26. helmikuuta 2018

YKSIN OLEMISEN VAIKEUDESTA JA UUSISTA FARKUISTA

IMG_4796IMG_4892

Nämä kuvat ovat viime keskiviikolta, kun hetkeä ennen auringonlaskua käveltimme satamaan katselemaan maisemaa linssin lävitse kylmyyden pistellessä poskipäitä, se oli uskomattoman kaunis iltapäivä, jota seurasi vielä kauniimpi ilta ja yö tummansinisen taivaan alla, mutta en kuitenkaan tullut kirjoittamaan teille siitä. Sen sijaan tulin nimittäin tänään kirjoittamaan teille siitä, kuinka minä olen aina ollut ihminen, joka rakastaa viettää aikaa yksin. Asuessani Helsingissä rakastin aamuja, jolloin matkustin aamun ensimmäisellä lautalla yksin Suomenlinnaan valokuvaamaan ja iltoja, jolloin istuin yksin pienellä parvekkeellani katselemassa lentokoneiden lentävän ohitse, minä rakastin yksin viettämiäni hetkiä tuntemattomilla kadunkulmilla, rautatieasemalla iltapäivän ruuhkassa ja tuulisessa Korkeasaaressa, rakastin pimeyteen verhoutuneita öitä pienessä soluasunnossani ja nukahtamista parvisänkyyni, rakastin sitä, että sain olla ihan vain yksin.

Tavallaan minä rakastin yksin olemista myös pikkukaupungin rauhallisuudessa, rakastin loppukesän öitä, jolloin istun rannassa kuuntelemassa hiljaisuutta ja aamuja, kun kävelin auringonsäteiden loisteessa torille nauttimaan tunnelmasta, mutta jostain tuntemattomasta syystä en rakasta yksin olemista tässä kaupungissa samalla tavalla kuin ennen, tavallaan välttelen sitä, vaikka tahtoisin edelleen rakastaa yksin olemista. Tahtoisin rakastaa yksin vietettyjä aamuja ja seikkailla tuntemattomia kadunkulmia ihan vain itsekseni sen sijaan, että välttelisin kaikkia niitä hetkiä viimeiseen asti. Tahtoisin rakastaa niin kuin ennen, mietin istuessani viime perjantaina yksin tässä pienessä asunnossani, siivotessani valkoista kirjahyllyäni ja ripustaessani pyykkejä kuivumaan, se oli ensimmäinen yksin viettämäni viikonloppu aikoihin, en ollut nimittäin luvattoman pitkään aikaan viettänyt kokonaista viikonloppua yksin vaan olin aina ollut joko sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa tai vaihtoehtoisesti pikkukaupungin rauhallisuudessa, jossa harvoin vietän aikaa yksin. Se oli ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, kun minun oli vietettävä aikaa yksinkertaisesti ihan vain itseni kanssa.

IMG_4806

Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka rakastan hitaita aamuja auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse ja rauhallisia iltoja, kun voin sytyttää kynttilöitä valaisemaan tätä pientä asuntoani, olen kirjoittanut, kuinka ne sellaiset hetket tekevät minut onnelliseksi ja tavallaan en ole valehdellut kertaakaan. Sellaiset hetket tekevät minut yhä edelleen ihan tavattoman onnelliseksi, mutta jostain tuntemattomasta syystä en kuitenkaan osaa rakastaa niitä yksin viettämiäni hetkiä samalla tavalla kuin raitiovaunujen kolinassa tai pikkukaupungin rauhallisuudessa, tässä kaupungissa minä en vain tavallaan en osaa rakastaa niitä. Tässä kaupungissa minä en ole koskaan tuntenut täysin olevani kotona, vaikka olen asunut täällä kohta kokonaiset kaksi vuotta, tässä kaupungissa minä en ole koskaan osannut rakastaa niitä sellaisia hetkiä, kun kävelen yksin tuntemattomia kadunkulmia tai niitä hetkiä, kun istun ihan vain yksin Jyväsjärven rannalla katselemassa ilta-auringon viimeisiä säteitä, tässä kaupungissa jokin minussa on muuttunut, vaikka ei ehkä lopullisesti.

Tässä kaupungissa jokin minussa on muuttunut niin, etten osaa rakastaa yksin viettämiäni hetkiä ja en tavallaan osaa sanoa, johtuuko se mahdollisesti tästä epävarmasta elämäntilanteestani vai liittyykö siihen ainoastaan jokin yksittäinen asia, esimerkiksi tämä kaupunki tai parisuhteeni. Sillä ei oikeastaan ole tässä mitään merkitystä, mietin kävellessäni lauantaina auringonsäteisiin verhoutuneita katuja ja ostin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen itselleni farkut, vaikka minä en ole varmaan samaiseen kahteen vuoteen kertaakaan edes käyttänyt farkkuja. Minulle vain tuli sellainen tunne, että minun on ehdottomasti ostettava sellaiset, minä tahdoin ostaa ne ja kävellessäni seuraavana päivänä ne jalassani kauppaan olin typerän onnellinen ja mietin, että jos minä kahden vuoden farkuttomuuden jälkeen aloin pitää farkuista, ehkä minä alan rakastaa yksin olemistakin vielä jonain päivänä, ehkä minä jonain päivänä osaan rakastaa sitä, että olen mahdollisesti kokonaisen viikon yksin, ehkä osaan rakastaa kaikkia niitä hetkiä, joita rakastin ennen suunnattomasti.

IMG_4876IMG_4811

25. helmikuuta 2018

MITÄ OLEN KUUNNELLUT HELMIKUUSSA?

Kirjoitin tammikuun lopussa siitä, kuinka viime vuosi oli minun ja musiikin suhteen yksinkertaisesti aivan järjettömän huono, kirjoitin siitä, kuinka viime vuonna julkaistiin paljon hienoa musiikkia, mutta jostain tähän asti tuntemattomana pysyneestä syystä musiikki pääsi harvoin kulkemaan rintalastani alle, kirjoitin siitä, kuinka musiikki sai minut harvoin tuntemaan niin vahvasti kuin se oli ennen saanut ja kuinka olin siitä tavallaan huolissani. Toivoin, että tämä vuosi olisi minulle ja musiikille parempi. Tammikuu oli musiikin suhteen niin hieno, että minun täytyi hetkeksi keskeyttää kaikki muu, pysähtyä yksinkertaisesti vain kuuntelemaan ja antautua musiikille jokaisella hengenvedolla, eikä helmikuu ole ollut yhtään sen huonompi, helmikuussakin on täytynyt hetkittäin pysähtyä kuuntelemaan sointu kerrallaan, kuunnella uudelleen ja rakastua siihen, kun musiikki kietoo harmoniaan. Seuraavaksi minä aion siis kirjoittaa teille lisää siitä, millainen musiikki on helmikuussa saanut pysähtymään, millainen musiikki on soinut helmikuussa kuulokkeissani.

Ensimmäinen biisi, joka sai minut helmikuussa pysähtymään hetkeksi ihan vain kuuntelemaan oli Pink Milkin I Want to Know What Love Is, jonka se minulle maailman rakkain ihminen kehotti kuuntelemaan ja minä kuuntelin, kuuntelin aivan luvattoman monesti yhden illan aikana. Yhtye oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta kuunneltuani yhtyeen vuonna 2017 ilmestyneen albumin Purple uskallan suositella yhtyeen musiikkia muillekin, ehdottomasti tutustumisen arvoista musiikkia. Helmikuussa minut sai pysähtymään myös helmikuun alussa ilmestynyt Cats Of Transnistrian Opium, helmikuun puolivälissä ilmestynyt Belle & Sebastianin EP How to Solve Our Human Problems (Part 3), sekä Ellie Gouldingin versio Don McLeanin vuonna 1971 ilmestyneestä biisistä Vincent, joka oli yksinkertaisesti juuri niin ihana, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini jo ennen sitä ensimmäistä kertosäettä, sanat eivät riitä kertomaan, kuinka suunnattomasti rakastan kyseistä naista. Vähintään yhtä paljon rakastan Johanna Kurkelaa ja hänen yhdessä Tuomas Holopaisen ja Troy Donockleyn kanssa muodostamaa yhtyettä nimeltä Auri, joka on kuluvana vuonna julkaissut kaksi ensimmäistä singleään, Night 13 ja The Space Between ovat jotain sellaista, mikä saa sydämen muuttamaan rytmiään ja tuulen muuttamaan suuntaansa ikkunalasin takana, tässä yhtyeessä on yksinkertaisesti jotain todella taianomaista.

Helmikuussa ilmestyi myös aivan uskomattoman hienoa suomenkielistä musiikkia, joka sai minut hetkittäin ihan vain pysähtymään, kuuntelemaan auringonsäteiden häikäistessä silmiä ja kevään ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini. Ensimmäisenä minun on ehdottomasti mainittava Laura Moision järjestyksessään kolmas pitkäsoitto Laura Moisio, jota olin ehtinyt odottaa aivan luvattoman kauan, olin odottanut äärimmäisen innoissani, koska Laura Moisio on ehdottomasti yksi niistä artisteista, jotka inspiroivat minua ihan suunnattomasti. Kyseinen pitkäsoitto ei todellakaan pettänyt odotuksiani, eikä pettänyt myöskään Vesalan uusin single Nyt on lähtö ja sanat joskus vaan päätin et pystyyn jään / pitääks mun tehä se yksinään / siinä on vuori, nyt kiivetään / taas on lähtö, käsittämättömän lahjakas nainen, ei tähän oikein muutakaan voi enää sanoa. Viimeisenä helmikuussa ilmestyneestä suomenkielisestä musiikista mainitsen Ellinooran perjantaina ilmestyneen singlen Nartut, joka on siis kokonaisuudessaan niin järjettömän hieno biisi, etten osannut silloin vuorokauden vaihteessa kuin olla hiljaa, joten jos tänään aiot kuunnella vain yhden biisin, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan nimenomaisen biisin. Lisäksi suosittelen tutustumaan helmikuun soittolistaani, nimittäin sieltä löytyy paljon enemmän musiikkia kuin mitä tässä tekstissä mainitsen, niin uutta kuin vanhaa, koskettavaa silti.


https://open.spotify.com/user/jenna-anette/playlist/4nQ6Hkug42vnZO8tmfgs0h?si=JKluVwtLQN-Ey-oiLAbb2g IMG_4720

24. helmikuuta 2018

JUURI NYT MINUT TEKEE ONNELLISEKSI

IMG_4616

Kirjoitin tammikuussa, että minut tekee äärettömän onnelliseksi se maailman rakkain ihminen, joka suostuu tyhmältä kuulostaviin valokuvausideoihini ja ehdottaa nykyään yllättävän usein itsekin, että lähdettäisiin valokuvaamaan jotain, kirjoitin, kuinka minut tekee onnelliseksi se, että olin onnistunut ostamaan itselleni lipun Disco Ensemblen viimeiselle keikalle. Kirjoitin, kuinka minut tekee onnelliseksi tämä valoisa yksiöni, joka oli vasta hetki sitten alkanut tuntumaan oikeasti kodilta, kirjoitin, kuinka minut tekee onnelliseksi hitaat aamut, kun voi jäädä vielä hetkeksi sänkyyn ja katsoa Netflix-sarjoja kaikessa rauhassa. Ne hitaat, uskomattoman kauniit aamut valoisassa yksiössäni tekevät minut edelleen onnelliseksi, mutta minut tekee tällä hetkellä onnelliseksi myös esimerkiksi se, että olen myös helmikuussa nauttinut kirjoittamisesta ja siitä, kuinka kauniilta tämä maailma näyttää linssin lävitse. Olen nauttinut niin suunnattomasti, että tammikuun tavoin tahdoin tässäkin kuussa kirjoittaa niistä asioista, jotka tekevät minut tällä hetkellä aivan äärettömän onnelliseksi, seuraavaksi aion siis kirjoittaa teille niistä pienistä asioista, jotka ovat hymyilyttäneet helmikuun aikana.

x Hyvät hetket sen maailman rakkaimman kanssa. Tammikuussa oli monta viikkoa, kun meillä ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta nähdä toisiamme ja siksi olen ollut nyt helmikuussa erityisen onnellinen siitä, että meillä on ollut paljon yhteistä aikaa. On ollut kauniita auringonsäteisiin verhoutuneita hetkiä satamassa, hetkiä lumisateisen Helsingin kaduilla raitiovaunujen kolistessa ohitse ja niitä rauhallisia öitä, kun olen nukahtanut niille maailman turvallisimmille käsivarsille, on ollut sellaisia aivan käsittämättömän hyviä hetkiä, jotka ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi.

IMG_4589

x Uusi objektiivini, jonka tilasin helmikuun alussa tavallaan hetken mielijohteesta, kun minusta vain yksinkertaisesti tuntui, että tarvitsen viimein sen laajakulmaisemman objektiivin. Tämä kaksi viikkoa sitten postista hakemani Canon EF-S 10-18mm f/4.5-5.6 IS STM on ainakin tähän mennessä tuntunut olevan minulle aivan täydellinen ja olen tämän ansiosta innostunut sekä kuvaamisesta että kirjoittamisesta aivan uudella tavalla, tulevaisuudessa tämä objektiivi tulee varmasti mahdollistamaan minulle paljon sellaista, mitä en vanhalla kuvauskalustollani pystynyt toteuttamaan. Hinta-laatu suhteeltaan tämä objektiivi on ehdottomasti sellainen, jota pystyisin suosittelemaan muillekin, jotka haaveilevat jostain vähän laajakulmaisemmasta objektiivista, uskon tämän objektiivin antavan muillekin yhtä paljon kuin minulle.

x Tove Jansson - Sanojen lahja: valitut sitaatit, tästä kirjasta kirjoitin pari viikkoa sitten, mutta minun on ehdottomasti mainittava tämä ainakin uudelleen vielä tämän yhden kerran, sillä tämä kyseinen kirja on helmikuussa saanut minut kerta toisensa jälkeen hymyilemään ja ihmettelemään sitä, kuinka sanat voivat olla yksinkertaisesti niin suuria, ettei tarvita mitään muuta. Tämä kirja on todellinen sanojen aarreaitta, jota ei välttämättä kannata lukea kannesta kanteen yhdessä illassa, tämä on aarreaitta, jonka maailmaan kannattaa unohtua hetki kerrallaan, hitaina aamuina ja viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa hitaasti pimeyteen, tälle kirjalle kannattaa antaa oma aikansa, koska sen lisäksi, että Tove Janssonin sanat huokuvat suunnatonta lempeyttä ja viisautta, tämän kirjan sivuilla on aina hetkittäin koko maailma.

x Aurinkoiset päivät. Viimeisimmän viikon aikana on ollut yllättävän monta aurinkoista päivää ja se on tehnyt minut niin äärettömän onnelliseksi, että kaikesta huolimatta olen hymyillyt tyhmästi itsekseni kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneita katuja ja katsellessani maisemaa linssin lävitse. Näitä aurinkoisia päiviä on tämän talven aikana ollut huomattavan vähän ja se on luonnollisesti vaikuttanut minun mielialani lisäksi siihen, kuinka paljon minua kiinnostaa kuljettaa kameraa mukanani tai kirjoittaa iltaisin keskeneräisiä lauseita, joten on varmaan sanomattakin selvää, että nämä aurinkoiset päivät ovat tehneet minut uskomattoman onnelliseksi kaiken harmauden jälkeen ja saaneet tavallaan heräämään talvihorroksesta, etsimään vaatekaapista niitä sellaisia vaatteita, joiden ainoa väri ei välttämättä ole musta.
 IMG_4617

x Hitaat aamut, mutta myös rauhalliset illat, tiedättehän sellaiset, kun on saanut kaiken tehdyksi jo ennen kahdeksaa ja voi kaikessa rauhassa käydä lämpimässä suihkussa, tehdä itselleen iltapalaa ja piiloutua sitten peiton alle katselemaan Netflix-sarjoja. Kerroin helmikuun alussa kärsineeni huonoista yöunista ja siksi olenkin nyt helmikuussa keskittynyt siihen, että iltani olisivat mahdollisimman rauhallisia ja se on vaikuttanut yöuniini merkittävästi, nimittäin minä olen helmikuussa nukkunut huomattavan paljon paremmin kuin tammikuussa. Hyvien yöunien vaikutus elämääni on ollut uskomaton, joten aion ehdottomasti jatkossakin keskittyä siihen, että iltani olisivat rauhallisia, syödä iltapalani ilman mitään kiirettä ja sammuttaa kynttilät vasta sitten, kun olen käymässä nukkumaan, nukkua rauhalliset ja hyvät yöunet.

x Edelliseen liittyen Netflix-sarjat, nimittäin aivan kuten tammikuussa, minä olen myös helmikuussa löytänyt itselleni katsottavaa Netflixistä ja se on saanut hymyilemään jo pelkästään siksi, että minulla oli viime vuoden lopussa todella kauan sellainen tilanne, etten vain yksinkertaisesti löytänyt mitään katsottavaa, vaikka todellisuudessahan Netflix oli silloinkin täynnä katsottavaa. Helmikuussa ehdoton suosikkisarjani on ollut Grace and Frankie, joka on saanut minut hyvälle tuulelle kerta toisensa jälkeen ja huumori on jostain tuntemattomasta syystä uponnut minuun paremmin kuin minkään muun sarjan pitkään aikaan. Suosittelen siis katsomaan, jos jostain syystä et ole vielä ehtinyt tätä katsomaan.

x Kirjoitin viimeisimmässä tekstissäni, että olen soittanut viime aikoina aivan luvattoman vähän ja että minun pitäisi ehdottomasti soittaa enemmän. Niiden aurinkoisten päivien lisäksi se, että minusta on alkanut helmikuussa tuntumaan keväältä, on saanut minut ensimmäistä kertaa aikoihin tarttumaan oikeasti akustiseen kitaraani ja opettelemaan jotain uutta, soittaminen on tuntunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti hyvältä ja se on tehnyt minut jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi. Seuraavaksi aion tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja opetella soittamaan jotain uutta, nimittäin varsinkin pianon kanssa minä olen kiertänyt kehää aivan luvattoman kauan opettelematta mitään uutta, minähän en nimittäin aio kiertää tätä kehää ikuisesti ja siksi maaliskuun tavoitteena on siksi soittaa enemmän.

IMG_4582

20. helmikuuta 2018

ON ALKANUT TUNTUA KEVÄÄLTÄ

IMG_4694IMG_4670

Heräsin tänä aamuna auringonsäteisiin ja ensimmäistä kertaa tänä vuonna minusta tuntui, että kevät on lähellä, tuntui, että kevät on aivan uskomattoman lähellä huolimatta siitä, että ulkona oli viimeyönä kaksikymmentä astetta pakkasta ja lumihiutaleet jäätyivät tänä aamuna kiinni ranskalaisen parvekkeeni lasiin. Keväässä on itselleni henkilökohtaisesti kysymys mielentilasta, unohduin miettimään keittäessäni teetä, auringonsäteet maalasivat varjojaan valkoisille seinille ja ikkunalasin takana taivas oli niin äärettömän kauniin sininen, että minun oli pysähdyttävä hetkeksi vain katselemaan sitä, avattava sälekaihtimet kokonaan ja annettava valon tulvia pieneen asuntooni. Hetken oli niin vahvasti kevät, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani, niin vahvasti kevät, että se tuntui aivan hulluna onnellisuuteni rintalastani alla ja sai virittämään rakkaan akustisen kitarani kuulostamaan taas kauniilta, olen viime aikoina soittanut luvattoman vähän. 

Olen soittanut aivan luvattoman vähän sekä kitaraa että pianoa ja tiedän, että minun pitäisi soittaa enemmän, sillä se tekee minut tavattoman onnelliseksi, pitäisi antaa sormien tanssia kieleltä toiselle ja mustilta koskettimilta valkoisille, opetella jotain uutta, haastaa itseäni enemmän ja nauttia siitä aivan uskomattomasta tunteesta, kun ikkunalasin takana viimeiset valonsäteet vaihtuvat pimeydeksi kuin huomaamattani keskittyessäni soittamiseen. Luulen, että siinäkin on kysymys lähestyvästä keväästä, siinä, että tahtoisin soittaa enemmän, unohtua kevään ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa tanssittamaan sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, lähestyvä kevät on nimittäin tavallaan herättänyt minut. Herättänyt minut tavallaan vahvemmin kuin koskaan aiemmin ja ensimmäistä kertaa vuosiin minusta tuntuu, että kevät voi saada minussa aikaan jotain äärettömän hyvää, siksi minä odotan suunnattomasti sitä, että kuulen kevään ensimmäiset linnut ja lumen sulavan, odotan suunnattomasti sitä, että näen maailman muuttuvan jälleen värilliseksi.

IMG_4707IMG_4692IMG_4736

17. helmikuuta 2018

TARINA MINUSTA JA HÄNESTÄ – MILKY CHANCE TAVASTIALLA

IMG_4516IMG_4522
Tapasin sen maailman rakkaimman ihmisen, jonka ääni saa minut aina rauhoittumaan ja jonka turvallisilla käsivarsille nukahtaminen tekee minut ihan äärettömän onnelliseksi, ensimmäistä kertaa marraskuussa 2015 yhteisten ystäviemme keikalla pikkukaupungin pienessä baarissa, samana iltana minä pyysin hänet luokseni kuuntelemaan rakasta musiikkia ja vain kahta viikkoa myöhemmin lupasimme toisillemme, ettei olisi enää ketään muita, lupasimme olla olemassa vain toisillemme. Vuoden 2015 viimeiset viikot olivat uskomattoman kauniita ja yhtenä talvisena iltana ollessani lenkillä pikkukaupungin kaduilla sain maailman rakkaimmalta viestin, jossa hän suositteli kuuntelemaan jotain, mitä kannatti ehdottomasti kuunnella, jotain sellaista, mitä hän oli ilmeisesti itse kuunnellut luvattoman paljon. Kävelin Olavinkatua pitkin avatessani hänen laittamansa linkin ja lopulta musiikin soidessa kuulokkeissani en osannut kuin hymyillä, siinä hetkessä kuuntelin ensimmäistä kertaa Milky Chancea ja näin kaksi vuotta myöhemmin uskallan väittää, että yhtyeen ensimmäisestä albumista tuli juuri siinä hetkessä kuin huomaamatta meidän parisuhteemme ensimmäisten kuukausien soundtrack, mistään muusta ei tule niin vahvasti mieleen ne aivan uskomattoman kauniit viikot, meidän ensimmäiset.

Milky Chance on siitä hetkestä lähtien ollut minulle tavallaan aivan käsittämättömän tärkeä yhtye ja nähdessäni viime vuonna uutisen yhtyeen tulevasta Tavastian keikasta päätin, että meidän on ehdottomasti mentävä sinne yhdessä. Niin me sitten tosiaan ostimme liput kyseiselle keikalle ja tämän viikon maanantaina matkustimme viimein yhdessä sinne, missä raitiovaunut kolisivat ohitsemme Aleksanterinkadun vilinässä ja vastaantulijat juoksivat rautatieasemalla peläten myöhästyvänsä seuraavasta metrosta, kuljimme pitkin tuntemattomia katuja ja illalla seisoimme yleisömeren keskellä loppuumyydyllä Tavastialla. Tuntui kuin onnellisuus olisi kulkenut hyökyaaltona yleisömeren ylitse yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, musiikissa tuntui olevan aivan ensimmäisistä sekunneista asti jotain äärimmäisen taianomaista ja minä en osannut kuin kuunnella, elämäni tuntui pysähtyvän siihen hetkeen, musiikkiin ja yleisömereen ympärilläni, en osannut liikkua ja musiikin kuljettaessa mukanaan tuntui kuin minun ei tarvitsisikaan, kaikki oli ainoastaan hyvin.

IMG_4390

Viimeistään Flashed Junk Mindin aikana musiikki oli saanut minut aivan täysin otteeseensa, keinutti minua mukanaan harmoniassa ja värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni hymyilin tyhmästi, Flashed Junk Mind on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, joista tulee vahvimmin mieleen ne kahden vuoden takaiset aivan uskomattoman kauniit viikot ja kaikki ne muistot, jotka saivat hymyilemään vielä siinä hetkessä värivalojen loisteessakin. Musiikin keinuttaessa mukanaan tuntui kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki yleisömeren keskellä ja rakkaus jokaisessa hengenvedossani, tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä seisoa siinä maailman rakkaimman ihmisen kanssa, keinua rakkaan musiikin mukana yhdessä ja katsoa hetkittäin silmiin, sitä onnellisuutta ei riittäisi kuvailemaan mitkään sanat tai lauseet. Siihen samaan onnellisuuteen minä tunsin pakahtuvani Milky Chancen kuulostaessa niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että olin valmis laittamaan yhtyeen samantien jollekin kuvitteelliselle listalleni parhaimmista liveyhtyeistä ja toisaalta, jos minulla todella olisi sellainen lista, yhtye pääsisi sinne ehdottomasti ilman, että minun tarvitsisi miettiä hetkeäkään.

Cold Blue Rain, Down By the River, Sadnecessary, Alive, yhtye kuulosti biisi toisensa jälkeen aina vain paremmalta, enkä tiedä, kuinka se oli viimeisten biisien aikana enää edes mahdollista, mutta kun lopulta se viimeinen biisi Cocoon ennen encorea kaikui loppuumyydyllä Tavastialla olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, sen, kuinka tavattoman suurta onnellisuutta ja rakkautta minä olin täynnä. Yleisömeren vaatiessa encorea minua nauratti, oli aivan järjettömän kuuma ja kun viimein uskomattoman keikan jälkeen, encoren viimeisen biisin aikana kävelimme hakemaan takkimme narikasta tuntui kuin olisin antanut musiikille kaikkeni, kuin olisin antanut sinä iltana yleisömeren keskellä itsestäni varmasti kaiken, mitä minulla olisi ollut koskaan antaakaan. Hetkeä myöhemmin Helsingin kadut olivat rauhoittuneet tumman taivaan alla, hengitin kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kolmen tunnin suhteellisen tuskallisen bussimatkan jälkeen nukahdin niille maailman turvallisimmille käsivarsille, olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen kaikesta.

IMG_4247IMG_4422IMG_4264

15. helmikuuta 2018

YHTENÄ ILTANA LUMISATEISEN HELSINGIN KADUILLA

Maanantaina minä matkustin uudelleen sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja ihmiset juoksevat liukuportaissa ehtiäkseen seuraavaan metroon, matkustin maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja päästessämme iltapäivällä perille lumisade piiskasi kasvojamme armottomasti. Tavallaan minä en varmaan osannut edes odottaa sitä, en osannut odottaa lumisadetta tai ylipäätään talvea ja lumisateen piiskatessa kasvojani olin hetken aivan äärettömän hermostunut, kunnes lopulta ymmärsin, ettei lumisade todellisuudessa mitään haittaa ja nauroin lumisateisen Helsingin kaduilla kulkiessani maailman rakkaimman ja kameran kanssa päämäärättömästi, pysähtyessäni Sofiankadulla rakastamaan maisemaa ja kävellessäni Tuomiokirkon portaita ylös vain päästäkseni hetkeksi katselemaan lumisateista maisemaa linssin lävitse ja saadakseni sen yhteisen hetken ikuistettua valokuvaan, jota en kuitenkaan välttämättä julkaisisi koskaan missään, valokuvaan, jonka kaivaisin kovalevyltä vuosia myöhemmin vain muistaakseni. Muistaakseni sen yhteisen hetken, kun armottoman lumisateen piiskatessa kasvoja ja kylmyyden pistellessä sormenpäitä nauroimme tilanteen koomisuudelle, muistaakseni sen raitiovaunujen kolinassa viettämämme hetken, kun merituuli tuntui aivan jokaisessa hengenvedossa.

Merituuli tuntui aivan jokaisessa hengenvedossa myös silloin, kun kävelimme tuntemattomilla kaduilla, niillä, joita en ollut koskaan Helsingissä asuessani ehtinyt kävelemään, kaduilla, joiden nimet olivat kaikesta huolimatta äärettömän tuttuja, merituuli tuntui jokaisessa hengenvedossa ja tarttui lumisiin hiuksiini. Myöhemmin samana iltana seisoimme loppuunmyydyn Tavastian yleisömeren keskellä ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka lumisateesta ja kylmyydestä huolimatta rakastin sinä iltana Helsinkiä aivan suunnattomasti ja kuinka siinä hetkessä yleisömeren keskellä kaikki oli hyvin, mutta se on tarina erikseen, se on tarina musiikin uskomattomuudesta ja rakkaudesta, se on tarina siitä, kuinka musiikki kuljetti mukanaan harmoniassa ja maailma ympäriltämme katosi hetkeksi, se on tarina minusta ja hänestä.

IMG_4155IMG_4141IMG_4136IMG_4162IMG_4134

11. helmikuuta 2018

UUSI OBJEKTIIVI JA ONNELLINEN AAMUPÄIVÄ HELSINGISSÄ

IMG_4032IMG_4041IMG_4016IMG_4037IMG_4013

Perjantaina heräsin tunteja ennen auringonnousua, söin aamiaista hämärässä asunnossa ja seitsemän jälkeen matkustin sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja ihmiset juoksevat liukuportaissa ehtiäkseen siihen seuraavaan metroon, matkustin hoitaakseni asioita ja olin vähän kauhuissani, vaikka siihen ei ollut todellisuudessa mitään syytä. Helsinki oli äärettömän kaunis kaikessa siinä loputtomassa harmaudessaan saapuessani kaukoliikenteen terminaaliin, hymyilin tyhmästi kävellessäni rautatieaseman kautta Aleksanterinkadulle ja tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin en olisi koskaan lähtenytkään pois. Kuin siitä ei olisi kohta kolmea vuotta, kun pakkasin tavarani pahvilaatikoihin ja palautin soluasuntoni avaimen, niin, tuntui kuin mikään ei olisi näiden vuosien aikana muuttunut ja pysähtyessäni Senaatintorin kohdalla mietin, kuinka minusta tuntuu tavallaan aina siltä, aina palatessani niille kadunkulmille minusta tuntuu siltä.

Kävelen usein Senaatintorin ohitse, vaikka siellä tapahtuisikin jotain, mutta perjantaina minusta tuntui, että minun on mentävä sinne ja kävellessäni hetkeä myöhemmin Tuomiokirkon portaat ylös en osannut olla kuin aivan suunnattoman onnellinen, minä en varmaan koskaan tule kyllästymään siihen maisemaan, minä en tule koskaan kyllästymään siihen kaupunkiin. Hetken sitä rakasta maisemaa ja torilla vietettävää tapahtumaa linssin lävitse katseltuani ymmärsin, että tämä suhteellisen paljon yleisöä kerännyt tapahtuma liittyi siihen, että Itsenäisen Suomen kenttätykistö ja Tykistökoulu täyttää helmikuussa 100 vuotta ja sen kunniaksi Senaatintorille oli koottu kalustonäyttely sekä siitä sodanaikaisesta että uudemmasta kalustosta. Lisäksi tapahtumaan kuului hevosvetoisen tykistön perinnevaljakon asemaanajonäytöksiä, joita en itse ehtinyt seuraamaan, mutta tulin aivan äärettömän onnelliseksi päästessäni silittämään hevosia, jotka olivat minua vanhempia ja varmasti viisaampia, enkä minä voinut olla hymyilemättä, kun vanha mies tuli kertomaan minulle nimenomaisten hevosten olleen mukana monessa elokuvassa ja 30-vuotiaan hevosen ihan ryhdistäytyvän kuvauksissa.

IMG_3981

Minulla on aina Helsingissä käydessäni tapana vierailla jossain museossa ja perjantaina hevosten silittämisen jälkeen suuntasin kaupunginmuseoon, missä sydämeni rauhoittuu lähes poikkeuksetta kerta toisensa jälkeen. Kiersin näyttelyä pysähdellen hetkittäin vain hengittämään rauhallisesti ja miettimään, kuinka näyttelyn jokainen tarina kiinnosti minua suunnattomasti huolimatta siitä, että olin siihen jo kerran viime vuonna päässyt tutustumaan. Minä rakastan museoita, huokaisin itsekseni kävellessäni myöhemmin Aleksanterinkatua, katselin maailmaa vielä hetken linssin lävitse ja olin äärimmäisen innoissani objektiivista, jonka olin hakenut postista edellisenä päivänä. Olin todella kauan halunnut tilata itselleni vähän laajakulmaisemman objektiivin ja tämä Canon EF-S 10-18mm f/4.5-5.6 IS STM tuntui ainakin näin ensimmäisten kuvien jälkeen täydelliseltä, kyseinen objektiivi tulee tulevaisuudessa mahdollistamaan minulle paljon sellaista, mitä en vanhemmalla kalustollani ole pystynyt toteuttamaan, joten on varmaan päivänselvää, että olen jo nyt innoissani kaikesta tulevasta ja etenkin blogin kirjoittamisesta, nimittäin maailma näyttää tämän läpi aivan erilaiselta.

IMG_4096IMG_4093IMG_4089

8. helmikuuta 2018

MAAILMAN IHANIN KIRJA

IMG_3918IMG_3959





Olen aina rakastanut kirjoja, olen rakastanut yksittäisiä sanoja ja uskomattoman kauniita lauseita, olen rakastanut sitä, kuinka sanat ovat niin suunnattoman paljon, ettei vain yksinkertaisesti tarvita mitään muuta, olen rakastanut kirjoihin katoamista ja sitä, kuinka kansien väliin mahtuu kokonainen maailma, olen rakastanut aivan äärettömästi. Minä olen rakastanut kirjoja, sellaisia, jotka löytävät luokseni uudelleen vuosi toisensa jälkeen ja sellaisia, jotka ovat unohtuneet ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta viime viikolla tilasin itselleni kuitenkin kirjan, jonka olisi pitänyt löytää tiensä luokseni jo luvattoman kauan aikaa sitten, kirjan, jonka olen tietämättäni halunnut omistaa koko tähänastisen elämäni ajan. Muutama päivä sitten kävin hakemassa sen postista ja päästessäni ensimmäisen kerran katoamaan tämän kirjan sivuille minusta tuntui kuin olisin löytänyt aarteen, toisaalta tämä kirjahan on todellinen aarreaitta, sanojen aarreaitta.

Tämä kirja on Tove Jansson: Sanojen lahja - Valitut sitaatit ja olen aivan äärettömän rakastunut siihen, olen rakastunut viisaisiin ja oivaltaviin sanoihin, olen rakastunut siihen lempeyteen, joka huokuu Tove Janssonin sanoista. Kirjailijana ja kuvittajana Tove Jansson tunnetaan parhaiten muumikirjoistaan, mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin ja tähän kirjaan Katariina Heilala on kerännyt Janssonin laajasta tuotannosta vaikuttavan valikoiman sitaatteja, joista kaikista vanhimmat ovat alunperin vuonna 1933 Janssonin salanimellä Vera Haij julkaistusta teoksesta. Sitaatteja tässä kirjassa on yli viidestäkymmenestä aiheesta, on sanoja yksinolosta ja itsenäisyydestä, luottamuksesta ja rehellisyydestä, unista, nukkumisesta ja yöstä sekä vapaudesta ja riippumattomuudesta, on sitaatteja onnellisuudesta ja mielenrauhasta, mutta ennen kaikkea on sitaatteja, jotka kertovat Tove Janssonista itsestään jotain sellaista, mitä ei ole osannut ajatellakaan, sitaatteja, jotka kertovat hänen arvoistaan ja asenteistaan. Tove Jansson: Sanojen lahja - Valitut sitaatit on maailman ihanin kirja, sanojen aarreaitta täynnä niin äärettömän kauniita lauseita, ettei hetkeen tarvitse oikeastaan yhtään mitään muuta, hetken kaikki on siinä hetkessä, siinä kirjan sivuilla Tove Janssonin sanoissa, joista huokuu suunnaton rakkaus.

IMG_3937IMG_3950IMG_3963

7. helmikuuta 2018

KOLME HYVÄÄ ASIAA MINUSSA, ELÄMÄSSÄNI JA BLOGISSANI

Sunnuntaina auringonsäteet maalasivat hiukseni kultaisiksi ja kylmyys pisteli armottomasti sormenpäitäni, olin jälleen unohtanut ottaa lapaset mukaani lähtiessämme valokuvaamaan talven taianomaisuutta, oikeastaan minusta tuntuu, että unohdan lapaset kotiin aivan huomattavasti useammin kuin muistan ottaa mukaani. Auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni kävellessäni lumisilla kaduilla, siinä talven taianomaisuuteen verhoutuneessa ohikiitävässä hetkessä elämäni tuntui kietoutuneen ainoastaan käsittämättömän suurta onnellisuutta ja katsellessani hetkittäin maisemaa linssin lävitse en osannut kuin hymyillä tyhmästi, vaikka kylmyys tuntui jokaisessa hengenvedossani. Antaessani kameran maailman rakkaimmalle ihmiselle sanoin, että nämä kuvat päätyvät todennäköisesti sellaiseen tekstiin, jossa kerron kolme hyvää asiaa minusta, elämästäni ja blogistani, kerroin niiden päätyvän tähän nimenomaiseen tekstiin, jota tässä nyt kirjoitan.

IMG_3819
x Maailman rakkain ihminen, joka on muuttanut elämääni enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Hänen kanssaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtänyt, miltä ihan todella tuntuu, kun toinen rakastaa minua enemmän kuin mitään, hänen kanssaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtänyt, miltä tuntuu rakastaa jotain toista ihmistä niin paljon, että olisi valmis tekemään toisen puolesta tavallaan lähes mitä tahansa. Hänen kanssaan olen oppinut rakastamaan itseäni, mutta myös rakastamaan toista ihmistä sekä tätä elämää aivan uudella tavalla, hän tekee elämästäni kauniimman niinä kaikista vaikeimpinakin hetkinä ja rakastaa silloinkin, kun minä en itse välttämättä osaa.

x Vapaus, joka on tällä hetkellä elämässäni tavallaan suurempaa kuin koskaan aiemmin, minulla vain meni tavattoman kauan ymmärtää se. Minä pidin työttömyyttäni sekä koko tätä elämäntilannettani todella kauan tavallaan vain suurena vankilana, vaikka todellisuudessa olen tällä hetkellä aivan käsittämättömän vapaa ja nimenomaan tässä vallitsevassa elämäntilanteessa voin tehdä suuriakin valintoja tulevaisuuteni suhteen, minä en ole kahlittuna mihinkään kaupunkiin ja tuntuu tavallaan kuin koko maailma olisi avoinna. Minun on nyt vain tehtävä niitä päätöksiä ja sitten suunnattomasti työtä saavuttaakseni sen elämän, jota olen päättänyt elää, mutta sitä ennen minulla on kuitenkin tämä ääretön vapaus.

x Musiikki. Minulle tuli tätä tekstiä kirjoittaessani sellainen olo, että minun on ehdottomasti mainittava musiikki, sillä kaikista yksittäisistä asioista se on kuitenkin aina ollut vahvimmin se, mikä on tehnyt elämästäni parempaa. Musiikki on ollut yksi elämäni tärkeimmistä asioista niin kauan kuin muistan, olen viettänyt luvattoman monta iltaa yleisömeren keskellä värivalojen loisteessa ja viettänyt sekä kaikista kauneimmat että vaikeimmat hetkeni musiikin kanssa, siksi minun on ehdottomasti mainittava se tässä kolmantena asiana, musiikki ansaitsi tulla mainituksi tässä, ehdottomasti.

IMG_3840

x Olen aivan äärettömän herkkä, mutta samanaikaisesti myös vahva ihminen. Minä olen lapsuudestani asti ollut herkkä ihminen, reagoinut vahvasti muiden ihmisten tunteisiin sekä osannut lukea muita ihmisiä yllättävän hyvin, olen itkenyt sekä surusta että onnellisuudesta, mutta kaiken kokemani ansiosta minusta on tullut viimeisimmän kymmenen vuoden aikana myös aivan suunnattoman vahva ihminen, jota ei enää pysty kaatamaan kaikista suurimmatkaan hirmumyrskyt.

x Lapsuuteni ensimmäinen haaveammatti oli runoilija ja vaikka minusta ei sitten lopulta runoilijaa tullutkaan, luovuus kuitenkin jäi minuun jäädäkseen ja olen siitä enemmän kuin onnellinen. Tämä luovuus näkyy minussa kirjoittamisen, valokuvaamisen ja soittamisen lisäksi monissa myös esimerkiksi arkipäiväisissä hetkissäni sekä päätöksissäni ja tähän luovuuteeni liittyy vahvasti myös intuitiivisuuteni, tavallaan luovuus ja intuitio kulkevat elämässäni kuin käsi kädessä.

x Viihdyn äärettömän hyvin myös yksin. Tunnen paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat jatkuvasti muita ihmisiä ympärilleen ollakseen onnellisia ja jotka eivät tavallaan osaa viettää aikaa yksin, ihmisiä, jotka eivät lähtisi yksin elokuvateatteriin. Minäkin nautin suuresti muiden ihmisten seurasta, mutta varmaan vielä enemmän nautin yksin olemisesta ja siitä, kun voin istua yksin pienessä asunnossani kirjoittamassa tai yksinkertaisesti vain nauttimassa hetkestä, nautin siitä, että voin seisoa yksin yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossa ja siitä, että voin matkustaa yksin vieraaseen kaupunkiin tai istua yksin elokuvateatterin hämärässä, olla hetken olemassa tavallaan vain itseäni varten.

IMG_3850



x Hitaat aamut ja aamiainen sängyssä. Minä olen kirjoittanut aivan luvattoman paljon hitaista aamuista, mutta ne ovat ehdottomasti päivän parhaita hetkiä, kun voi kaikessa rauhassa tehdä itselleen aamiaisen ja katsoa hetken jotain hyvää Netflix-sarjaa tai vaikka käydä rauhassa läpi sosiaalisen median uusia julkaisuja. Aamiaiseni syön tällä hetkellä aina sängyssä, sillä tähän pieneen yksiöön ei mahtunut ruokapöytää ja ruokapöytäni odottaa hetkeään kellarivarastossani, mutta seuraavassa asunnossani toivottavasti saan syödä aamiaisen pöydän ääressä, vaikka toki aamiainen sängyssä voi jatkossakin olla esimerkiksi viikonloppujen luksusta, koska onhan se tavallaan rauhoittavaa syödä aamiainen sängyssä.

x Olen aina ollut ihminen, joka tavallaan tarvitsee rutiineja pystyäkseen olemaan onnellinen ja tässä elämäntilanteessa, jossa minun ei tarvitse herätä aamuisin kouluun tai töihin, minun on täytynyt kehittää itselleni rutiineja, joihin kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi herääminen päivittäin samaan kellonaikaan, aivan kaikessa rauhassa syöty aamiainen, blogin sekä työhakemusten kirjoittaminen vaniljateestä nauttien, lounastauko kirjoittamisesta, päivittäinen liikunta joogan tai vaihtoehtoisesti lenkkeilyn merkeissä sekä nukkumaan meneminen päivittäin samaan aikaan. Näiden rutiinien lisäksi teen luonnollisesti kaikkea muutakin, mutta esimerkiksi nämä päivittäiset rutiinit tekevät arjestani hyvää ja helppoa.

x Hyvät yöunet. Tätä ei voi varmaan koskaan korostaa liikaa, sillä minä olen aina ollut huono nukkumaan ja nykyään, kun nukun suhteellisen hyvin, en oikeastaan voisi olla enää yhtään onnellisempi hyvistä yöunista tai siitä, kuinka ne vaikuttavat koko seuraavaan päivään. Päiväni olisivat nimittäin tavattomasti huonompia, jos minä nukkuisin huonosti.

IMG_3899



x Tämä vuosi on tällä hetkellä vielä kuin tyhjä kirja, josta olen kirjoittanut valmiiksi vasta ensimmäiset sivut, kaikki on tällä hetkellä vielä mahdollista ja tavallaan uskonkin, että tänä vuonna tapahtuu vielä paljon hienoja asioita. Sitä en osaa tarkalleen sanoa, mitä nämä asiat tulevat sitten lopulta olemaan, mutta minulla on jokatapauksessa todella vahva usko siihen, että jotain tapahtuu, jotain sellaista, mikä muuttaa elämääni johonkin suuntaan ja saa minut hymyilemään.

x Tänä vuonna meillä on vihdoin suunnitelmissa muuttaa yhteiseen asuntoon maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja alkaa rakentaa sellaista yhteistä arkea, mistä olen haaveillut koko tämän ajan, kun olemme olleet yhdessä. Minä olen rakastanut yksin asumista aivan suunnattomasti, kaikkia kolmea pientä asuntoani ja sellaista omaa rauhaa, mutta tässä vaiheessa elämää minusta tuntuu, että minun kuuluisi asua sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja odotan aivan äärettömän innoissani sitä kaikkea, mitä meillä on edessämme yhdessä asuessamme, meidän yhteisessä kodissamme.

x Viime vuoteen verrattuna tämä vuosi on alkanut jotenkin erityisen hyvin. Viime vuonna minulla oli hetkittäin aivan äärettömän vaikeaa, piilouduin kovaan kuoreeni osaamatta hengittää syvään ja tuntui kuin en olisi päässyt ihmisenä yhtään eteenpäin, siksi minä odotan tänä vuonna pääseväni ihmisenä suunnattomasti eteenpäin ja tavallaan kasvavani ihmisenä. Tämä vuosi on ihmisenä kasvamisen aikaa ja olen siitäkin kamalan onnellinen, tästä vuodesta tulee hyvä.

IMG_3820



x Yksinkertaisesti se, että tämä on edelleen olemassa ja aktiivinen. Kirjoittaessani yhdeksän vuotta sitten maaliskuussa ensimmäistä blogitekstiäni minä en osannut kuvitellakaan, että vielä yhdeksän vuoden kuluttua kirjoittaisin tätä samaa blogia ilman pienintäkään aikomusta lopettaa tämän kirjoittamista. Tästä blogista on näiden yhdeksän vuoden aikana tullut ihan äärettömän vahva osa elämääni ja olen tavallaan kasvanut kiinni tähän blogiin tai tämä blogi kiinni minuun, aivan kuinka vaan, jokatapauksessa olen kamalan onnellinen siitä, että tämä blogi on edelleen olemassa ja aktiivinen.

x Yhdeksän blogivuoden aikana kehittynyt oma kirjoitustyylini. Näiden yhdeksän blogivuoden aikana olen kehittynyt kirjoittajana suunnattomasti ja samalla kehittänyt itselleni tavallaan täysin oman kirjoitustyylini, sellaisen, josta minut on suhteellisen helppo tunnistaa. Oma kirjoitustyylini on varmaan se asia, josta olen tässä blogissani kaikista ylpein.

x Vapaus purkaa omaa luovuuttani. Tämä blogi on näiden yhdeksän vuoden ajan ollut minulle itselleni paikka, jossa voin purkaa omaa luovuuttani vapaasti ilman, että kukaan on kertomassa minulle, mitä minun täytyy tehdä, tämä on ollut minulle kuin oman luovuuteni päiväkirja ja siksi tämä on ollut ja on toki edelleen minulle niin tavattoman rakas.

IMG_3893

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.