia, että niitä on vaikea kuvailla sanoin tai kokonaisin lausein, enkä vaihtaisi niitä yhtään mihinkään, en mihinkään, mietin iltapäivällä kuunnellessani sateen hakkaavan aitan peltikattoa. Unohduin miettimään niitä lapsuusvuosieni kesäöitä, joina nukuimme aitassa ja heräsin aina aamuöisin lintujen lauluun, niitä taianomaisia kesäöitä, joina oli maailman parasta nukkua siinä pienessä aitassa ja kuunnella sateen hakkaavan peltikattoa.
Sinä iltana saunoimme pitkään, mökillä saunominen on aina jotekin todella erityistä, ei sitä oikeastaan voi edes verrata mihinkään muuhun ja siksi saunoimme sinäkin iltana ilman mitään kiirettä, istuimme aina hetkittäin kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta ja palasimme sitten takaisin saunan lämpöön. Se iltapäivällä alkanut sade jatkui seuraavaan aamuun asti ja siksi me päätimme lämmittää saunan sunnuntaina vielä ennen kuin lähdimme takaisin Savonlinnaan, nauttia vielä hetken siitä loputtomasta rauhasta rintalastan alla. Jossain vaiheessa satoi niin kovaa, että juoksimme suoraan saunasta kaatosateeseen ja nauroimme yhdessä kaatosateen vaihtuessa rakeisiin, se oli yksi toukokuun kauneimmista ja ihmeellisimmistä hetkistä, saunan raikkaana kaatosateessa. Vain hetkeä ennen kuin lähdimme sade viimein lakkasi, auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessäni rantaan katselemaan järvelle ja käki kukkui jälleen, toivottavasti pääsemme tänne taas pian uudelleen, mietin istuessani hetkeksi laiturille, toivottavasti ennemmin kuin huomaankaan, niin äärettömän hyvä minun oli olla juuri siinä.
Lähetä kommentti