VON HERTZEN BROTHERS - NEW DAY RISING (2015)
Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi itselleni äärimmäisen rakasta pitkäsoittoa, ensimmäinen näistä on Lapkon helmikuussa ilmestynyt Freedom. Kuunnellessani ensimmäisen kerran kyseistä pitkäsoittoa tiesin, etten koskaan pystyisi arvostelemaan sitä: ollakseni rehellinen itselleni on myönnettävä, etten ole vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan pitkäsoittoa kriittisesti ja lukemattomista soittokerroista huolimatta kuulen edelleen ensimmäisestä raidasta aina viimeiseen asti ainoastaan yhtyeen, joka on kirjoittanut kolmekymmentäneljä minuuttia musiikkia suunnattomalla intohimolla välittämättä vähääkään siitä, tuleeko se pitkäsoitto saamaan mahdollisesti viiden tähden sijasta ainoastaan kolme. Kyseinen pitkäsoitto onnistui vetämään kuuntelijaansa armottomasti turpaan ensimmäisellä kuuntelukerralla ja saamaan kyyneleet tarttumaan silmäkulmaan, eikä se toinenkaan itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen rakas pitkäsoitto päästänyt helpolla.
Von Hertzen Brothers julkaisi maaliskuussa kuudennen pitkäsoittonsa ja muistan edelleen, kuinka kuulin yhtyeen uutta materiaalia ensimmäisen kerran Tavastialla viime elokuussa. Olin ollut suunnattoman kauan valmis myymään sieluni kuullakseni uutta materiaalia ja tuntui uskomattomalta seisoa värivalojen loisteessa itselleni tuntemattoman biisin kulkiessa pitkin selkärankaani, oli suljettava hetkittäin silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan ja annettava musiikin kantaa mukanaan hyökyaaltojen harjalle, hetkeen ei ollut olemassa muuta todellisuutta. Myöhemmin samaisena iltana kävelin rautatieasemalle äärimmäisen onnellisena ja saadessani sitten kyseisen pitkäsoiton käsiini maaliskuussa kyyneleet virtasivat poskipäilleni, vaikka tässä vaiheessa onkin myönnettävä itselleen, ettei tämä pitkäsoitto todellisuudessa avautunut itselleni henkilökohtaisesti täysin ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kuuntelukerralla.
Kuten kaikki aiemmatkin Von Hertzen Brothersin pitkäsoitot, tämä kyseinen pitkäsoitto vaati kuuntelemaan lukemattomia kertoja avautuakseen kokonaan, tämä pitkäsoitto vaati kuuntelemaan raitiovaunun kolistessa ohitseni ja maailman verhoutuessa tummansiniseen. Olen kirjoittanut siitä, kuinka musiikkiin rakastuminen vaatii poikkeuksetta ainutlaatuisen tunnetilan ja tavallaan voisin väittää, että musiikin avautuminenkin vaatii tämän ainutlaatuisen tunnetilan, olkoon se tunnetila äärimmäistä epätoivoisuutta tai sitten sitä suunnatonta onnellisuutta, päästäkseen musiikkiin sisälle on aina tunnettava vahvasti. Minä en osaa kirjoittaa kriittisiä arvosteluita rakastamistani pitkäsoitoista ja vaikka osaisinkin, tässä tapauksessa en näe sitä tarpeelliseksi, joten tänään tahdon kirjoittaa teille biisi kerrallaan siitä, kuinka New Day Rising avautui itselleni ja kuinka musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani minä rakastuin.
NEW DAY RISING
Von Hertzen Brothers matkusti viime syksynä Vancouveriin äänittämään kuudetta pitkäsoittoaan Garth "GGGarth" Richardsonin kanssa ja vaikka kyseisen pitkäsoiton kriittinen arvioiminen tuntuu itselleni uskomattoman vaikealta, on sanottava, että tämän kuulee pitkäsoitolla ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, jokin on todella muuttunut viidennen pitkäsoiton jälkeen. Garth Richardson on työstänyt musiikkia aiemmin esimerkiksi Biffy Clyron, Rise Againstin sekä Rage Against The Machinen kanssa ja ottaen huomioon oman henkilökohtaisen musiikkitaustani on mielenkiintoista tietää, että miehen listalta löytyy myös mm. You Me At Six ja Still Remains. Kuitenkin, vuodenvaihteessa olisin ollut valmis myymään sieluni kuullakseni heti kuudennen pitkäsoiton ensimmäisen singlelohkaisun ja muistan edelleen, kuinka istuin harmaan tammikuun seitsemäntenä m-junassa sanojen there's hell to pay, i'm on my way / not a minute more to waste in this town / no time to say goodbye kaikuessa korvissani.
Siinä hetkessä olin vähintään yhtä onnellinen kuin seisoessani elokuussa yleisömeren keskellä yhtyeen soittaessa uutta materiaaliaan ensimmäisen kerran värivalojen loisteessa, siinä hetkessä minä olin niin uskomattoman onnellinen, että olisin halunnut huutaa sen jokaisen vastaantulijan kasvoille ja kirjoittaa räntäsateen piiskaamaan ikkunalasiin, olisin tahtonut itkeä pelkästä onnellisuudesta. New Day Rising sai minut tammikuisena iltapäivänä muistamaan, kuinka suunnattoman paljon rakastan musiikkia ja sitä aivan sanoinkuvaamatonta tunnetta, kun musiikki läpäisee jokaisen suojamuurin tuntematta vähääkään armoa. Kyseinen biisi soi kuulokkeissani taukoamatta kävellessäni myöhemmin lumisessa metsässä rakastamassa maailman kauneutta, kuvatessani talvisen auringonlaskun harmoniaa kylmyyden pistellessä poskipäitäni ja matkustaessani kolmensadan kilometrin matkaa kahden kotikaupunkini välillä, kyseinen biisi oli itselleni alkuvuoden ehdottomasti kuunnelluin biisi.
Siinä hetkessä olin vähintään yhtä onnellinen kuin seisoessani elokuussa yleisömeren keskellä yhtyeen soittaessa uutta materiaaliaan ensimmäisen kerran värivalojen loisteessa, siinä hetkessä minä olin niin uskomattoman onnellinen, että olisin halunnut huutaa sen jokaisen vastaantulijan kasvoille ja kirjoittaa räntäsateen piiskaamaan ikkunalasiin, olisin tahtonut itkeä pelkästä onnellisuudesta. New Day Rising sai minut tammikuisena iltapäivänä muistamaan, kuinka suunnattoman paljon rakastan musiikkia ja sitä aivan sanoinkuvaamatonta tunnetta, kun musiikki läpäisee jokaisen suojamuurin tuntematta vähääkään armoa. Kyseinen biisi soi kuulokkeissani taukoamatta kävellessäni myöhemmin lumisessa metsässä rakastamassa maailman kauneutta, kuvatessani talvisen auringonlaskun harmoniaa kylmyyden pistellessä poskipäitäni ja matkustaessani kolmensadan kilometrin matkaa kahden kotikaupunkini välillä, kyseinen biisi oli itselleni alkuvuoden ehdottomasti kuunnelluin biisi.
YOU DON'T KNOW MY NAME
Siinä missä yhtyeen viides pitkäsoitto Nine Lives avautui itselleni suhteellisen helposti, tämä maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto vaati lukemattomia kuuntelukertoja avautuaksen kunnolla, enkä oikeastaan osaa edes sanoa, että miksi. Pitkäsoiton toinen raita on erinomainen esimerkki tästä, nimittäin jostain tuntemattomasta syystä You Don't Know My Name on nimenomaan se biisi, joka avautui avautui itselleni henkilökohtaisesti aivan viimeisenä: jostain tuntemattomasta syystä en rakastunut siihen istuessani
raitiovaunussa päämäärättä ja jostain tuntemattomasta syystä se ei
toiminut itselleni erityisen vahvasti värivalojen loisteessakaan, mutta
seisoessani yhtenä aamuna äärimmäisen vihaisena Martinlaakson asemalla
odottamassa aamun ensimmäistä junaa kyseinen biisi veti kuuntelijaansa
turpaan tuntematta häivähdystäkään armosta. En oikeastaan tiedä johtuiko
se siitä, että olin itseni lisäksi vihainen jokaiselle tuntemattomalle
vastaantulijalle, mutta silloin sanat i want to show you who the real life me is / got to let you know who the real life me is / you will know my name osuivat niin syvälle, että kaiken vihani keskellä minun oli helpompi hengittää.
Kuitenkin huolimatta siitä, että You Don't Know My Name avautui itselleni viimeisenä, kyseinen biisi kuuluu tavallaan nimenomaan niihin biiseihin, jotka toimivat nykyään uskomattoman hienosti värivalojen loisteessa ja uskomattoman hienosti kaikkina niinä aamuina, kun on pysähdyttävä miettimään, miksi minä oikeastaan seison tässä. Tiedättehän te, siihen tarvittiin ainoastaan se ainutlaatuinen tunnetila, että kyseinen biisi avautui itselleni, silloin siitä tuli tavallaan itselleni henkilökohtaisesti merkittävä.
Kuitenkin huolimatta siitä, että You Don't Know My Name avautui itselleni viimeisenä, kyseinen biisi kuuluu tavallaan nimenomaan niihin biiseihin, jotka toimivat nykyään uskomattoman hienosti värivalojen loisteessa ja uskomattoman hienosti kaikkina niinä aamuina, kun on pysähdyttävä miettimään, miksi minä oikeastaan seison tässä. Tiedättehän te, siihen tarvittiin ainoastaan se ainutlaatuinen tunnetila, että kyseinen biisi avautui itselleni, silloin siitä tuli tavallaan itselleni henkilökohtaisesti merkittävä.
TROUBLE
Tämä ei ollut toinen singlelohkaisu kuudennelta pitkäsoitolta, mutta siitä huolimatta se toinen biisi, jonka kyseiseltä pitkäsoitolta kuulin maaliskuussa. Trouble on ehdottomasti yksi tämän pitkäsoiton hienoimmista biiseistä, hetkittäin aivan uskomattoman painostava ja hetkittäin äärimmäisen herkkä: tämä biisi onnistui särkemään hauraan sydämeni tuhansiin palasiin istuessani maaliskuussa Helsingin asuntoni parvekkeella kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita itsensä kadottamisesta muistikirjaani ja saamaan kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ymmärtäessäni itseäni paremmin sanojen i will bear / my despair / in my way / i'll just say / you will fail / time and again / i don't want you here no more / you're causing me trouble viiltäessä selkärankaani, siinä tähtitaivaan loisteessa jokin minussa muuttui.
Siinä tähtitaivaan loisteessa päätin irroittaa otteeni musiikin kuiskaillessa korvaani yhä uudelleen i don't want you here no more, kirjoitin keskeneräisistä lauseista rikkinäisen tarinan itsensä hylkäämisestä ja vuorokauden vaihteessa kävelin villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, sinä uskomattoman kauniina yönä minä näin auringonnousun ennen nukahtamistani. Sinä aivan uskomattoman kauniina yönä hylkäsin ristiriitaisuuteen verhoutuneen itseni, mutta ainoastaan löytääkseni itseni uudelleen ja tänään kirjoittaessani tätä tahtoisin sanoa, että kuunnelkaa pitkäsoitolta nimenomaan tämä biisi, jos ette jostain tuntemattomasta syystä tahdo kuunnella pitkäsoittoa kokonaisuudessaan.
Siinä tähtitaivaan loisteessa päätin irroittaa otteeni musiikin kuiskaillessa korvaani yhä uudelleen i don't want you here no more, kirjoitin keskeneräisistä lauseista rikkinäisen tarinan itsensä hylkäämisestä ja vuorokauden vaihteessa kävelin villasukat jalassa keittämään itselleni teetä, sinä uskomattoman kauniina yönä minä näin auringonnousun ennen nukahtamistani. Sinä aivan uskomattoman kauniina yönä hylkäsin ristiriitaisuuteen verhoutuneen itseni, mutta ainoastaan löytääkseni itseni uudelleen ja tänään kirjoittaessani tätä tahtoisin sanoa, että kuunnelkaa pitkäsoitolta nimenomaan tämä biisi, jos ette jostain tuntemattomasta syystä tahdo kuunnella pitkäsoittoa kokonaisuudessaan.
BLACK RAIN
Kun viime elokuussa kuulin yhtyeen uutta materiaalia ensimmäisen kerran kaikki tuntui uskomattoman yksinkertaisesti äärimmäisen epätodelliselta, tuntui epätodelliselta seisoa yleisömeren keskellä värivalojen loisteessa musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin selkärankaani ja tuntui epätodelliselta sulkea silmänsä tunteakseen musiikin viiltävän jokaisella hengenvedollaan, mutta samalla minä tunsin olevani ensimmäistä kertaa kuukausiin suunnattoman vahvasti turvassa ja kun sanat this pain / my pain / this pain i have to deal with every day tunkeutuivat luuytimeeni, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Siinä hetkessä musiikki tarttui varovasti olkapäähäni ja onnistui löytämään jokaisen hauraaseen sydämeeni kätkemäni salaisuuteni, siinä hetkessä minä murruin pieniin palasiin musiikin suunnattoman vahvoille käsivarsille, olin turvassa.
Silloin elokuussa Tavastialla olin tosiaan suhteellisen varma, että nimenomaan tämä biisi tulee olemaan yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä kuudennelta pitkäsoitolta ja tänään, kun tämän pitkäsoiton julkaisemisesta on kaksi kuukautta, voin todeta olleeni äärimmäisen oikeassa. Tavallaan voisin väittää, että biisit, jotka murtavat aivan jokaisen suojamuurini ensimmäisellä kuuntelukerralla nimenomaan värivalojen loisteessa, ovat itselleni henkilökohtaisesti jotain uskomattoman suurta.
HOLD ME UP
Maaliskuussa kävelin yhtenä sanoinkuvaamattoman kauniina yönä tähtitaivaan loisteessa pitkin Bulevardia, tanssin jokaisen askeleeni tämän nimenomaisen biisin kaikuessa korvissani ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka äärettömän onnellinen ihminen ylipäätään voi ollakaan. Aiemmin samaisena iltana olin hukkunut musiikkiin värivalojen loisteessa Lapkon keikalla, istunut katukivetyksellä nauramassa kaikelle epäoleelliselle ja kulkenut uskomattoman rakkaan ystävän kanssa tuntemattomia katuja, mutta nimenomaan siinä hetkessä onnellisuuteni kasvoi niin äärettömän suureksi, ettei sille löytynyt enää sanoja.
Hold Me Up on tämän pitkäsoiton onnellisuusbiisi ja suosittelen tanssimaan pitkin Bulevardia tähtitaivaan loisteessa tämän biisin kaikuessa korvissa, laulamaan välittämättä vastaantulijoiden epäuskoisista katseista ja kirjoittamaan onnellisuutta keskeneräisin lausein rautatieasemalla silloin, kun on myöhästynyt aamuyön viimeisestä bussista ja siihen aamun ensimmäiseen m-junaan on kaksi kokonaista tuntia, nimittäin tämän biisin kaikuessa korvissa sekään ei haittaa, mikään ei haittaa.
LOVE BURNS
Muistan, kun aivan ensimmäisen kerran kuuntelin pitkäsoittoa istuessani raitiovaunussa ja viidennen raidan vaihtuessa seuraavaan olisin tahtonut mennä suoraan seitsemänteen, jokin kuudennen raidan ensimmäisissä sekunneissa ärsytti suunnattomasti. Olen lukenut uskomattoman määrän levyarvosteluita tähän pitkäsoittoon liittyen ja todella harva mainitsee kyseisen biisin arvostelussaan, enkä varmasti itsekään olisi maininnut, jos olisin kaksi kuukautta sitten kirjoittanut arvostelun pitkäsoitosta. Olisin jättänyt kokonaan mainitsematta tämä biisin, joka ei auennut itselleni ensimmäisellä eikä vielä seitsemännelläkään kerralla, mutta silloin istuessani raitiovaunussa päätin kuunnella biisin ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen todetakseni, että biisi kasvaa loppua kohden uskomattoman suureksi, elämää suuremmaksi.
Kävellessäni huhtikuussa pitkin Tampereen öisiä katuja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni biisin kasvavan uskomattoman suureksi sydämessäni sanojen i believe it's true / moving on is a matter of attitude / leave the things we grind on / i believe it's true / i believe it's true / life is only a test of our gratitude / either spit or smile on ja huusin ääneni käheäksi ilman äännähdystäkään, minä huusin määrittelmättömästä tunnemassasta rintalastani alla. Love Burns avautui minulle juuri sinä nimenomaisena hetkenä ja olisin tahtonut juosta kovempaa kuin koskaan aiemmin, vaikka biisin ensimmäiset sekunnit enää ärsyttäneet vähääkään ja kaikki oli hyvin, tämä biisi sai tuntemaan.
Kävellessäni huhtikuussa pitkin Tampereen öisiä katuja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni biisin kasvavan uskomattoman suureksi sydämessäni sanojen i believe it's true / moving on is a matter of attitude / leave the things we grind on / i believe it's true / i believe it's true / life is only a test of our gratitude / either spit or smile on ja huusin ääneni käheäksi ilman äännähdystäkään, minä huusin määrittelmättömästä tunnemassasta rintalastani alla. Love Burns avautui minulle juuri sinä nimenomaisena hetkenä ja olisin tahtonut juosta kovempaa kuin koskaan aiemmin, vaikka biisin ensimmäiset sekunnit enää ärsyttäneet vähääkään ja kaikki oli hyvin, tämä biisi sai tuntemaan.
DREAMS
Tämä on ehdottomasti sellainen biisi, jota en olisi koskaan osannut odottaa Von Hertzen Brothersilta ja se on todennäköisesti myös biisi, joka onnistuu jakamaan mielipiteitä aivan äärimmäisen vahvasti. Myönnän, että kuunnellessani pitkäsoittoa ensimmäisen kerran nimenomaan silloin istuessani raitiovaunussa pahimmassa iltapäiväruuhkassa unohduin tämän biisin kohdalla hetkeksi miettimään, miksi kyseinen biisi ylipäätään on päätynyt pitkäsoitolle. Dreams saattaa olla kummajainen sekä pitkäsoitolla että värivalojen loisteessa, mutta kuullessani sen maaliskuun lopussa Tavastialla värivaloissa minä rakastuin siihen ja tunsin sydämessäni niin uskomattoman suurta onnellisuutta, että tavallaan ainoaksi kummajaiseksi muodostui siinä tilanteessa oma onnellisuuteni, se ylitsevuotava onnellisuuteni.
Itseasiassa tästä biisistä tuli kevään kiertueen aikana yksi minun ehdottomista suosikeistani, eikä todellakaan vähiten siksi, että sen ylitsevuotava onnellisuus tarttuu aina melankoliaa kuiskailevaan sieluuni tai siksi, että kyseinen biisi on yksinkertaisesti uskomattoman hieno. Tiedän, että nimenomaan tämä biisi saattaa aiheuttaa sitä äärimmäisen suurta epäuskoisuutta pitkäsoiton kokonaisvaltaista toimivuutta kohtaan, mutta lupaan, että kuultuaan sen ensimmäisen kerran värivalojen loisteessa yleisömeren keskellä jokainen tulee ymmärtämään, miksi kyseinen biisi kuuluu erottamattomana osana pitkäsoitolle. Dreams on ihana ja minä olen rakastunut.
SUNDAY CHILD
Sunday Child on valehtelematta pitkäsoiton hienoin raita, ja muistan edelleen, kuinka istuin raitiovaunussa itselleni äärettömän raskaana päivänä ja sanojen you're far away from home / under the cloudless skies of blue / exploring the unknown / holding the guiding light with you kaikuessa korvissani auringonsäteet osuivat vihreisiin silmiin saaden kyyneleet virtaamaan poskipäilleni. Unohdin jäädä oikealla pysäkillä pois ja kävellessäni myöhemmin tuntemattomilla kadunkulmilla tiesin, että juuri tämä biisi tulee särkemään sydämeni tuhansiin palasiin värivalojen loisteessa ja ottamaan kädestä kaikkina niinä hetkinä, kun maailman paino tuntuu liian raskaalta kantaa. Se ei ollut ensimmäinen kuuntelukerta eikä toinenkaan, mutta nimenomaan siinä hetkessä Sunday Child avautui minulle vahvemmin kuin olisin koskaan osannut odottaa, siinä hetkessä musiikki kantoi varovaisten auringonsäteiden loisteessa.
Enkä ollut väärässä uskoessani, että kyseinen biisi tulee särkemään sydämeni tuhansiin palasiin värivalojen loisteessa, nimittäin kevään kiertueen aikana sanat you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part onnistuivat särkemään minut tuhansiin palasiin luvattoman useasti. Istuessani huhtikuussa konserttisalin hämärässä samaisen biisin kulkiessa pitkin selkärankaani olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa ja sanoessani myöhemmin suhteellisen liikuttuneena Jonne von Hertzenille, että kyseinen biisi on sittenkin tavallaan surullinen, olin ehdottoman väärässä. Sunday Child ei nimittäin ole surullinen, kyyneleet virtaavat poskipäilleni yksinkertaisesti siksi, että kyseinen biisi on yksi hienoimmista koskaan kuulemistani biiseistä ja samalla myös yksi rakkaimmista.
THE DESTITUTE
Kuunnellessani kuudetta pitkäsoittoa ensimmäisen kerran minä olin suunnattoman vaikuttunut siitä, kuinka musiikki kasvoi uskomattoman suureksi viimeistään pitkäsoiton kolmen viimeisen biisin aikana. Päästyäni tähän asti tekstissäni minusta alkaa vähitellen tuntumaan, että kuuntelen musiikkia ainoastaan istuessani raitiovaunussa tai kävellessäni tuntemattoilla kadunkulmilla, mutta palaan silti hetkeksi siihen ensimmäiseen kuuntelukertaan pahimman iltapäiväruuhkan tavoittamassa raitiovaunussa, nimittäin silloin tämä biisi kasvoi ympärilläni olevaa maailmaa suuremmaksi, silloin musiikki kuljetti mukanaan toiseen todellisuuteen sanojen i lay me down on your streets again / to find some peace of mind / and i pray these streets my poor soul to take / if i die before i wake / i lay me down on your streets again / tonight my love arrives peittäessä alleen ahdistukseni.
Tässä vaiheessa tekstiä on varmaan myönnettävä, että kuuntelen musiikkia keskimäärin seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa ja on sanomattakin selvää, että kuuntelen musiikkia muuallakin kuin raitiovaunussa tai tuntemattomilla kadunkulmilla, varsinkin nyt, kun sinne raitiovaunujen kolinaan on kolmesataa kilometriä ja tuntemattomia kadunkulmiakin on suhteellisen vähän, tässä pikkukaupungissa en eksy koskaan. Kuitenkin, ilmeisesti musiikki avautuu itselleni henkilökohtaisesti parhaiten tai kävellessäni ilman päämäärää ja niin avautui tämäkin biisi, vaikka ei kuitenkaan täydellisesti sillä ensimmäisellä kuuntelukerralla.
Oletteko nähneet sen videon, missä Mikko von Hertzen soittaa akustista kitaraa alppiruusujen keskellä viime heinäkuussa? Ette varmaan, mutta nähdessäni nimenomaan kyseisen videon silloin viime heinäkuussa olin ainoastaan sanattomuutta ja samaa sanattomuutta olin eräänä maaliskuisena iltana katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkalla Porvooseen. Tämä uskomattoman kauniisti maalaileva musiikillinen taideteos nimittäin kasvoi määrittelmättömäksi tunnemassaksi rintalastani alle, katsellessani pääkaupungin mainosvalojen vaihtuvan vähitellen pimeyteen vuolaat kyyneleet valuivat poskipäilleni sanojen it's the end of summertime / we drew water from the earth / until it ran dry tunkeutuessa luuytimeeni ja hetkittäin oli suunnattoman vaikea hengittää.
Tässä musiikillisessa taideteoksessa on yksinkertaisesti niin äärettömän suurta surua, että istuessani siinä bussissa minun oli suorastaan vaikea olla ja olisin ollut valmis tekemään oikeastaan aivan mitä tahansa päästäkseni tilanteesta, mutta musiikki vaati kuuntelemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Siltä se tuntui, kun sanat my roots remain unfrozen / but all the birds have flown away / like you they can not stay osuivat uskomattoman syvälle sydämeeni jättäen jälkeensä määrittelemättömän tunnemassan ja seisoessani myöhemmin Porvoon asemalla katselin itkuisin silmin tummansiniseen verhoutunutta maisemaa. Juuri siksi kutsuin tätä biisiä äsken musiikilliseksi taideteokseksi, tämä kuudennen pitkäsoiton viimeinen raita on yksinkertaisesti niin äärimmäisen hieno, ettei sitä voi kutsua pelkästään biisiksi ja tavallaan voisin väittää kuudetta pitkäsoittoa kokonaisuudessaan suureksi musiikilliseksi taideteokseksi. Nimittäin tämä pitkäsoitto on saanut aikaan uskomattoman suuria tunteita ja jos olisin kirjoittanut kriittistä arviota, olisin ehdottomasti antanut pitkäsoitolle viisi tähteä, vaikka ne eivät koskaan riittäisi kertomaan mistään.
Minä olen rakastunut ja uusi päivä, se on koittanut musiikille.
Tässä musiikillisessa taideteoksessa on yksinkertaisesti niin äärettömän suurta surua, että istuessani siinä bussissa minun oli suorastaan vaikea olla ja olisin ollut valmis tekemään oikeastaan aivan mitä tahansa päästäkseni tilanteesta, mutta musiikki vaati kuuntelemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Siltä se tuntui, kun sanat my roots remain unfrozen / but all the birds have flown away / like you they can not stay osuivat uskomattoman syvälle sydämeeni jättäen jälkeensä määrittelemättömän tunnemassan ja seisoessani myöhemmin Porvoon asemalla katselin itkuisin silmin tummansiniseen verhoutunutta maisemaa. Juuri siksi kutsuin tätä biisiä äsken musiikilliseksi taideteokseksi, tämä kuudennen pitkäsoiton viimeinen raita on yksinkertaisesti niin äärimmäisen hieno, ettei sitä voi kutsua pelkästään biisiksi ja tavallaan voisin väittää kuudetta pitkäsoittoa kokonaisuudessaan suureksi musiikilliseksi taideteokseksi. Nimittäin tämä pitkäsoitto on saanut aikaan uskomattoman suuria tunteita ja jos olisin kirjoittanut kriittistä arviota, olisin ehdottomasti antanut pitkäsoitolle viisi tähteä, vaikka ne eivät koskaan riittäisi kertomaan mistään.
Minä olen rakastunut ja uusi päivä, se on koittanut musiikille.
Lähetä kommentti