your wings are all broken but you’re breathing

Yhtenä päivänä katselin maiseman vaihtuvan bussin likaisen ikkunalasin takana, tänne minä kuulun, mietin itsekseni hymyillessäni jokaiselle vastaantulevalle raitiovaunulle ja jokaiselle rakkaalle kadunnimelle, tänne minä kuulun, toistin itsekseni astuessani kaukoliikenteen terminaalin ovista, kaupunki ympärilläni pukeutui tummansiniseen samettiin ja kuulokkeissani soivat sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing. Seisoin liikennevaloissa raitiovaunujen kolistessa ohitseni, nauroin kävellessäni rautatieasemalla iltapäiväruuhkassa ja istuessani vain hetkeä myöhemmin taas bussissa tunsin kyyneleet silmäkulmissani, en äärettömästä surusta enkä ahdistuksesta vaan suunnattomasta onnellisuudesta, kotiin palaamisen tunteesta, siitä loputtomasta rakkaudesta jokaista kadunkulmaa kohtaan.

Helsinki ympärilläni tarttui varovaisesti hiuksiini seistessäni käsittämättömän pitkässä jonossa jäähallilla, hymyilin itsekseni kylmyyden pistellessä sormenpäitäni ja selvittyäni sitten lopulta värivalojen loisteeseen huutamaan ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä olin niin äärettömän onnellinen, etteivät kyyneleet jääneet enää silmäkulmiin, mutta siitä kerron myöhemmin, siitä järjettömän suuresta rakkaudesta musiikkia kohtaan, rakkaudesta sitä tunnetta kohtaan. Nyt minä tahdon kertoa vain rakkaudestani Helsinkiä kohtaan, siitä aivan uskomattoman kauniista hetkestä, kun kävellessäni ennen vuorokauden vaihdetta autiota Aleksanterinkatua kuulokkeissani soivat edelleen sanat you’re somewhere in the middle of the rain but your sun / is waiting at the horizon til the pain has gone / to paint your sky with rainbows, ne tismalleen samat sanat, jotka pelastivat elämäni vuosia sitten niillä samoilla kadunkulmilla, sen saman taivaan alla. I wish i could be, i wish i could be like a rainbow / bringing a smile on your face / i’ll keep you warm and i’ll keep you safe / when the light tries to escape from your eyes kuiskasin ilmaan Aleksanterinkadun jouluvalojen loisteessa ja nauroin, olin hetken aikaa vapaampi ja kokonaisempi kuin koskaan, hetken aikaa tunsin olevani oikeasti kotona.

rantasaunan viimeinen aamu

Yhtenä aamuna istuin lumihangessa ja muistelin, kuinka lapsuuden kesinä juoksimme kilpaa rantaan suurten puiden varjossa. Paljaiden jalkojen osuessa rantahiekkaan nauroimme onnellisuuttamme auringonsäteiden hyväillessä takkuisia hiuksiamme, järvivesi tuntui lämpimämmältä kuin enää yhtenäkään kesänä lapsuuden jälkeen ja naapurin laituri oli uskomattoman kaukana, kun uimme uimarenkaiden kanssa sinne ja takaisin, kylmyyden tarttuessa nilkkoihin juoksimme rantakiviä myöten vanhalle rantasaunalle, joka oli ehtinyt seisomaan aloillaan jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. Punaisessa rantasaunassa oli kesäpäivästä toiseen uskomattoman kuuma, kun istuimme ylälauteella heittäen vettä kiukaalle ja kerroimme tarinoita kauempana järvellä asustavasta järvimöröstä, jonka olemassaoloa en uskalla vieläkään epäillä. Myöhemmin rantasauna kertoi enää ainoastaan tarinaa siitä, kuinka aika jättää jälkensä vahvimpaankin. 

 

Viime kesänä istuin viimeisen kerran niillä lauteilla, joilla olen istunut lapsuuteni kultaisina vuosina kuuntelemassa mummon viisaita sanoja ja nauramassa serkkuni kanssa kaikelle epäoleelliselle, siinä samassa rantasaunassa, jossa huolet ovat tuntuneet naurettavan pieniltä piirtäessäni huurteiseen ikkunalasiin sydämiä. Niin tuntui sinäkin iltana ja unohduin miettimään, kuinka on yksinkertaisesti maailman parasta istua nimenomaan siinä. Pukuhuoneen naulakossa roikkui edelleen pyyhkeitä edellisten saunojien jäljiltä ja ovenkarmin kaiverruksessa oli edelleen vanhempieni nimikirjaimet vuosien takaa, katsoin viimeisen kerran taakseni ja kuuntelin, kuinka ovi narahti takanani lähtiessäni kävelemään kohti keltaista puutaloa. Se oli maailman paras sauna, mietin suunnatonta haikeutta sydämessäni sinä marraskuisena aamuna, kun katsoin sen maailman parhaimman saunan viimeisiä hetkiä, sen saunan, jonka seinät olivat nähneet uskomattoman kauniita rakkaustarinoita, ikuistaneet lapsuuden onnellisimpia hetkiä auringonsäteiden osuessa ikkunalasiin ja auringonlaskun vaihtuessa pimeyteen kuulleet yksinäisen sydämen kuiskailevan rikkinäisyyttään.

    Sen rantasaunan sydän ei ollut yksinäinen, eikä se lakannut lyömästä yksinäisenä.

jää sopivaan kohtaan ja hengitä siinä

Olen kirjoittanut luvattoman useasti siitä hiljaisesta aamuyöstä, kun istuin viimeisen kerran Helsingin astuntoni parvekkeella katselemassa auringonnousun vähitellen verhoavan maisemaa harmoniaansa ja hengittämässä viimeisen kerran suunnatonta vapautta jokaisella hengenvedollani ja siitä aurinkoisesta aamusta, kun pakkasin elämäni muuttolaatikoihin matkustaakseni kolmesataa kilometriä jäädäkseni pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin, johon en koskaan olisi uskonut palaavani. Olen kirjoittanut, sillä istuessani sinä hiljaisena aamuyönä viimeisen kerran parvekkeellani tunsin itseni viimeisen kerran siksi vaaleahiuksiseksi runotytöksi, joka rakasti tätä maailmaa enemmän kuin olisi koskaan osannut kuvailla keskeneräisin lausein, tunsin itseni viimeisen kerran ihmiseksi, joka hukkui värivalojen loisteessa musiikkiin kyyneleet silmäkulmissa ja heräsi auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, siksi vapaudestaan kirjoittavaksi ihmiseksi, joka tanssi jokaisen askeleensa kotimatkalloilla ja pysähtyi museoissa kuuntelemaan rauhallisuutta tai tuntemattoman miehen askeleita, pysähtyi katselemaan.

Olen kirjoittanut, sillä kävellessäni sinä aurinkoisena aamuna Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni kaupungin ympärilläni kuiskaillessa rakkauttaan jokaisessa kadunkulmassa elämä vaihtoi suuntaansa, alkoi kuljettaa minua mukanaan tuulen kaltaisesti. Viikkoa myöhemmin oli valoisa asunto pienen oopperakaupungin keskustassa ja kasoittain rakasta musiikkia ikkunalaudalla, akustinen kitara epävireisenä vaatehuoneessa odottamassa minua ja ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa, ne säälittävän rikkinäiset kengät eteisessä. Oli kultaisiin auringonsäteisiin verhoutunut matkujastasatama, missä höyrylaivat huusivat tervehdyksiään ohikulkijoille ja sitten se oopperaturistien valtameri, johon tunsin hetkittäin hukkuvani kävellessäni iltaisin pieneen asuntooni kuuntelemaan musiikkia vain ymmärtääkseni, että minusta oli tullut ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta. Ilman karttaa ja määränpäätä minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kirjoittanut öisin keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta tai istunut rannassa katselemassa auringonlaskuja, minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kuunnellut musiikkia iltaisin nukahtaessaan näkemään unta lentämisestä, kävellyt tuntikausia valokuvaamassa maailman kauneutta,

minusta oli tullut itselleni uskomattoman vieras ja se ahdisti.  

  

Minusta oli tullut ihminen, joka vauhtisokeana astui harhaan valitsemaltaan polulta ja unohti pitää itsestään huolta niinä hetkinä, kun elämä vaihtui auringonlaskujen harmoniasta vuoristorataan, ihminen, joka unohti pitää kiinni elämän kiitäessä eteenpäin filminauhana. Ihminen, joka kadotti kaiken raitiovaunujen kolinassa rakentamansa onnellisuuden istuessaan öisin rannassa kuuntelemassa laineiden lyövän hitaasti rantahiekkaan ja se oli yksinkertaisesti äärettömän surullista, minä olin yksinkertaisesti äärettömän surullinen. Minä, joka olin kuukautta aiemmin kävellyt Seurasaaren rauhallisuudessa ja istunut kallioilla rakastamassa loputonta onnellisuuttani, olin enää ainoastaan äärettömän surullinen aina aamun ensimmäisistä auringonsäteistä illan viimeisiin ja katsellessani itseäni peilistä en tunnistanut itseäni. Minä en tunnistanut enää niitä väsyneitä kasvonpiirteitä tai karissutta ripsiväriä poskipäillä, mutta musiikin minä tunnistin huolimatta siitä, kuinka äärettömän surullinen peilikuvan vaaleahiuksinen runotyttö oli. Musiikin minä tunnistin ja kitarasoundin kulkiessa armottomasti pitkin haurasta selkärankaani kaatosateessa, huutaessani onnellisuuttani yleisömeren keskellä ja kävellessäni vuorokauden vaihteessa leirintäaleelle aloin hetkittäin tunnistamaan itseni, saman vaaleahiuksisen runotytön, jonka kuvittelin kadottaneeni viimeisenä aamunani Helsingissä.

Aloin tunnistamaan itseni katsoessani Ville Maljaa silmiin itkiessäni eturivissä, mutta istuessani elokuisena iltana pimeässä asunossani, jonka seinät kertoivat tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui ainoastaan ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan ja samalla kadotin itseni uudelleen, peilikuvassa väsyneiden silmien ja edellisen päivän meikkien takana oli vieras ihminen. Silloin päätin, etten enää etsisi itsestäni sitä vaaleahiuksista runotyttöä, jolla oli ollut tapana herätä auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, tanssia jokainen askeleensa kevyesti kotimatkalla aamuyön viimeisinä tunteina ja pysähtyä museoissa kuuntelemaan suunnatonta rauhallisuutta, päätin, etten enää yrittäisi löytää sitä raitiovaunujen kolinassa rakentamaani onnellisuutta. Värjäsin hiukseni harkitsemattomasti punaisiksi, musiikin kuuntelemisen sijaan viritin akustisen kitarani, kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskua,  kirjoitin keskeneräisistä lauseistani ensimmäistä kertaa kuukausiin jotain valmista ja kävellessäni syyskuun alussa Helsingissä auringonsäteiden tuntuessa selkärangassa katselin maisemaa uusin silmin, sillä minä olin uskaltanut päästää vihdoin irti siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä ja loputtomasta onnellisuudestani, olin uskaltanut päästää irti ollakseni vielä jonakin päivänä sanoinkuvaamattoman onnellinen, ollakseni vielä jonain päivänä kokonainen.

   Olin uskaltanut päästää irti, mutta en osannut kuvitellakaan, kuinka 

       paljosta vielä päästäisin irti ja kuinka olisin taas itselleni vieras,

            kuinka kadottaisin itseni kokonaan. 

Juuri siksi minä tänään kirjoitan, kirjoitan kertoakseni tarinan loppuun, kertoakseni, kuinka sen lokakuun, jolloin kynttilän valossa olin uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta ja sellaista suunnatonta onnellisuutta, jälkeen elämäni muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin, kuinka yhtenä marraskuisena aamuyönä kävelin ilman kenkiä kotiin kuuntelemaan uskomattoman rakasta musiikkia ja kuinka hetkeä myöhemmin rakastuin ihmiseen, joka katsoo minua edelleen samalla tavalla kuin silloin ja nukahtaa edelleen viereeni vuorokauden vaihteen jälkeen, ottaa syliinsä maailman heitellessä myrskytuulen kaltaisesti. Ihmiseen, joka sai minut näkemään itseni kauniina ja kuuntelemaan musiikkia, jota en koskaan aiemmin ollut kuullut, ihmiseen, jonka vieressä minä istuin yhtenä maaliskuisena aamuna matkustaessani Jyväskylään jäädäkseni, ihmiseen, jonka kanssa purin myöhemmin samana päivänä muuttolaatikoita uudessa asunnossani. Seuraavana aamuna oli valoisa asunto täynnä tyhjiä muuttolaatikoita, rakas musiikki pinottuna sekavassa järjetyksessä valkoiseen hyllyyn ja uskomattoman vieras maisema ikkunalasin takana, vieraat kadunkulmat matkalla keskustaan, mutta suunnaton onnellisuus aivan jokaisessa hengenvedossani.

Suunnaton onnellisuus selkärankani jokaisessa nikamassa kaikkina niinä päivinä, kun hymyillen pyöräilin tuntemattomilla kadunkulmilla kevätauringon lämmittäessä poskipäitäni ja kaikkina niinä iltoina, kun seisoin jälleen yleisömeren keskellä rakastamassa musiikkia, ihan kaikkina niinä iltoina, kun katsoin silmiin vain ymmärtääkseni, ettei enää tarvitse matkustaa neljää tuntia nähdäkseen toisen. Suunnaton onnellisuus, joka säikähti minua katsoessani itseäni silmiin ja nähdessäni kasvonpiirteeni, joita en tunnistanut omikseni, nähdessäni takkuiset hiukseni kesäkuisena aamuna muutaman tunnin yöunien jälkeen ja surulliset silmäni elokuun viileinä iltoina, kokonaisvaltaisen ahdistuksen lämpimän syyskuun loputtomassa armottomuudessa.

Jyväskylässä minun oli myönnettävä, kuinka uskomattoman paljon elämässäni oli tapahtunut viimeisimmän puolentoista vuoden aikana. Olin asunut kolmessa eri osoitteessa, kulkenut kolmen eri kaupungin katuja kävellessäni kotiin, vaihtanut yleisömeren keskellä riehumisen rauhalliseen elämään kaikista rakkaimman ihmisen vierellä, viettänyt ensimmäistä kertaa vuoden 1999 jälkeen kevään istumatta koulun penkillä ja ollut ensimmäistä kertaa elämässäni työtön opiskelijan sijaan, tavallaan en ollut muistanut pysähtyä kertaakaan vain nauttimaan elämästä. Jyväskylässä minä pysähdyin ja ymmärsin, kuinka uskomattoman väsynyt minä olin, kuinka uskomattoman paljon jatkuva muutoksessa eläminen rasittaa omaa jaksamista. Jyväskylässä jouduin myös katsomaan itseäni silmiin, tahtomattani kohtaamaan omat ongelmani, näkemään vieraan ihmisen peilikuvassa ja myöntämään, että kaikesta onnellisuudestani huolimatta minussa oli edelleen kaikki ne ongelmat, jotka piilotin kävellessäni vuosia aiemmin Helsingissä raitiovaunujen kolistessa ohitse, kaikki takiaisen kaltaisesti minuun tarttuneet ongelmat, joista kuvittelin päässeeni eroon kauan sitten.

Se ei johtunut tästä kaupungista eikä varsinkaan siitä maailman rakkaimmasta ihmisestä, mutta minä aloin taistella vuorotellen itseni kanssa ja itseäni vastaan, istuin kylpyhuoneen lattialla itkemässä epätoivoisuuttani ja olin vihainen itselleni hävitessäni taistelun ahdistusta vastaan, mutta kaiken sen taistelemisen keskellä en ehtinyt huomaamaan, kuinka äärettömän väsynyt olin kaikesta siitä muutoksesta ja taistelemisesta. Kuinka äärettömän väsynyt olin, kuinka en jaksanut enää aamuisin harjata hiuksiani tai laittaa meikkiä ripsiväriä enempää, kuinka en enää jaksanut taistella kenenkään kanssa ja kuinka minun olisi tavallaan pakko pysähtyä kuuntelemaan vaihteeksi pelkästään itseäni, hengittämään kylmää ilmaa aamuisin matkalla keskustaan ja katselemaan auringonlaskua palatessani kotiin nähdäkseni peilikuvassa jälleen oman itseni, enkä niitä vieraita kasvonpiirteitä, jotka olivat katselleet minua jokaisena aamuna pestessäni hampaita. Vieraita kasvonpiirteitä, joissa näin häivähdyksiä siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä, josta päästin vuosi sitten irti ja häivähdyksiä siitä ruskeahiuksisesta naisesta, joka istui pienessä oopperakaupungissa tyhjän asuntonsa lattialla odottamassa muuttoa, häivähdyksiä kaikesta, mistä olin päästänyt irti kuvitellen ollakseni sitten onnellisempi ja lähempänä todellista itseäni, mutta niin minä olin kadottanut itseni vain pahemmin.

     Päästämällä irti minä olin kadottanut itseni pahemmin kuin koskaan,
             sillä en ollut osannut päästää irti oikeista asioista.

 

Minun olisi pitänyt päästää irti kaikista ongelmistani, mutta niiden sijaan kaiken muutoksen ja väsymykseni keskellä olin päästänyt irti asioista, jotka lopulta olivat tehneet minut onnelliseksi, olin luopunut itsestäni ja kaikesta sellaisesta, mikä oli aiemmin tehnyt minut äärettömän onnelliseksi. Olin luopunut rakkaudesta kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja musiikkiin, koska olin ollut yksinkertaisesti niin käsittämättömän väsynyt, etten jaksanut enää välittää. Olin luopunut mahdollisuudesta olla jälleen se vaaleahiuksinen runotyttö, joka käveli metsissä kuuntelemassa rauhallisuutta syysauringon viimeisten säteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja katseli maailmaa linssin lävitse musiikin tuntuessa selkärangassa ja olin luopunut mahdollisuudesta olla onnellinen. Olin luopunut vain taistellakseni lopulta itseni kanssa ja itseäni vastaan, mutta minä en tahdo enää taistella, minä tahdo enää nähdä väsyneitä kasvojani katsoessani aamuisin peiliin, tahdon taas olla sanoinkuvaamattoman onnellinen ja rakastaa sydämeni pohjasta, siksi minun on vain pysähdyttävä ja hengittettävä jäätävää ilmaa kävellessäni kauppaan, tartuttava käteen ja muistettava sitten, että tällä hetkellä asiat eivät oikeastaan voisi olla yhtään paremmin, minkään ei tarvitse olla paremmin.

       Tällä hetkellä minkään ei tarvitse muuttua, tällä hetkellä saa pysähtyä.     

 

don't get too close it's dark inside

Siitä lähtien, kun kadotin itseni loputtomaan yrittämiseen, teennäiseen hymyilemiseen ja aivan naurettaviin valheisiin, minusta on tuntunut kuin olisin vain varjo entisestä itsestäni. Varjo siitä ihmisestä, joka pysähtyi aamuisin juomaan vaniljateetä, hymyili katsellessaan maailmaa linssin lävitse ja istui aina iltaisin pimeässä asunnossaan soittamassa akustista kitaraa, varjo siitä ihmisestä, joka minä tahtoisin edelleen kuollakseni olla ja nimenomaan siksi päätin yhtenä lumisateisena iltapäivänä tarttua kameraani pelkästä siitä loputtomasta rakkaudestani kuvaamiseen, enkä vähääkään siksi, että minun olisi täytynyt kuvata, hymyilin katsellessani lumista maisemaa linssin lävitse ja tanssin askeleeni kotiin kylmyyden pistellessä poskipäitäni.

Vähän myöhemmin istuin kitaran kanssa katselemassa auringon laskevan ikkunalasin takana, annoin kaiken hetken vain olla ja istuin hievahtamatta kitara sylissäni soittamatta kuitenkaan mitään, sillä se tuntui turvalliselta. Tuntui turvalliselta nojata kevyesti valmistujaislahjaksi saamaani akustiseen kitaraan ja juoda vaniljateetä, sitä aivan samaa kuin kolme vuotta sitten pienessä asunnossani Helsingissä, laskea sitten Isnäsin reissulta ostettu kettumuki pöydälle soittaakseni ja laulaa varovaisesti when you feel my heat / look into my eyes / it's where my demons hide / it's where my demons hide / don't get too close / it's dark inside / it's where my demons hide / it's where my demons hide, tuntea kyynelten tarttuvan silmäkulmiin musiikin voimasta. Kyynelten, jotka minun on ilmeisesti vuodatettava ollakseni vielä jonain päivänä se sama ihminen, joka itkee suunnattomasta onnellisuudestaan värivalojen loisteessa, kulkee tuntemattomilla kadunkulmilla kameran kanssa ja kirjoittaa öisin keskeneräisiä lauseita, joista ehkä jonain päivänä syntyy jotain kokonaista.