Tämä viikko on ollut vähintään yhtä kaunis kuin toukokuun ensimmäiset päivät ja sen lisäksi, että olen tehnyt töitä, olen ehtinyt nauttia lämpimistä ja aivan uskomattoman kauniista kevätpäivistä ja auringonsäteistä, jotka ovat olleet kauneimmillaan pari tuntia ennen auringonlaskua, silloin, kun valo on pehmeää ja jättää jälkeensä kauniita varjoja. Niinä hetkinä minä olen istunut kotipihassa katselemassa, kuinka koirat leikkivät keskenään ja kuunnellut, kuinka joutsenet laulavat lentäessään sinisellä taivaalla, ne ovat olleet kovin kauniita hetkiä ja niin ovat valehtelematta olleet nekin, kun minä olen vain vähän ennen auringonlaskua kävellyt koiran kanssa tuttuja katuja ja pysähtynyt aina hetkittäin ihan vain katselemaan niitä tuttuja maisemia, joissa vietin lapsuusvuoteni.
Maanantaina ajoimme työpäiväni jälkeen maailman rakkaimman kanssa ihmettelemään Raikuun salpa-asemaa esittelevää luontopolkua, joka sijaitsee noin 25 kilometriä Kerimäen keskustasta pohjoiseen. Olin käynyt siellä ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, sinä kesänä, kun asuin tämän pikkukaupungin Linnankadulla pienessä valoisassa asunnossani ja kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskuja, mutta en muistanut, että sinne ajaa niin kauan, en muistanut ja ajaessamme pitkin tuntemattomia hiekkateitä nauratti hetken ajatus siitä, että kaikista mahdollisista paikoista olimme valinneet lähteä sinne. Päästessämme perille auringonsäteet häikäisivät silmiäni noustessani viimeinkin autosta, jatkoimme matkaamme jalkaisin luontopolkua pitkin kohti ensimmäistä betonikorsua ja huokaisin itsekseni, kuinka ympärillämme avautuva järvimaisema oli kauniimpi kuin muistin.
Salpalinjaan kuuluvat edelleen näkyvissä olevat kolme betonikorsua,
taisteluhaudat sekä kiviesteet rakennettiin pääasiassa talvi- ja
jatkosodan välillä vuosina 1940-1941 ja silloin, kun viisi vuotta siten kävin ihmettelemässä kaikkea sitä, olin jollain ihmeellisellä tavalla tavattoman vaikuttunut. Näiden viiden vuoden aikana luontopolkua oli kunnostettu, kaikkiin kolmeen korsuun oli rakennettu uudet portaat sekä putoamista estävät suojakaiteet ja kävellessäni portaita alas ensimmäisen korsun sisäänkäynnille pysähdyin katsomaan, kuinka maailman rakkain kulki edelläni aivan pimeään betonikorsuun. Pysähdyin, enkä yksinkertaisesti uskaltanut mennä sisään, mutta seuraavan kohdalla uskalsin, sillä toisin kuin siinä ensimmäisessä korsussa, toisessa oli toimivat valot ja lattiat eivät olleet aivan kokonaan veden vallassa. Seistessäni hämärässä korsussa katselin, kuinka vuosikymmenien ajan syysmyrskyjen ja kovien pakkasten armoilla seisonut korsu oli alkanut vähitellen rapistua, mutta kuinka kaikesta huolimatta se oli aikoinaan rakennettu niin kestävästi, että se seisoisi aloillaan vielä vuosikymmeniä.
Vielä betonikorsuja vaikuttavampi oli ehdottomasti valtava kivimuuri, joka kulki pitkin rantaviivaa yhtä uljaana kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Pysähdyimme muurille katselemaan edessämme avautuvaa aivan äärettömän kaunista järvimaisemaa ja kuuntelemaan puiden huminaa ympärillämme, sydämessäni tuntui suunnaton rauha, sellainen, jota on vaikea kuvailla sanoin tai kokonaisin lausein ja lintujen laulaessa jossain vähän kauempana vapauttaan hymyilin itsekseni istuessani sammaleen peittämälle kivimuurille. Se oli kovin onnellinen iltapäivä ja ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin nauroimme, kuinka olisimme aiemmin päässeet perille myös ajamatta loputtomalta tuntuvaa hiekkatietä niin kauan, että alkoi tuntua kuin ajaisimme ympyrää, mutta toisaalta se ei haitannut, se oli kaikesta huolimatta ollut onnellinen iltapäivä, ihanan lämmin ja auringonsäteiden täyttämä.
Lähetä kommentti