sen jälkeen helpottaa kun kädet irrottaa // apulanta vantaalla

APULANTA @ TULISUUDELMA 16 05 2015

Olen kirjoittanut siitä, kuinka Apulanta on nykyään tavallaan ainoa yhtye, jota minä voin oikeastaan sanoa fanittavani: hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla intohimolla kuin yhdeksän vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan kyseisen yhtyeen tuotantoa ja olisin milloin tahansa valmis myymään sieluni kuullakseni uutta tuotantoa. Kuinka huolimatta siitä, että olen vuosien mittaan rakastunut musiikkiin entistä vahvemmin, suurimmatkaan musiikkirakastumiseni eivät ole onnistuneet varastamaan tämän yhtyeen paikkaa hauraassa sydämessäni ja vaikka 13-vuotiaasti tytöstä on tullut melkein aikuinen, pikkukaupungin rauhallisuus on hetkittäin muuttunut raitiovaunun kolinaan, on vieläkin myönnettävä itselleen, että ilman kyseistä yhtyettä elämäni olisi oleellisesti tyhjempää. Elämästäni puuttuisi jotain, mietin yhtenä lauantaina katsellessani ohikiitävää maisemaa n-junan ikkunasta ja seisoessani myöhemmin hotellin aulassa kiroamassa muuttuneita aikatauluja, kunnes havahduin käymään seuraavaa keskustelua Ville Mäkisen kanssa.

"Ootko sä tulossa kattomaan keikkaa?   

Arvaa kuka meillä on keikkakitaristina." 

"Onko Pauli? Jes ihanaa!"    

Apulannan lisäksi olen kirjoittanut useasti siitä, kuinka The Blanko oli uskomattoman kauan salamaniskuja kirkkaalta taivaalta ja kuinka yhtenä sunnuntaina lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen olin hetkellisesti äärimmäisen hämmentynyt, koska vuosikausiin mikään ei ollut kuulostanut niin äärettömän voimakkaalta ja saanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa tunteita, kuinka silloin rakastuin The Blankoon. Itselleni henkilökohtaisesti toimii usein sellainen meininki musiikissa, että ensimmäisten sekuntien aikana vedetään kuuntelijaa armottomasti turpaan ja pakotetaan kyyneleet virtaamaan poskipäille, todennäköisesti juuri siksi rakastan The Blankoa niin suunnattomasti ja siksi saadessani hotellin aulassa tietää, että Pauli Hauta-aho astelee värivalojen loisteeseen Apulannan kanssa, olin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tässä vaiheessa on myönnettävä myös, että nimenomaan kyseinen mies sai allekirjoittaneen tarttumaan akustiseen kitaraansa ensimmäistä kertaa tosissaan ja vaikka tähän mennessä soittaminen on saattanut tuntua hetkittäin ainoastaan taistelulta, olen siitä järjettömän kiitollinen ja katsellessani tämän kokoonpanon nousevan lavalle hymyilin,

  nimittäin siinä hetkessä minun kiitollisuuteni kasvoi äärettömäksi,
   siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja 

     maailma ympäriltäni katosi.

Ympäriltäni katosi myös Tulisuudelma, jota siis olisin voinut hetkeäkään miettimättä verrata ruotsinlaivaan seisoessani eturivissä odottamassa värivalojen loisteeseen nousevaa yhtyettä ja käyttäessäni kyynärpäitäni pitääkseni humaltuneet keski-ikäiset kauempana itsestäni. Silti kuitenkin, yhtyeen noustessa vuorokauden vaihteessa värivaloihin tämä ruotsinlaivakin katosi ympäriltäni ja olin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen äärettömän onnellinen, huusin ääntäni käheäksi maailman rakkaimmista sanoista ja vaikka kyyneleet sitten tarttuivatkin silmäkulmiini musiikin murtaessa ne viimeisetkin suojamuurini, sydämeni tuntui suunnattoman kevyeltä sanojen päätös lienee tässä vaikeinta / sen jälkeen helpottaa / kun kädet irrottaa kulkiessa pitkin selkärankaani. Nimenomaan niihin sanoihin olen turvautunut kaikkina niinä suunnattoman vaikeina hetkinä, kun käsivarteni eivät ole jaksaneet kantaa maailman painoa ja ainoana vaihtoehtona on ollut päästää irti, jatkaa eteenpäin ilman ylimääräistä painoa käsivarsillaan, kun sanat

elämään ei saa varoitustarraa 

 

  ja vaikka saisikin    

kuka niitä noudattaa  

ovat saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäille. Hetkittäin on vain päästettävä irti ollakseen onnellinen ja kuluneen kevään aikana olen joutunut kohtaamaan nimenomaan tällaisia tilanteita, on ollut pakko irroittaa otteensa ja rakentaa elämäänsä uudelleen. On ollut pakko kuunnella itseään ollakseen rehellinen vähintään itselleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni irti päästäminen on tuntunut turvalliselta ja eikä todellakaan vähiten siksi, että minä olen löytänyt kuluneen kevään aikana musiikin aivan uudella tavalla elämääni. Viimeistään nyt se on kasvanut kiinni minuun ja nostaessani käteni ilmaan katsoessani Pauli Hauta-ahoa silmiin olisin ollut valmis päästämään irti kaikesta, olisin ollut valmis luopumaan omaisuudestani ja valmis aloittamaan elämäni tyhjästä, nimittäin siinä hetkessä minä olin vahvempi kuin koskaan aiemmin, musiikin kanssa minä olin vahvempi kuin olen koskaan elämäni aikana ollut ja niin uskomattoman onnellinen, ettei sille löydy ensimmäistäkään sanaa. Oikeastaan siksi minun kiitollisuuteni kasvoi äärettömäksi, ilman siinä hetkessä värivalojen loisteessa onnellisuuttaan hehkuvia ihmisiä minä en koskaan olisi uskaltanut päästää irti, ilman niitä ihmisiä ja ilman musiikkia olisin enää ainoastaan murto-osa itsestäni, siksi minä haluan kiittää Toni Wirtasta, Sipe Santapukkia, Ville Mäkistä ja Pauli Hauta-ahoa, 

olen teille äärimmäisen paljon velkaa.