DISCO ENSEMBLE @ TAVASTIA 24 04 2015
Disco Ensemble on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin aikoinaan taistellessa itseni kanssa tai itseäni vastaan, ehkä nimenomaan siksi kyseisestä yhtyeestä tuli itselleni niin uskomattoman tärkeä. Olen huutanut suunnatonta vihaani kotimatkoilla aamuöisin ja itkenyt loputonta toivottomuuttani viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen Disco Ensemblen soidessa taustalla, mutta olen myös purkanut ylitsevuotavaa rakkauttani tämän yhtyeen musiikkiin todennäköisesti suuremmalla intensiteetillä kuin minkään muun yhtyeen musiikkiin, enkä oikeastaan edes tiedä, että miksi. Tämä yhtye on kulkenut mukanani uskomattoman kauan, olen hukkunut sinisten värivalojen loisteessa loputtomaan onnellisuuteeni, huutanut siitä ylitsevuotavasta rakkaudesta ja antanut musiikin viedä mukanaan toiseen todellisuuteen, mutta vaikka rakkauteni on yhtyeeseen on kestänyt albumi toisensa jälkeen, on yksi albumi ollut ylitse muiden.
Kirjoitin viime syksynä yhtyeen toisesta pitkäsoitosta suhteellisen ylistävin sanankääntein ja vaikka tuntuu tavallaan tarpeettomalta kirjoittaa siitä uudelleen, on sanottava, että kyseinen albumi on itselleni edelleen yksi rakkaimmista albumeista. First Aid Kit on itselleni nimenomaan albumi, joka sai minut rakastumaan aikoinaan yhtyeen musiikkiin: minä olin äärettömän rikkinäinen ihminen, kirjoitin omaa toivottomuuttani keskeneräisin lausein ruutupaperin reunaan ja ymmärtämättäni taistelin jatkuvasti itseäni vastaan kaikessa, siksi tuntui käsittämättömän turvalliselta kuulla kyseisen albumin avausraidan ensimmäiset sanat. Siitä hetkestä lähtien kyseinen albumi on kuulunut elämääni äärimmäisen vahvasti ja vuosien mittaan siitä on tullut nimensä mukainen, uskomattoman tärkeitä sanoja vaikeimpina hetkinä ja vaikka ne kyyneleet löytävät hetkittäin tiensä silmäkulmiini, tämän albumin jälkeen ei ole mitään kysyttävää. Eikä mitään kysyttävää ollut silloinkaan, kun musiikki veti armottomasti turpaan Disco Ensemblen noustessa värivalojen loisteeseen eräänä perjantai-iltana Tavastialla ja yhtyeen toisen albumin avausraidan sanat
Kirjoitin viime syksynä yhtyeen toisesta pitkäsoitosta suhteellisen ylistävin sanankääntein ja vaikka tuntuu tavallaan tarpeettomalta kirjoittaa siitä uudelleen, on sanottava, että kyseinen albumi on itselleni edelleen yksi rakkaimmista albumeista. First Aid Kit on itselleni nimenomaan albumi, joka sai minut rakastumaan aikoinaan yhtyeen musiikkiin: minä olin äärettömän rikkinäinen ihminen, kirjoitin omaa toivottomuuttani keskeneräisin lausein ruutupaperin reunaan ja ymmärtämättäni taistelin jatkuvasti itseäni vastaan kaikessa, siksi tuntui käsittämättömän turvalliselta kuulla kyseisen albumin avausraidan ensimmäiset sanat. Siitä hetkestä lähtien kyseinen albumi on kuulunut elämääni äärimmäisen vahvasti ja vuosien mittaan siitä on tullut nimensä mukainen, uskomattoman tärkeitä sanoja vaikeimpina hetkinä ja vaikka ne kyyneleet löytävät hetkittäin tiensä silmäkulmiini, tämän albumin jälkeen ei ole mitään kysyttävää. Eikä mitään kysyttävää ollut silloinkaan, kun musiikki veti armottomasti turpaan Disco Ensemblen noustessa värivalojen loisteeseen eräänä perjantai-iltana Tavastialla ja yhtyeen toisen albumin avausraidan sanat
i've been trying to shape up
shape up and raise hell
but it's so hard to wake up
'cause baby, i ain't well
iskivät kasvoilleni niin sanoinkuvaamattomalla voimalla, että uskoin palanneeni omassa elämässäni vuosia taaksepäin, enkä pelkästään siksi, että yhtye kuulosti vähintään yhtä uskomattomalta kuin silloin aikoinaan rakastuessani siihen. Siinä hetkessä minä olin järjettömän vahvasti elossa, huusin jokaisella hengenvedollani ääntäni käheäksi ja kyyneleet silmäkulmassa olin yksinkertaisesti niin äärimmäisen onnellinen, ettei kaikki maailman keskeneräiset lauseetkaan pystyisi enää kuvailemaan sitä tunnetilaa: siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista surumielisyyttä ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, että pystyin ainoastaan nostamaan käteni ilmaan ja huutamaan ääntäni käheäksi. Silloin minun oli myönnettävä itselleni, ettei mikään muu yhtye koskaan pystyisi samaan värivalojen loisteessa, mikään muu yhtye ei yksinkertaisesti saa yleisömerta hukkumaan yhtä vahvasti euforiaansa ja loputtomaan rakkauteensa, eikä mikään muu yhtye saa tuntemaan sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, enkä nyt tarkoita sellaista nostalgian aiheuttamaa yhteenkuuluvuutta. Disco Ensemble oli jotain sellaista, mille sanat eivät koskaan riittäisi ja kävellessäni myöhemmin samaisena iltana seuraavalle keikalle tiesin, että illan mustelmat tulivat nimenomaan tämän yhtyeen keikalta, eikä minua haitannut. Se oli mustelmien arvoista.
Lähetä kommentti