TO PAINT YOUR SKY WITH RAINBOWS

VON HERTZEN BROTHERS @ TULISUUDELMA 22 05 2015

Yksi vaikeimmista päätöksistä elämässäni on ehdottomasti ollut päätös siitä, että minä muuttaisin takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen toukokuun lopussa ja luopuisin elämästäni sellaisena, jollaiseksi olin sen kolmen vuoden aikana onnistunut rakentamaan: hajottaisin elämäni palasiin rakentaakseni sen uudelleen, hajottaisin palasiin, vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni kokonaisvaltaisesti onnelliseksi, niin, että onnellisuus tuntui sydämessäni jokaisella hengenvedollani huolimatta siitä, että hetkittäin kyyneleet virtasivat poskipäilleni. Aivan viimeisenä iltanani helsinkiläisenä katselin ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkustaessani Tikkurilaan rakastamaan Von Hertzen Brothersia ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka nimenomaan livemusiikista luopuminen tulee olemaan uskomattoman todella vaikeaa, livemusiikilla on nimittäin ollut sanoinkuvaamattoman suuri vaikutus siihen, että minusta tuli onnellinen.

Sinä viimeisenä iltanani helsinkiläisenä rakastin Von Hertzen Brothersia värivaloissa seitsemännen kerran kuluneen kevään aikana ja periaatteessa kyseisen värivalojen loisteessa viettämäni hetken ei olisi pitänyt olla itselleni henkilökohtaisesti mitään tavanomaisesta poikkeavaa, uskoin rakastavani ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Uskoin huutavani siitä loputtomasta onnellisuudestani, mutta viimeistään ensimmäisen biisin ja sanojen there's hell to pay, i'm on my way / not a minute more to waste in this town / no time to say goodbye hakatessa suunnattoman voimakkaana tajuntaani ymmärsin, että enemmän kuin mitään, tämä keikka tulisi tuntumaan jäähyväisiltä. Enemmän kuin mitään muuta, tämä keikka tulisi jättämään jälkeensä äärettömän tyhjyyden rintalastan alla ja pakottamaan kyyneleet silmäkulmiin, enemmän kuin mitään muuta, tämä keikka saisi muistamaan, miksi nimenomaan tämä yhtye merkitsee itselleni niin suunnattomasti.

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti enemmän kuin pelkästään yhtye muiden rakastamieni yhtyeiden joukossa, tästä yhtyeestä tuli Helsingissä asuessani tavallaan suunnattoman tärkeä osa elämääni ja yhtyeen jäsenistä itselleni äärimmäisen rakkaita ihmisiä, siksi tämä keikka tuntui niin vahvasti jäähyväisiltä. Jäähyväisiltä, vaikka onnellisuus kuiskailikin nimeäni hukkuessani musiikkiin jokaisella hengenvedollani ja huutaessa rakkauttani tuntematta heikkoutta selkärangassani, jäähyväisiltä, vaikka tunsin olevani olemassa ainoastaan siinä hetkessä, sitä äärettömän kaunista hetkeä varten. Musiikkia varten, kun sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing saivat itkemään niin uskomattoman vuolaasti, että hengittäminen tuntui suunnattoman vaikealta ja kivenlohkareet sydämestäni murtuivat musiikin läpäistessä viimeisetkin suojamuurini, siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä äärettömän rikkinäinen että sanoinkuvaamattoman onnellinen.

Juuri sellaisten hetkien ansiosta Von Hertzen Brothers pysyy keikka toisensa jälkeen mielenkiintoisena, tämä yhtye saa aikaan yksinkertaisesti niin uskomattoman suuria tunteita, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kertomaan siitäkään tarpeeksi vahvasti. Vuolaiden kyynelten virratessa poskipäilleni sanat you're somewhere in the middle of the rain but your sun / is waiting at the horizon till the pain has gone / to paint your sky with rainbows saivat huutamaan loputtomasta rakkaudestani, tuntemaan musiikin jokaisella hengenvedollani ja viimein ymmärtämään, ettei musiikki katoa elämästäni mihinkään matkustessani lopullisesti pikkukaupungin rauhallisuuteen, musiikki kantaa eteenpäin hajottaessani elämäni palasiksi ja rakentaessani sen vähitellen uudelleen. Nämä eivät olleet jäähyväiset, minä lupaan palata vielä rakastamaan suunnattomasti, lupaan palata vähintään yhtä onnellisena kuin tänä nimenomaisena iltana.

 Ja kun palaan, lupaan olla itkemättä.