30. toukokuuta 2015

NEW DAY RISING BIISI KERRALLAAN

suomenlinna 109
VON HERTZEN BROTHERS - NEW DAY RISING (2015)

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi itselleni äärimmäisen rakasta pitkäsoittoa, ensimmäinen näistä on Lapkon helmikuussa ilmestynyt Freedom. Kuunnellessani ensimmäisen kerran kyseistä pitkäsoittoa tiesin, etten koskaan pystyisi arvostelemaan sitä: ollakseni rehellinen itselleni on myönnettävä, etten ole vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan pitkäsoittoa kriittisesti ja lukemattomista soittokerroista huolimatta kuulen edelleen ensimmäisestä raidasta aina viimeiseen asti ainoastaan yhtyeen, joka on kirjoittanut kolmekymmentäneljä minuuttia musiikkia suunnattomalla intohimolla välittämättä vähääkään siitä, tuleeko se pitkäsoitto saamaan mahdollisesti viiden tähden sijasta ainoastaan kolme. Kyseinen pitkäsoitto onnistui vetämään kuuntelijaansa armottomasti turpaan ensimmäisellä kuuntelukerralla ja saamaan kyyneleet tarttumaan silmäkulmaan, eikä se toinenkaan itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen rakas pitkäsoitto päästänyt helpolla.

Von Hertzen Brothers julkaisi maaliskuussa kuudennen pitkäsoittonsa ja muistan edelleen, kuinka kuulin yhtyeen uutta materiaalia ensimmäisen kerran Tavastialla viime elokuussa. Olin ollut suunnattoman kauan valmis myymään sieluni kuullakseni uutta materiaalia ja tuntui uskomattomalta seisoa värivalojen loisteessa itselleni tuntemattoman biisin kulkiessa pitkin selkärankaani, oli suljettava hetkittäin silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan ja annettava musiikin kantaa mukanaan hyökyaaltojen harjalle, hetkeen ei ollut olemassa muuta todellisuutta. Myöhemmin samaisena iltana kävelin rautatieasemalle äärimmäisen onnellisena ja saadessani sitten kyseisen pitkäsoiton käsiini maaliskuussa kyyneleet virtasivat poskipäilleni, vaikka tässä vaiheessa onkin myönnettävä itselleen, ettei tämä pitkäsoitto todellisuudessa avautunut itselleni henkilökohtaisesti täysin ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kuuntelukerralla.

Kuten kaikki aiemmatkin Von Hertzen Brothersin pitkäsoitot, tämä kyseinen pitkäsoitto vaati kuuntelemaan lukemattomia kertoja avautuakseen kokonaan, tämä pitkäsoitto vaati kuuntelemaan raitiovaunun kolistessa ohitseni ja maailman verhoutuessa tummansiniseen. Olen kirjoittanut siitä, kuinka musiikkiin rakastuminen vaatii poikkeuksetta ainutlaatuisen tunnetilan ja tavallaan voisin väittää, että musiikin avautuminenkin vaatii tämän ainutlaatuisen tunnetilan, olkoon se tunnetila äärimmäistä epätoivoisuutta tai sitten sitä suunnatonta onnellisuutta, päästäkseen musiikkiin sisälle on aina tunnettava vahvasti. Minä en osaa kirjoittaa kriittisiä arvosteluita rakastamistani pitkäsoitoista ja vaikka osaisinkin, tässä tapauksessa en näe sitä tarpeelliseksi, joten tänään tahdon kirjoittaa teille biisi kerrallaan siitä, kuinka New Day Rising avautui itselleni ja kuinka musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani minä rakastuin.

suomenlinna 103suomenlinna 095
NEW DAY RISING

Von Hertzen Brothers matkusti viime syksynä Vancouveriin äänittämään kuudetta pitkäsoittoaan Garth "GGGarth" Richardsonin kanssa ja vaikka kyseisen pitkäsoiton kriittinen arvioiminen tuntuu itselleni uskomattoman vaikealta, on sanottava, että tämän kuulee pitkäsoitolla ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, jokin on todella muuttunut viidennen pitkäsoiton jälkeen. Garth Richardson on työstänyt musiikkia aiemmin esimerkiksi Biffy Clyron, Rise Againstin sekä Rage Against The Machinen kanssa ja ottaen huomioon oman henkilökohtaisen musiikkitaustani on mielenkiintoista tietää, että miehen listalta löytyy myös mm. You Me At Six ja Still Remains. Kuitenkin, vuodenvaihteessa olisin ollut valmis myymään sieluni kuullakseni heti kuudennen pitkäsoiton ensimmäisen singlelohkaisun ja muistan edelleen, kuinka istuin harmaan tammikuun seitsemäntenä m-junassa sanojen there's hell to pay, i'm on my way / not a minute more to waste in this town / no time to say goodbye kaikuessa korvissani.

Siinä hetkessä olin vähintään yhtä onnellinen kuin seisoessani elokuussa yleisömeren keskellä yhtyeen soittaessa uutta materiaaliaan ensimmäisen kerran värivalojen loisteessa, siinä hetkessä minä olin niin uskomattoman onnellinen, että olisin halunnut huutaa sen jokaisen vastaantulijan kasvoille ja kirjoittaa räntäsateen piiskaamaan ikkunalasiin, olisin tahtonut itkeä pelkästä onnellisuudesta. New Day Rising sai minut tammikuisena iltapäivänä muistamaan, kuinka suunnattoman paljon rakastan musiikkia ja sitä aivan sanoinkuvaamatonta tunnetta, kun musiikki läpäisee jokaisen suojamuurin tuntematta vähääkään armoa. Kyseinen biisi soi kuulokkeissani taukoamatta kävellessäni myöhemmin lumisessa metsässä rakastamassa maailman kauneutta, kuvatessani talvisen auringonlaskun harmoniaa kylmyyden pistellessä poskipäitäni ja matkustaessani kolmensadan kilometrin matkaa kahden kotikaupunkini välillä, kyseinen biisi oli itselleni alkuvuoden ehdottomasti kuunnelluin biisi.

YOU DON'T KNOW MY NAME

Siinä missä yhtyeen viides pitkäsoitto Nine Lives avautui itselleni suhteellisen helposti, tämä maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto vaati lukemattomia kuuntelukertoja avautuaksen kunnolla, enkä oikeastaan osaa edes sanoa, että miksi. Pitkäsoiton toinen raita on erinomainen esimerkki tästä, nimittäin jostain tuntemattomasta syystä You Don't Know My Name on nimenomaan se biisi, joka avautui avautui itselleni henkilökohtaisesti aivan viimeisenä: jostain tuntemattomasta syystä en rakastunut siihen istuessani raitiovaunussa päämäärättä ja jostain tuntemattomasta syystä se ei toiminut itselleni erityisen vahvasti värivalojen loisteessakaan, mutta seisoessani yhtenä aamuna äärimmäisen vihaisena Martinlaakson asemalla odottamassa aamun ensimmäistä junaa kyseinen biisi veti kuuntelijaansa turpaan tuntematta häivähdystäkään armosta. En oikeastaan tiedä johtuiko se siitä, että olin itseni lisäksi vihainen jokaiselle tuntemattomalle vastaantulijalle, mutta silloin sanat i want to show you who the real life me is / got to let you know who the real life me is / you will know my name osuivat niin syvälle, että kaiken vihani keskellä minun oli helpompi hengittää.

Kuitenkin huolimatta siitä, että You Don't Know My Name avautui itselleni viimeisenä, kyseinen biisi kuuluu tavallaan nimenomaan niihin biiseihin, jotka toimivat nykyään uskomattoman hienosti värivalojen loisteessa ja uskomattoman hienosti kaikkina niinä aamuina, kun on pysähdyttävä miettimään, miksi minä oikeastaan seison tässä. Tiedättehän te, siihen tarvittiin ainoastaan se ainutlaatuinen tunnetila, että kyseinen biisi avautui itselleni, silloin siitä tuli tavallaan itselleni henkilökohtaisesti merkittävä.

suomenlinna 113
TROUBLE

Tämä ei ollut toinen singlelohkaisu kuudennelta pitkäsoitolta, mutta siitä huolimatta se toinen biisi, jonka kyseiseltä pitkäsoitolta kuulin maaliskuussa. Trouble on ehdottomasti yksi tämän pitkäsoiton hienoimmista biiseistä, hetkittäin aivan uskomattoman painostava ja hetkittäin äärimmäisen herkkä: tämä biisi onnistui särkemään hauraan sydämeni tuhansiin palasiin istuessani maaliskuussa Helsingin asuntoni parvekkeella kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita itsensä kadottamisesta muistikirjaani ja saamaan kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ymmärtäessäni itseäni paremmin sanojen i will bear / my despair / in my way / i'll just say / you will fail / time and again / i don't want you here no more / you're causing me trouble viiltäessä selkärankaani, siinä tähtitaivaan loisteessa jokin minussa muuttui.

Siinä tähtitaivaan loisteessa päätin irroittaa otteeni musiikin kuiskaillessa korvaani yhä uudelleen i don't want you here no more, kirjoitin keskeneräisistä lauseista rikkinäisen tarinan itsensä hylkäämisestä ja vuorokauden vaihteessa kävelin villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, sinä uskomattoman kauniina yönä minä näin auringonnousun ennen nukahtamistani. Sinä aivan uskomattoman kauniina yönä hylkäsin ristiriitaisuuteen verhoutuneen itseni, mutta ainoastaan löytääkseni itseni uudelleen ja tänään kirjoittaessani tätä tahtoisin sanoa, että kuunnelkaa pitkäsoitolta nimenomaan tämä biisi, jos ette jostain tuntemattomasta syystä tahdo kuunnella pitkäsoittoa kokonaisuudessaan.

BLACK RAIN

Kun viime elokuussa kuulin yhtyeen uutta materiaalia ensimmäisen kerran kaikki tuntui uskomattoman yksinkertaisesti äärimmäisen epätodelliselta, tuntui epätodelliselta seisoa yleisömeren keskellä värivalojen loisteessa musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin selkärankaani ja tuntui epätodelliselta sulkea silmänsä tunteakseen musiikin viiltävän jokaisella hengenvedollaan, mutta samalla minä tunsin olevani ensimmäistä kertaa kuukausiin suunnattoman vahvasti turvassa ja kun sanat this pain / my pain / this pain i have to deal with every day tunkeutuivat luuytimeeni, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Siinä hetkessä musiikki tarttui varovasti olkapäähäni ja onnistui löytämään jokaisen hauraaseen sydämeeni kätkemäni salaisuuteni, siinä hetkessä minä murruin pieniin palasiin musiikin suunnattoman vahvoille käsivarsille, olin turvassa.

Silloin elokuussa Tavastialla olin tosiaan suhteellisen varma, että nimenomaan tämä biisi tulee olemaan yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä kuudennelta pitkäsoitolta ja tänään, kun tämän pitkäsoiton julkaisemisesta on kaksi kuukautta, voin todeta olleeni äärimmäisen oikeassa. Tavallaan voisin väittää, että biisit, jotka murtavat aivan jokaisen suojamuurini ensimmäisellä kuuntelukerralla nimenomaan värivalojen loisteessa, ovat itselleni henkilökohtaisesti jotain uskomattoman suurta.

HOLD ME UP

Maaliskuussa kävelin yhtenä sanoinkuvaamattoman kauniina yönä tähtitaivaan loisteessa pitkin Bulevardia, tanssin jokaisen askeleeni tämän nimenomaisen biisin kaikuessa korvissani ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka äärettömän onnellinen ihminen ylipäätään voi ollakaan. Aiemmin samaisena iltana olin hukkunut musiikkiin värivalojen loisteessa Lapkon keikalla, istunut katukivetyksellä nauramassa kaikelle epäoleelliselle ja kulkenut uskomattoman rakkaan ystävän kanssa tuntemattomia katuja, mutta nimenomaan siinä hetkessä onnellisuuteni kasvoi niin äärettömän suureksi, ettei sille löytynyt enää sanoja.

Hold Me Up on tämän pitkäsoiton onnellisuusbiisi ja suosittelen tanssimaan pitkin Bulevardia tähtitaivaan loisteessa tämän biisin kaikuessa korvissa, laulamaan välittämättä vastaantulijoiden epäuskoisista katseista ja kirjoittamaan onnellisuutta keskeneräisin lausein rautatieasemalla silloin, kun on myöhästynyt aamuyön viimeisestä bussista ja siihen aamun ensimmäiseen m-junaan on kaksi kokonaista tuntia, nimittäin tämän biisin kaikuessa korvissa sekään ei haittaa, mikään ei haittaa.

suomenlinna 099suomenlinna 100
LOVE BURNS

Muistan, kun aivan ensimmäisen kerran kuuntelin pitkäsoittoa istuessani raitiovaunussa ja viidennen raidan vaihtuessa seuraavaan olisin tahtonut mennä suoraan seitsemänteen, jokin kuudennen raidan ensimmäisissä sekunneissa ärsytti suunnattomasti. Olen lukenut uskomattoman määrän levyarvosteluita tähän pitkäsoittoon liittyen ja todella harva mainitsee kyseisen biisin arvostelussaan, enkä varmasti itsekään olisi maininnut, jos olisin kaksi kuukautta sitten kirjoittanut arvostelun pitkäsoitosta. Olisin jättänyt kokonaan mainitsematta tämä biisin, joka ei auennut itselleni ensimmäisellä eikä vielä seitsemännelläkään kerralla, mutta silloin istuessani raitiovaunussa päätin kuunnella biisin ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen todetakseni, että biisi kasvaa loppua kohden uskomattoman suureksi, elämää suuremmaksi.

Kävellessäni huhtikuussa pitkin Tampereen öisiä katuja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni biisin kasvavan uskomattoman suureksi sydämessäni sanojen i believe it's true / moving on is a matter of attitude / leave the things we grind on / i believe it's true / i believe it's true / life is only a test of our gratitude / either spit or smile on ja huusin ääneni käheäksi ilman äännähdystäkään, minä huusin määrittelmättömästä tunnemassasta rintalastani alla. Love Burns avautui minulle juuri sinä nimenomaisena hetkenä ja olisin tahtonut juosta kovempaa kuin koskaan aiemmin, vaikka biisin ensimmäiset sekunnit enää ärsyttäneet vähääkään ja kaikki oli hyvin, tämä biisi sai tuntemaan.

DREAMS

Tämä on ehdottomasti sellainen biisi, jota en olisi koskaan osannut odottaa Von Hertzen Brothersilta ja se on todennäköisesti myös biisi, joka onnistuu jakamaan mielipiteitä aivan äärimmäisen vahvasti. Myönnän, että kuunnellessani pitkäsoittoa ensimmäisen kerran nimenomaan silloin istuessani raitiovaunussa pahimmassa iltapäiväruuhkassa unohduin tämän biisin kohdalla hetkeksi miettimään, miksi kyseinen biisi ylipäätään on päätynyt pitkäsoitolle. Dreams saattaa olla kummajainen sekä pitkäsoitolla että värivalojen loisteessa, mutta kuullessani sen maaliskuun lopussa Tavastialla värivaloissa minä rakastuin siihen ja tunsin sydämessäni niin uskomattoman suurta onnellisuutta, että tavallaan ainoaksi kummajaiseksi muodostui siinä tilanteessa oma onnellisuuteni, se ylitsevuotava onnellisuuteni. 

Itseasiassa tästä biisistä tuli kevään kiertueen aikana yksi minun ehdottomista suosikeistani, eikä todellakaan vähiten siksi, että sen ylitsevuotava onnellisuus tarttuu aina melankoliaa kuiskailevaan sieluuni tai siksi, että kyseinen biisi on yksinkertaisesti uskomattoman hieno. Tiedän, että nimenomaan tämä biisi saattaa aiheuttaa sitä äärimmäisen suurta epäuskoisuutta pitkäsoiton kokonaisvaltaista toimivuutta kohtaan, mutta lupaan, että kuultuaan sen ensimmäisen kerran värivalojen loisteessa yleisömeren keskellä jokainen tulee ymmärtämään, miksi kyseinen biisi kuuluu erottamattomana osana pitkäsoitolle. Dreams on ihana ja minä olen rakastunut.

suomenlinna 092
SUNDAY CHILD

Sunday Child on valehtelematta pitkäsoiton hienoin raita, ja muistan edelleen, kuinka istuin raitiovaunussa itselleni äärettömän raskaana päivänä ja sanojen you're far away from home / under the cloudless skies of blue / exploring the unknown / holding the guiding light with you kaikuessa korvissani auringonsäteet osuivat vihreisiin silmiin saaden kyyneleet virtaamaan poskipäilleni. Unohdin jäädä oikealla pysäkillä pois ja kävellessäni myöhemmin tuntemattomilla kadunkulmilla tiesin, että juuri tämä biisi tulee särkemään sydämeni tuhansiin palasiin värivalojen loisteessa ja ottamaan kädestä kaikkina niinä hetkinä, kun maailman paino tuntuu liian raskaalta kantaa. Se ei ollut ensimmäinen kuuntelukerta eikä toinenkaan, mutta nimenomaan siinä hetkessä Sunday Child avautui minulle vahvemmin kuin olisin koskaan osannut odottaa, siinä hetkessä musiikki kantoi varovaisten auringonsäteiden loisteessa.

Enkä ollut väärässä uskoessani, että kyseinen biisi tulee särkemään sydämeni tuhansiin palasiin värivalojen loisteessa, nimittäin kevään kiertueen aikana sanat you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part onnistuivat särkemään minut tuhansiin palasiin luvattoman useasti. Istuessani huhtikuussa konserttisalin hämärässä samaisen biisin kulkiessa pitkin selkärankaani olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa ja sanoessani myöhemmin suhteellisen liikuttuneena Jonne von Hertzenille, että kyseinen biisi on sittenkin tavallaan surullinen, olin ehdottoman väärässä. Sunday Child ei nimittäin ole surullinen, kyyneleet virtaavat poskipäilleni yksinkertaisesti siksi, että kyseinen biisi on yksi hienoimmista koskaan kuulemistani biiseistä ja samalla myös yksi rakkaimmista.

THE DESTITUTE

Kuunnellessani kuudetta pitkäsoittoa ensimmäisen kerran minä olin suunnattoman vaikuttunut siitä, kuinka musiikki kasvoi uskomattoman suureksi viimeistään pitkäsoiton kolmen viimeisen biisin aikana. Päästyäni tähän asti tekstissäni minusta alkaa vähitellen tuntumaan, että kuuntelen musiikkia ainoastaan istuessani raitiovaunussa tai kävellessäni tuntemattoilla kadunkulmilla, mutta palaan silti hetkeksi siihen ensimmäiseen kuuntelukertaan pahimman iltapäiväruuhkan tavoittamassa raitiovaunussa, nimittäin silloin tämä biisi kasvoi ympärilläni olevaa maailmaa suuremmaksi, silloin musiikki kuljetti mukanaan toiseen todellisuuteen sanojen i lay me down on your streets again / to find some peace of mind / and i pray these streets my poor soul to take / if i die before i wake / i lay me down on your streets again / tonight my love arrives peittäessä alleen ahdistukseni.

Tässä vaiheessa tekstiä on varmaan myönnettävä, että kuuntelen musiikkia keskimäärin seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa ja on sanomattakin selvää, että kuuntelen musiikkia muuallakin kuin raitiovaunussa tai tuntemattomilla kadunkulmilla, varsinkin nyt, kun sinne raitiovaunujen kolinaan on kolmesataa kilometriä ja tuntemattomia kadunkulmiakin on suhteellisen vähän, tässä pikkukaupungissa en eksy koskaan. Kuitenkin, ilmeisesti musiikki avautuu itselleni henkilökohtaisesti parhaiten tai kävellessäni ilman päämäärää ja niin avautui tämäkin biisi, vaikka ei kuitenkaan täydellisesti sillä ensimmäisellä kuuntelukerralla.

HIBERNATING HEART

Oletteko nähneet sen videon, missä Mikko von Hertzen soittaa akustista kitaraa alppiruusujen keskellä viime heinäkuussa? Ette varmaan, mutta nähdessäni nimenomaan kyseisen videon silloin viime heinäkuussa olin ainoastaan sanattomuutta ja samaa sanattomuutta olin eräänä maaliskuisena iltana katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkalla Porvooseen. Tämä uskomattoman kauniisti maalaileva musiikillinen taideteos nimittäin kasvoi määrittelmättömäksi tunnemassaksi rintalastani alle, katsellessani pääkaupungin mainosvalojen vaihtuvan vähitellen pimeyteen vuolaat kyyneleet valuivat poskipäilleni sanojen it's the end of summertime / we drew water from the earth / until it ran dry tunkeutuessa luuytimeeni ja hetkittäin oli suunnattoman vaikea hengittää.

Tässä musiikillisessa taideteoksessa on yksinkertaisesti niin äärettömän suurta surua, että istuessani siinä bussissa minun oli suorastaan vaikea olla ja olisin ollut valmis tekemään oikeastaan aivan mitä tahansa päästäkseni tilanteesta, mutta musiikki vaati kuuntelemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Siltä se tuntui, kun sanat my roots remain unfrozen / but all the birds have flown away / like you they can not stay osuivat uskomattoman syvälle sydämeeni jättäen jälkeensä määrittelemättömän tunnemassan ja seisoessani myöhemmin Porvoon asemalla katselin itkuisin silmin tummansiniseen verhoutunutta maisemaa. Juuri siksi kutsuin tätä biisiä äsken musiikilliseksi taideteokseksi, tämä kuudennen pitkäsoiton viimeinen raita on yksinkertaisesti niin äärimmäisen hieno, ettei sitä voi kutsua pelkästään biisiksi ja tavallaan voisin väittää kuudetta pitkäsoittoa kokonaisuudessaan suureksi musiikilliseksi taideteokseksi. Nimittäin tämä pitkäsoitto on saanut aikaan uskomattoman suuria tunteita ja jos olisin kirjoittanut kriittistä arviota, olisin ehdottomasti antanut pitkäsoitolle viisi tähteä, vaikka ne eivät koskaan riittäisi kertomaan mistään.

Minä olen rakastunut ja uusi päivä, se on koittanut musiikille.

suomenlinna 118
suomenlinna 116

27. toukokuuta 2015

TO PAINT YOUR SKY WITH RAINBOWS

vhb 174vhb 010
VON HERTZEN BROTHERS @ TULISUUDELMA 22 05 2015

Yksi vaikeimmista päätöksistä elämässäni on ehdottomasti ollut päätös siitä, että minä muuttaisin takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen toukokuun lopussa ja luopuisin elämästäni sellaisena, jollaiseksi olin sen kolmen vuoden aikana onnistunut rakentamaan: hajottaisin elämäni palasiin rakentaakseni sen uudelleen, hajottaisin palasiin, vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni kokonaisvaltaisesti onnelliseksi, niin, että onnellisuus tuntui sydämessäni jokaisella hengenvedollani huolimatta siitä, että hetkittäin kyyneleet virtasivat poskipäilleni. Aivan viimeisenä iltanani helsinkiläisenä katselin ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkustaessani Tikkurilaan rakastamaan Von Hertzen Brothersia ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka nimenomaan livemusiikista luopuminen tulee olemaan uskomattoman todella vaikeaa, livemusiikilla on nimittäin ollut sanoinkuvaamattoman suuri vaikutus siihen, että minusta tuli onnellinen.

Sinä viimeisenä iltanani helsinkiläisenä rakastin Von Hertzen Brothersia värivaloissa seitsemännen kerran kuluneen kevään aikana ja periaatteessa kyseisen värivalojen loisteessa viettämäni hetken ei olisi pitänyt olla itselleni henkilökohtaisesti mitään tavanomaisesta poikkeavaa, uskoin rakastavani ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Uskoin huutavani siitä loputtomasta onnellisuudestani, mutta viimeistään ensimmäisen biisin ja sanojen there's hell to pay, i'm on my way / not a minute more to waste in this town / no time to say goodbye hakatessa suunnattoman voimakkaana tajuntaani ymmärsin, että enemmän kuin mitään, tämä keikka tulisi tuntumaan jäähyväisiltä. Enemmän kuin mitään muuta, tämä keikka tulisi jättämään jälkeensä äärettömän tyhjyyden rintalastan alla ja pakottamaan kyyneleet silmäkulmiin, enemmän kuin mitään muuta, tämä keikka saisi muistamaan, miksi nimenomaan tämä yhtye merkitsee itselleni niin suunnattomasti.
vhb 066
Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti enemmän kuin pelkästään yhtye muiden rakastamieni yhtyeiden joukossa, tästä yhtyeestä tuli Helsingissä asuessani tavallaan suunnattoman tärkeä osa elämääni ja yhtyeen jäsenistä itselleni äärimmäisen rakkaita ihmisiä, siksi tämä keikka tuntui niin vahvasti jäähyväisiltä. Jäähyväisiltä, vaikka onnellisuus kuiskailikin nimeäni hukkuessani musiikkiin jokaisella hengenvedollani ja huutaessa rakkauttani tuntematta heikkoutta selkärangassani, jäähyväisiltä, vaikka tunsin olevani olemassa ainoastaan siinä hetkessä, sitä äärettömän kaunista hetkeä varten. Musiikkia varten, kun sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing saivat itkemään niin uskomattoman vuolaasti, että hengittäminen tuntui suunnattoman vaikealta ja kivenlohkareet sydämestäni murtuivat musiikin läpäistessä viimeisetkin suojamuurini, siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä äärettömän rikkinäinen että sanoinkuvaamattoman onnellinen.

Juuri sellaisten hetkien ansiosta Von Hertzen Brothers pysyy keikka toisensa jälkeen mielenkiintoisena, tämä yhtye saa aikaan yksinkertaisesti niin uskomattoman suuria tunteita, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kertomaan siitäkään tarpeeksi vahvasti. Vuolaiden kyynelten virratessa poskipäilleni sanat you're somewhere in the middle of the rain but your sun / is waiting at the horizon till the pain has gone / to paint your sky with rainbows saivat huutamaan loputtomasta rakkaudestani, tuntemaan musiikin jokaisella hengenvedollani ja viimein ymmärtämään, ettei musiikki katoa elämästäni mihinkään matkustessani lopullisesti pikkukaupungin rauhallisuuteen, musiikki kantaa eteenpäin hajottaessani elämäni palasiksi ja rakentaessani sen vähitellen uudelleen. Nämä eivät olleet jäähyväiset, minä lupaan palata vielä rakastamaan suunnattomasti, lupaan palata vähintään yhtä onnellisena kuin tänä nimenomaisena iltana.

 Ja kun palaan, lupaan olla itkemättä.

vhb 026vhb 179

19. toukokuuta 2015

SUOMENLINNA

Yhtenä suunnattoman kauniin heräsin auringonnousuun, istuin parvekkeella juomassa vaniljateetä musiikin kuiskaillessa taustalla harmoniaansa ja ennen aamuseitsemää katselin ohikiitävää maisemaa junan ikkunasta, sinä päivänä olin päättänyt olla sanoinkuvaamattoman onnellinen. Sitä minä tavallaan olinkin, seikkailin Suomenlinnaan tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti takkuisiin hiuksiini ja istuin sitten rantakalliolla kirjoittamsassa rakkaudestani musiikkiin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, tavallaan minä olin enemmän kuin onnellinen. Enemmän kuin onnellinen, vaikka tiesin katsovani maisemaa viimeistä kertaa, enemmän kuin onnellinen jokaisella hengenvedollani ja niin uskomattoman vahvasti elossa, että itketti.
suomenlinna 058suomenlinna 123suomenlinna 079suomenlinna 124suomenlinna 154

18. toukokuuta 2015

sen jälkeen helpottaa kun kädet irrottaa // apulanta vantaalla

apulanta + randomhelsinkiä 038apulanta + randomhelsinkiä 155
APULANTA @ TULISUUDELMA 16 05 2015

Olen kirjoittanut siitä, kuinka Apulanta on nykyään tavallaan ainoa yhtye, jota minä voin oikeastaan sanoa fanittavani: hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla intohimolla kuin yhdeksän vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan kyseisen yhtyeen tuotantoa ja olisin milloin tahansa valmis myymään sieluni kuullakseni uutta tuotantoa. Kuinka huolimatta siitä, että olen vuosien mittaan rakastunut musiikkiin entistä vahvemmin, suurimmatkaan musiikkirakastumiseni eivät ole onnistuneet varastamaan tämän yhtyeen paikkaa hauraassa sydämessäni ja vaikka 13-vuotiaasti tytöstä on tullut melkein aikuinen, pikkukaupungin rauhallisuus on hetkittäin muuttunut raitiovaunun kolinaan, on vieläkin myönnettävä itselleen, että ilman kyseistä yhtyettä elämäni olisi oleellisesti tyhjempää. Elämästäni puuttuisi jotain, mietin yhtenä lauantaina katsellessani ohikiitävää maisemaa n-junan ikkunasta ja seisoessani myöhemmin hotellin aulassa kiroamassa muuttuneita aikatauluja, kunnes havahduin käymään seuraavaa keskustelua Ville Mäkisen kanssa.

"Ootko sä tulossa kattomaan keikkaa?   
Arvaa kuka meillä on keikkakitaristina." 

"Onko Pauli? Jes ihanaa!"    

Apulannan lisäksi olen kirjoittanut useasti siitä, kuinka The Blanko oli uskomattoman kauan salamaniskuja kirkkaalta taivaalta ja kuinka yhtenä sunnuntaina lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen olin hetkellisesti äärimmäisen hämmentynyt, koska vuosikausiin mikään ei ollut kuulostanut niin äärettömän voimakkaalta ja saanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa tunteita, kuinka silloin rakastuin The Blankoon. Itselleni henkilökohtaisesti toimii usein sellainen meininki musiikissa, että ensimmäisten sekuntien aikana vedetään kuuntelijaa armottomasti turpaan ja pakotetaan kyyneleet virtaamaan poskipäille, todennäköisesti juuri siksi rakastan The Blankoa niin suunnattomasti ja siksi saadessani hotellin aulassa tietää, että Pauli Hauta-aho astelee värivalojen loisteeseen Apulannan kanssa, olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tässä vaiheessa on myönnettävä myös, että nimenomaan kyseinen mies sai allekirjoittaneen tarttumaan akustiseen kitaraansa ensimmäistä kertaa tosissaan ja vaikka tähän mennessä soittaminen on saattanut tuntua hetkittäin ainoastaan taistelulta, olen siitä järjettömän kiitollinen ja katsellessani tämän kokoonpanon nousevan lavalle hymyilin,

  nimittäin siinä hetkessä minun kiitollisuuteni kasvoi äärettömäksi,
   siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja 

     maailma ympäriltäni katosi.
apulanta + randomhelsinkiä 040apulanta + randomhelsinkiä 
033apulanta + randomhelsinkiä 024
Ympäriltäni katosi myös Tulisuudelma, jota siis olisin voinut hetkeäkään miettimättä verrata ruotsinlaivaan seisoessani eturivissä odottamassa värivalojen loisteeseen nousevaa yhtyettä ja käyttäessäni kyynärpäitäni pitääkseni humaltuneet keski-ikäiset kauempana itsestäni. Silti kuitenkin, yhtyeen noustessa vuorokauden vaihteessa värivaloihin tämä ruotsinlaivakin katosi ympäriltäni ja olin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen äärettömän onnellinen, huusin ääntäni käheäksi maailman rakkaimmista sanoista ja vaikka kyyneleet sitten tarttuivatkin silmäkulmiini musiikin murtaessa ne viimeisetkin suojamuurini, sydämeni tuntui suunnattoman kevyeltä sanojen päätös lienee tässä vaikeinta / sen jälkeen helpottaa / kun kädet irrottaa kulkiessa pitkin selkärankaani. Nimenomaan niihin sanoihin olen turvautunut kaikkina niinä suunnattoman vaikeina hetkinä, kun käsivarteni eivät ole jaksaneet kantaa maailman painoa ja ainoana vaihtoehtona on ollut päästää irti, jatkaa eteenpäin ilman ylimääräistä painoa käsivarsillaan, kun sanat

elämään ei saa varoitustarraa 
 
  ja vaikka saisikin    
kuka niitä noudattaa  

ovat saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäille. Hetkittäin on vain päästettävä irti ollakseen onnellinen ja kuluneen kevään aikana olen joutunut kohtaamaan nimenomaan tällaisia tilanteita, on ollut pakko irroittaa otteensa ja rakentaa elämäänsä uudelleen. On ollut pakko kuunnella itseään ollakseen rehellinen vähintään itselleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni irti päästäminen on tuntunut turvalliselta ja eikä todellakaan vähiten siksi, että minä olen löytänyt kuluneen kevään aikana musiikin aivan uudella tavalla elämääni. Viimeistään nyt se on kasvanut kiinni minuun ja nostaessani käteni ilmaan katsoessani Pauli Hauta-ahoa silmiin olisin ollut valmis päästämään irti kaikesta, olisin ollut valmis luopumaan omaisuudestani ja valmis aloittamaan elämäni tyhjästä, nimittäin siinä hetkessä minä olin vahvempi kuin koskaan aiemmin, musiikin kanssa minä olin vahvempi kuin olen koskaan elämäni aikana ollut ja niin uskomattoman onnellinen, ettei sille löydy ensimmäistäkään sanaa. Oikeastaan siksi minun kiitollisuuteni kasvoi äärettömäksi, ilman siinä hetkessä värivalojen loisteessa onnellisuuttaan hehkuvia ihmisiä minä en koskaan olisi uskaltanut päästää irti, ilman niitä ihmisiä ja ilman musiikkia olisin enää ainoastaan murto-osa itsestäni, siksi minä haluan kiittää Toni Wirtasta, Sipe Santapukkia, Ville Mäkistä ja Pauli Hauta-ahoa, 

olen teille äärimmäisen paljon velkaa.
 apulanta + randomhelsinkiä 113apulanta + randomhelsinkiä 150

17. toukokuuta 2015

tule tänne niin leikitään // sanni tavastialla

sanni 089sanni 028
SANNI @ TAVASTIA 15 05 2015

Viime heinäkuussa kuunneltiin autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessämme viimein leirintäalueelle, siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Ilosaarirockissa minä olin äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella tuntematta pelkoa selkärangassani ja kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, kyyneleet silmäkulmassa tunsin olevani enemmän kuin koskaan elossa ja hetkittäin suljin silmäni tunteakseni olevani olemassa ainoastaan siinä hetkessä, miksi minä sitten kirjoitan tästä? Kirjoitan tästä, koska yhtenä uskomattoman kauniina iltana seisoin yleisömeren keskellä Sannin noustessa Tavastialla värivalojen loisteeseen ja rakastaessani sittemmin jokaisella hengenvedollani ensimmäisestä sekunnista viimeiseen unohduin miettimään, kuinka silloin heinäkuussa odotin tämän äärimmäisen ihanan naisen keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seisoessani sitten yleisömeressä en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, sydämessä tuntui ainoastaan tyhjyys.

Tyhjyys, joka oli olemassa enää ainoastaan käsitteenä kyynelten virratessa poskipäilleni sanojen mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä viiltäessä luvattoman syvältä, siinä hetkessä olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa ja hengittäminen tuntui vaikealta, mutta minä rakastin, minä rakastin jokaisella hengenvedollani ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Sen lisäksi, että olin aikoinaan äärettömän innoissani Sannin debyyttialbumista, olen ollut äärettömän innoissani myös huhtikuussa ilmestyneestä toisesta albumista, joka on valehtelematta vähintään yhtä uskomattoman hieno kuin edeltäjänsä: se vaatii enemmän kuuntelukertoja kuin debyyttialbumi, mutta tässä vaiheessa on sanottava ainoastaan, että siinä vaiheessa, kun artisti tekee musiikkia koko sydämellään, sen kuulee aivan ensimmäisestä raidasta viimeiseen ja se saa itkemään värivalojen loisteessa. Niin, kyseinen albumi toimii ehdottoman hienosti myös värivaloissa ja antaessani musiikin viedä mukanaan sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi saadessa kyyneleet jälleen virtaamaan poskipäille. Ilosaarirockissa Sanni ei saanut sydäntäni jättämään lyöntejä välistä, mutta siinä hetkessä Tavastialla en olisi halunnut olla missään muualla, siinä hetkessä en tarvinnut yhtään mitään muuta ja sydämessäni se määrittelemätön tunnemassa vaihtui onnellisuudeksi, kun kotimatkalla kuiskailin ilmaan 

   mikä on pahinta mitä voi sattuu?

Niin, se on muuten yksi toisen albumin hienoimmista kohdista. Kuunnelkaa.
sanni 181sanni 015sanni 128

10. toukokuuta 2015

you're there to catch my soul

apulanta + randomhelsinkiä 358005
On olemassa käsittämätön määrä albumeita, jotka ovat jostain ainutlaatuisesta syystä vaikuttaneet elämääni tavanomaista enemmän tai vähintään jättäneet jälkensä hauraaseen sydämeeni: nämä albumit ovat saattaneet nähdä onnellisuuteni lisäksi kaikista heikoimmat hetkeni, murtaa jokaisen suojamuurini yrittäessään korjata rikkinäistä tai sitten kulkea mukanani uskomattoman kauan, mutta jokainen näistä albumeista on ansainnut erityisen paikan sydämessäni. Niitä albumeita, jotka taas ovat itselleni henkilökohtaisesti tärkeimpiä, ei kuitenkaan ole yhtä käsittämätöntä määrää, mutta istuessani tänään raitiovaunussa ymmärsin, että yksi näistä albumeista on ehdottomasti The Blankon debyyttialbumi Flying Colours (2011) ja siitä haluan teille kertoa.

The Blanko tuli elämääni aikoinaan tämän debyyttialbumin myötä, mutta ennen yhtyeeseen rakastumistani olin ehtinyt näkemään yhtyeen kahdesti värivaloissa ja fiilistelemään musiikin uskomattomuutta maailman pukeutuessa tummansiniseen, siksi tämäkään albumi ei saanut ansaitsemaansa rakkautta heti ilmestyttyään. Kuitenkin rakastuttuani yhtenä sunnuntaiaamuna yhtyeeseen tämä debyyttialbumikin palasi elämääni, istuin parvekkeella pimeyden verhotessa ympärilläni nukkuvaa kaupunkia tummansiniseen ja musiikin hitaasti tunkeutuessa hauraaseen luuytimeeni suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, siinä hetkessä sanat it's like the sunlight, burns you very special way / cuts right thru you, my sweet september juoksivat kylminä väreinä pitkin selkärankaani. Silloin minä tiesin löytäneeni elämääni jotain sellaista, josta tulisi itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeää ja viidennen biisin kuiskatessa korvaani just keep on waiting for / the right time and you will be free hymyilin itsekseni, aivan uskomattoman tärkeää ja todennäköisesti sellaista, joka tulisi kulkemaan kanssani vaikeimpina hetkinäni.

  Sellaista, joka ei koskaan tulisi pettämään. 

011apulanta + randomhelsinkiä 365019
Vuorokauden vaihtuessa seuraavaan istuin edelleen parvekkeella kuuntelemassa musiikin uskomattomuutta, eikä minun ei oikeastaan ollut kylmä sanojen when i'm about to fall, you only understand / my needs when things go wrong / and everytime i fall, you're there to catch my soul / you save me from myself saadessa tuntemaan niin suunnatonta kiitollisuutta, etteivät sanat koskaan riittäisi. Save Me on ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä biiseistä, kyseinen biisi on onnistunut murtamaan jokaisen suojamuurini kävellessäni öisiä kadunkulmia kyyneleet silmäkulmissani ja sitten tuulenhenkäysten kaltaisesti nostanut kätensä olkapäälleni, pakottanut sulkemaan silmäni liikennevaloissa: kyseinen biisi on saanut itkemään vuolaasti aamuyön aivan viimeisinä tunteina, hymyilemään auringonlaskun harmoniassa pikkukaupungissa ja kuiskailemaan ilmaan suunnatonta rakkautta raitiovaunun kolistessa ohitse, kyseinen biisi on saanut huutamaan keskellä Mannerheimintietä vuorokauden vaihteessa.

Save Me on soinut viimeisimmän puolen vuoden aikana enemmän kuin minä uskaltaisin koskaan myöntää, tavallaan olen tarvinnut sitä uskaltaakseni katsoa elämässäni eteenpäin ja luottaakseni siihen, että maailman kaatuessa niskaani sanat everytime i fall, you're there to catch my soul eivät antaisi minun hukkua epätoivooni, vaikka hetkittäin täytyisikin antaa kyynelten valua poskipäille. Sen lisäksi, että kyseinen biisi on itselleni äärettömän tärkeä, se on myös ehdottomasti yksi hienoimmista koskaan kuulemistani biiseistä: se on yksinkertaisesti musiikillinen mestariteos ja hetkittäin on pysäytettävä maailma hukuttaakseen itsensä sen täydellisyyteen, vaikka juuri nimenomaisena hetkenä olisi lukemassa Kingston Wallista kertovaa kirjaa,

siksi tämä biisi, tämä debyyttialbumi ja The Blanko ovat erityisiä. 

apulanta + randomhelsinkiä 360002

9. toukokuuta 2015

if you could make me believe like i did before

024018020009010 then you could make me believe - forever more (The Blanko - Save Me)

8. toukokuuta 2015

take my heart and let it bleed

evamanu 151evamanu 139
EVA & MANU @ TAVASTIA 07 05 2015

Kuulin tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan toisen albumin ensimmäisen kerran istuessani bussissa matkalla pikkukaupungista tänne, missä raitiovaunut kolisevat hitaasti ohitseni ja ihmiset juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan metroon. Albumi kuulosti silloin niin uskomattoman voimakkaalta, että oli suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärankaa pitkin ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskivät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen musiikista ja siitäkin, että huolimatta kyyneleistä silmäkulmissani musiikki kuiskailee kylkiluideni alla hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Viime syksynä ehdin näkemään yhtyeen kolmesti värivalojen loisteessa uuden albuminsa kanssa ja seisoessani torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa yhtyeen nousevan lavalle olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, eivätkä kyyneleet jääneet silmäkulmiini musiikin kuiskaillessa melankoliaansa ja viimeistään sanojen

how do you know    
if you won't even try?  
 
tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan minä olin musiikin edessä uskomattoman haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Kyynelten virratessa poskipäilleni hymyilin itsekseni tietäen, että murtuneet kylkiluuni paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vauhtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka elämä heittelisi myrskytuulen lailla. Siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka kaikki suojamuurini murtuisivat musiikin voimakkuudesta ja taivas putoaisi niskaani, siinä hetkessä kyyneleet silmäkulmissani kuiskailin ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina ja olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, olin olemassa ainoastaan musiikkia varten. Kävellessäni yöllä kotiin unohduin miettimään, kuinka en koskaan pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja kyyneleistä huolimatta olin jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni. En koskaan pystyisi kuvailemaan sitä, kuinka musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka nimenomaan sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin, äärettömän kaunista ja tukahduttavaa.
evamanu 062evamanu 161evamanu 138

5. toukokuuta 2015

tanssii kuin nauraisi maailmalle

saari 150saari 104saari 160saari 107saari 110saari 144
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.