28. heinäkuuta 2022

TAIANOMAISEN KAUNIS ILTA LAPSUUSVUOSIEN RANNALLA

IMG_4801IMG_4842IMG_4862

 

Viimeisinä päivinäni rakkaassa pikkukaupungissa pyöräilin iltaisin juuri ennen auringonlaskua metsän poikki rantaan, jossa minulla oli lapsuusvuosinani aina tapana uida kavereideni kanssa, sinne oli lyhyt matka entisestä lapsuudenkodistani ja se tuntui kesäisin maailman parhaimmalta paikalta, vesi oli lähes poikkeuksetta lämmintä ja auringonsäteet lämmittivät poskipäitämme kastaessamme varpaamme rantaveteen. Vuosien saatossa ranta on hiljentynyt ja kaartaessani yhtenä iltana metsätieltä rantaan minä en voinut olla muistelematta lapsuusvuosieni kesäpäiviä, jolloin ranta täyttyi nauravista lapsista, sinä iltana samalla rannalla oli hiljaista ja vain ympärilläni humiseva vanha metsä rikkoi sieluani rauhoittavan hiljaisuuden. Aurinko oli alkanut juuri laskea, minä riisuin rikkinäiset kenkäni ja pysähdyin hetkeksi katselemaan, kuinka auringonlasku verhosi maiseman uskomattoman kauniiseen harmoniaan, en ollut hetkeen nähnyt mitään niin äärettömän kaunista, mitään yhtä taianomaista.


Vuosia sitten rakastin valokuvata auringonlaskuja, istua rantakallioilla aivan viimeisiin auringonsäteisiin asti ja pyöräillä illan hämärtyessä kotiin, mutta kävellessäni paljain jaloin viileällä rantahiekalla unohduin miettimään, kuinka viime kerrasta oli luvattoman kauan. Kuin huomaamattani olin kaivannut sitä äärettömästi, minä mietin kastaessani jalkani lämpimään rantaveteen ja hengittäessäni sitä taianomaista hetkeä keuhkojeni täydeltä, se oli ehdottomasti yksi tämän kesän kauneimmista hetkistä. Annoin mekkoni helman kastua kävellessäni pidemmälle lämpimässä järvivedessä, suljin aivan hetkeksi silmäni ja hengitin syvään, kuuntelin korkeiden puiden huminaa ympärilläni ja annoin viileän tuulen leikkiä hiuksillani, kaikki se taianomaisuus sai sieluni rauhoittumaan. Pian aurinko laski kaukana horisontissa jättäen jälkeensä harmoniaan verhotun kauniin taivaan, joka vaihtuisi ihan vähitellen tummansiniseen samettiin, minä pyöräilin metsän poikki takaisin kotiin ja myöhemmin iltahämärässä istuin lämpimässä paljussa kuuntelemassa viereisen koivun huminaa, oli ollut aivaan taianomaisen kaunis ilta.

 

IMG_4856IMG_4785

27. heinäkuuta 2022

ENSIMMÄINEN LOMAVIIKKO PIKKUKAUPUNGIN RAUHASSA

IMG_4349IMG_4662

 

Pysähdyksemme Jyväskylässä kesti vain puolitoista viikkoa ja heinäkuun kahdeksantenatoista päivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään minun kesälomani ensimmäistä viikkoa, nauttimaan pikkukaupungin loputtomasta rauhasta ja kuuntelemaan tuulen huminaa ympärillämme, ehkä vähän myös tekemään kaikkea sellaista, mitä en Jyväskylässä koskaan ole tehnyt. Vietimme suurimman osan viikosta ulkona, rakkain karvakuono juoksi ympäri lapsuudenkotini pihaa neljän belgianpaimenkoiran kanssa ja kaivoi maata pienillä tassuillaan sillä välin, kun minä kannoin vanhempieni kanssa talveksi polttopuita liiteriin, autoin rakentamaan aitaa takapihalle ja haravoin ne takapihan perimmäiset nurkat, pesin automme sisältä ensimmäistä kertaa kunnolla ja pyyhin pölyt lapsuuteni aarteista, jotka olivat seisoneet takkahuoneen hyllysllä vuosikausia.


Oli tavallaan terapeuttista päästä tekemään jotain sellaista, missä näkee oman kädenjälkensä ihan välittömästi, omassa työssäni sitä ei samalla tavalla pääse näkemään, vaikka työni epäilemättä tärkeää onkin, se oli minulle täydellinen tapa viettää ensimmäistä lomaviikkoani. Yhtä terapeuttista oli kävellä iltaisin karvakuonojen kanssa pitkin tutuimpia kadunkulmia, katsella auringonlaskun maalaavan maiseman kauniisti ja kuunnella lokkien huutavan kävellessäni rantaan hengittämään keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, istua illan hämärtyessä paljussa korkean koivun humistessa vieressä ja nukahtaa iltaisin vanhaan huoneeseeni, nähdä unia, joita en aamuisin enää muistanut kunnolla. Ensimmäinen lomaviikko rakkaassa pikkukaupungissa oli juuri sitä, mitä minä siinä hetkessä tarvitsin ja istuessani yhtenä iltana yksin rannassa katselemassa illan lempeitä auringonsäteitä mietin, että tulen palaamaan kesäisin pikkukaupungin rauhaan niin kauan kuin se on mahdollista, toivottavasti aina.

 

IMG_4343IMG_4670IMG_4709

26. heinäkuuta 2022

KOLME USKOMATONTA KEIKKAA LUTAKONAUKIOLLA

P7150129P7150325P7150160

 

Heinäkuun viidentenätoista päivänä siirsin työpäivän päättyessä työkoneeni ensimmäistä kertaa viikkoihin pois työpöydältäni ja aloitin kolmen viikon mittaisen kesälomani, jonka alkamista juhlistinn kävelemällä Kuokkalan sillan ylitse Lutakonaukiolle nauttimaan livemusiikista yleisömeren keskelle kirkkaiden värivalojen loisteeseen. Taivas verhoutui harmaaseen pilviverhoon ja sadepisarat putosivat kevyesti kasvoilleni, mutta siitä huolimatta olin päättänyt nähdä sinä heinäkuisena iltana kolme keikkaa, joista ensimmäinen oli Maija Vilkkumaan. Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia melkein kahdekymmenen vuoden ajan, se on yli puolet elämästäni ja ehkä nimenomaan juuri siksi kävellessäni Lutakonaukiolle tuntui uskomattomalta, että vain hetkeä myöhemmin tulisin kaikkien näiden vuosien jälkeen näkemään hänet ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa.

 

Kun Maija Vilkkumaa sinä perjantaina nousi värivalojen loisteeseen, olin sanaton niistä valtameren kokoisista tunteista, jotka kulkivat lävitseni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vuosien ajan kuulokkeissani viihtyneiden biisien kaikuessa Lutakonaukiolla minä kuljin vuosien takaisissa muistoissa, nostin käteni ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja sanojen ehkä tänään sun olo alkaa helpottua, ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua tuntuessa luuytimessäni saakka muistelin kaikkia niitä lukemattomia hetkiä, jolloin sanat ovat soineet kuulokkeissani ja antaneet minulle jotain käsittämätöntä voimaa. Maija Vilkkumaan vuonna 2003 julkaistu Ei on epäilemättä yksi kuunnelluimmista levyistäni, se löytyy yhä kuluneena ja naarmuuntuneena levyhyllystäni, mutta samalla se on ehdottomasti myös yksi kaikista tärkeimmistä levyistäni kautta aikojen ja vielä sinä perjantainakin, melkein kaksikymmentä vuotta levyn julkaisun jälkeen kylmät väreet juoksivat pitkin minun selkärankaani levyn biisien saadessa minut tanssimaan keskellä yleisömerta, laulamaan ääneni käheäksi kaikista niistä rakkaista sanoista.

 

P7150221

 

Eikä sinä iltana ollut kyse vain siitä yhdestä elämäni tärkeimmästä levystä, nimittäin Maija Vilkkumaan koko laaja tuotanto on kulkenut mukanani melkein kahdenkymmenen vuoden ajan ja sinä iltana pääsin kuulemaan pienen osan siitä ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa, erityinen ilta, ajattelin seistessäni siinä yleisömeren keskellä, erityinen ilta. Sinä heinäkuisena iltana Maija Vilkkumaan keikalla minä nautin jokaisella hengenvedollani, lauloin mukana aivan jokaisen jo vuosien ajan mukanani kulkeneen biisin ja annoin musiikin viedä mukanaan, olin onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomattoman voimakasta ja hienoa, valtavan onnellinen siitä, että se hetki värivalojen loisteessa näiden vuosien jälkeen viimein koitti.


P7150625P7150575

 

Tehosekoitin ilmestyi tavallaan kuin onnekkaan sattuman kautta elämääni kaksi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen ja Ankkarock-esiintymisen jäävän siten yhtyeen viimeiseksi, mutta päätöksestä huolimatta yhtyeestä tuli silloin kovin nopeasti itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä. Vuosien ajan toivoin pääseväni vielä jonain päivänä näkemään yhtyeen värivaloissa ja on myönnettävä, että jo silloin kuusitoista vuotta sitten lupasin itselleni, että mikäli jonain päivänä sellainen mahdollisuus tulee, vien itseni hukkumaan värivalojen loisteeseen yhtyeen keikalle. Vuosia kului, yhtye soitti yhtenä kesänä keikkoja, joille minulla ei ollut mahdollisuutta päästä todistamaan ja kun kaksi vuotta sitten maaliskuussa yhtye ilmoitti soittavansa keikan Helsingin Jäähallissa lokakuun viimeisenä päivänä, minä ostin lipun hetkeäkään miettimättä.

 

Sattuneista syistä Tehosekoitin ei kuitenkaan soittanut kaksi vuotta sitten Helsingin Jäähallissa sinä lokakuun viimeisenä päivänä vaan keikkaa jouduttiin lopulta siirtämään tämän vuoden syyskuuhun asti, mutta toisin kuin kaksi vuotta sitten ajattelin, heinäkuun viidentenätoista päivänä se hetki sitten koitti, se kun pääsin hukkumaan värivalojen loisteeseen Tehosekoittimen noustessa lavalle Lutakonaukiolla aivan valtavan yleisömeren edessä. Olin odottanut sitä keikkaa kuusitoista vuotta, se on järjettömän pitkä aika odottaa yhtään mitään ja kun yhtye viimein nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kuin varoittamatta silmäkulmiini, se tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta, niin uskomattoman epätodelliselta, että vielä tätä kirjoittaessani tuntuu kuin se olisi ollut vain unta, kuin se kaikki olisi ollut todentuntuinen uni, josta olisin seuraavana aamuna herännyt.

 

P7150944P7150982P7150897

 

Kuudentoista vuoden mittainen odotus ei ollut turhaa, sinä iltana Tehosekoitin oli enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja minusta tuntui samalta kuin kuusitoista vuotta sitten, samalta kuin minusta tuntui niinä vuosina, kun yhtyeen musiikki soi kuulokkeissani nojatessani välitunneilla koulun seinään ja kävellessäni iltapäivisin kotiin metsän poikki. Samalta ja silti kuitenkin niin kovin erilaiselta, nimittäin minusta tuntuu, että nautin sinä iltana musiikista enemmän kuin minä olisin osannut silloin kuusitoista vuotta sitten nauttia, nautin enemmän kuin olisin osannut silloin kuvitellakaan ja nostaessani käteni ilmaan aivan äärettömästä rakkaudesta hymyilin itsekseni, kuinka odottaminen oli ollut sen arvoista, se oli yksi parhaimmista näkemistäni keikoista.

 

P7151659P7151045

 

Täydellisen siitä heinäkuisesta illasta teki lopulta se, että Tehosekoittimen jälkeen värivalojen loisteeseen nousi vielä se minulle henkilökohtaisesti kaikista rakkain yhtye, se, josta tuli osa elämääni sinä samana vuonna, kun Tehosekoitin ilmestyi elämääni kuin onnekkaan sattuman kautta. Apulanta on ollut minulle näiden kuudentoista vuoden ajan enemmän kuin mikään muu yhtye tulee varmaan koskaan olemaan ja olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa jo lukuisia kertoja, mutta on myönnettävä, että sinä heinäkuisena iltana tuntui erityiseltä nähdä nämä kaksi valtavan tärkeää yhtyettä samoilla festareilla. Tuntui erityiseltä, vaikka olin vain kahta viikkoa aiemmin nähnyt Apulannan värivalojen loisteessa Olympiastadionilla ja kun keikka alkoi stadionilta tutullaa ääninauhalla, minä rakastin, rakastin niin suunnattomasti, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini ja kylmät väreet juoksivat ihollani, rakastin niin, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani.

 

Apulanta oli sinä iltana yhtä uskomaton kuin kaksi viikkoa aiemmin Olympiastadionilla ja minusta tuntuu, että Apulanta olisi sitä ihan missä tahansa, enkä tiedä, voisiko mikään muu yhtye olla minulle koskaan yhtä suurta ja voimakasta, yhtä paljon värivalojen loisteessa kuin Apulanta on, yhtye on nimittäin livenä parhaimmillaan. Illan hämärtyessä tuntui aivan kuin kaikki muu ympäriltäni olisi kadonnut antaessani musiikin viedä mukanaan, nostaessani käteni ilmaan äärettömästä rakkaudesta ja huutaessani ääneni käheäksi musiikin tunkeutuessa armottomasti rintalastani alle. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa lämpimässä kesäillassa, tästä suurempaa olisi kaikkien näiden kuudentoista vuoden jälkeen vaikea kuvitella löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessäni sillan ylitse takaisin kotiin, se ilta oli ollut täydellinen, yksinkertaisesti aivan täydellinen ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin osaisin sanoiksi pukea, enemmän kuin mikään tulee koskaan olemaan.


P7151311P7151695P7151452

25. heinäkuuta 2022 Jyväskylä, Suomi

HEINÄKUUN VIIDENTENÄ PALASIMME JYVÄSKYLÄÄN

IMG_3047IMG_3523IMG_2717

 

Heinäkuun viidentenä päivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa takaisin Jyväskylään, matkalla satoi niin, etten hetkittäin nähnyt eteeni ja tunsin itseni äärettömän pieneksi luonnon voimien keskellä, en ollut koskaan elämässäni ajanut sellaisessa sateessa. Tavallaan minä kuitenkin rakastin sitä, rakastin luonnon uskomatonta voimaa ja auringonsäteiden myöhemmin murtautuessa harmaan pilviverhon läpi mietin itsekseni, kuinka en olisi koskaan uskonut voivani nauttia ajamisesta niin suunnattomasti. Sata kilometriä ennen Jyväskylää kuuntelin Scandinavian Music Groupin Missä olet Laila? -albumin alusta loppuun saakka, en ollut kuunnellut sitä vuosiin sillä tavalla ja sanojen "katso, minä opin irrottamaan, näetkö kuinka käteni ei hae mitään, sen, mikä on pahaa, minä unohdan, jos näen jotain hyvää, ohi kävelen" kaikuessa autossa hymyilin itsekseni, kuinka ne saivat minut palaamaan kahdentoista vuoden takaiseen kesään, hiljaisiin kesäöihin, joina kävelin pitkin tuttuja kadunkulmia.


Illalla lempeät auringonsäteet maalasivat pehmeitä varjoja kadunkulmiin ajaessani viimeiset kilometrit perille, pieni karvakuono oli nukkunut koko matkan ja venytteli raukeana hypättyään ulos autosta, sillä oli takanaan kaksi onnellista viikkoa vanhempieni neljän karvakuonon kanssa ja purkaessani sinä iltana matkatavaroitani se katsoi minua väsyneenä, nukahti hetkittäin keskelle olohuonetta. Kaivautuessani puhtaisiin lakanoihin mietin, kuinka tuntuikin ihanalta olla ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon kotona ja syödä kaikessa rauhassa iltapalaa sängyssä, katsoa muutama jakso lempisarjaani ja nukahtaa raikkaan ilman tulviessa makuuhuoneeseen raollaan olevasta parvekkeen ovesta. Se tuntui ihanalta kieltämättä myös siksi, että minä tiesin viettävämme kotona vain puolitoista viikkoa ennen seuraavaa matkaamme rakkaaseen pikkukaupunkiin, se olisi tavallaan vain ihan lyhyt pysähdys kotona ennen kuin ajaisimme taas kahdestaan pitkin lukuisten metsien ja peltojen reunustamia teitä.


IMG_3298IMG_3493

 

Yhtenä päivänä kävelimme koko pienen perheemme voimin omenatarhan läpi kesken iltalenkin, lämmin tuuli tarttui mekkoni helmaan ja auringonsäteet maalasivat pehmeitä varjojaan ympäri omenatarhaa muistellessani sitä vuoden takaista hetkeä, kun olimme juuri hakeneet pienen karvakuonon kotiin ja kävelimme ensimmäistä kertaa omenatarhan poikki. Olin uskomattoman onnellinen siitä, että pienestä karvakuonosta tuli vuosi sitten osa meidän perhettämme, en osaisi enää kuvitella elämääni ilman sitä, mietin silittäessäni sen pehmeää turkkia maatessamme yhdessä pitkäksi kasvaneen ruohon keskellä auringonsäteiden loisteessa ja kuunnellessani lokkien huutavan jossain kauempana. En osaisi kuvitella, minä mietin vielä kävellessämme kotiin ja katsellessani pienen karvakuonon kulkevan edellämme, pysähtyvän hetkittäin katsomaan meitä ja jatkavan sitten taas matkaansa.

 

IMG_2706IMG_3504IMG_3034

13. heinäkuuta 2022 Helsinki, Suomi

HELSINKI, APULANTA JA ONNELLISUUS

IMG_1430IMG_1406


Heinäkuun toisena päivänä minä matkustin ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana Helsinkiin ja kävellessäni auringonsäteiden loisteessa rautatieasemalta hotellille mietin hetken itsekseni, kuinka seitsemän vuotta sitten seistessäni toukokuisena yönä Elielinaukiolla sanoin palaavani vielä, sillä minun paikkani oli siinä kaupungissa. Seuraavana aamuna pakkasin tavarani ja muutin rakkaaseen pikkukaupunkiin, se päivä muutti elämäni täysin ja vaikka näin seitsemän vuotta myöhemmin minusta tuntuu, että tulen tuskin koskaan enää palaamaan Helsinkiin jäädäkseni, olin sinä kauniina lauantaina valtavan onnellinen siitä, että sain olla hetken siellä, aivan kuten olen ollut jokaisesta hetkestä, jotka minä olen näiden seitsemän vuoden aikana saanut siinä kaupungissa viettää. 


Päästyäni hotellille istuin aivan hetkeksi alas, ikkunalasin takana avautuva maisema oli tuttu jo vuosien takaa ja naurahdin itsekseni, kuinka minä en olisi vuosia sitten osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä katselisin sitä samaa maisemaa hotellin ikkunasta, en olisi osannut, sillä olinhan sinä toukokuisena yönä luvannut palata jäädäkseni. Hetkeä myöhemmin kävelin pitkin kirkkaiden auringonsäteiden täyttämiä katuja, niitä samoja, joita minäolin vuosia sitten kävellyt lukemattomia kertoja, kävin ostamassa uuden mekon sitä erityistä iltaa varten  ja palatessani lopulta hotellille kävin ihan kaikessa rauhassa vaahtokylvyssä, kaadoin itselleni lasillisen viiniä sen erityisen illan kunniaksi ja pukeuduin sitten uuteen mekkooni, oli aika jollekin, mitä olin odottanut kauan. 


IMG_1356

 

Kävellessäni sinä iltana Olympiastadionille Runeberginkatua pitkin minusta tuntui hetken kuin en olisi koskaan lähtenytkään, tuntui kuin olisin vain ollut matkalla rakastamaan musiikkia aivan kuin olisin ollut vuosia sitten, kuin mikään ei olisi muuttunut, enkä minä lähtenyt mihinkään. Paljon on kuitenkin vuosien aikana muuttunut, mietin hetkeä myöhemmin vaeltaessani hitaasti liikkuvan ihmismassan mukana kohti stadionin portteja, en ollut ainoa, joka oli päättänyt sinä iltana todistaa jotain uskomatonta ja vaikka olinkin tiennyt, että stadion täyttyisi kymmenistätuhansista ihmisistä, se ihmismassa sai minut silti vähän yllättymään yrittäessäni päästä eteenpäin.


IMG_20220702_212838IMG_20220702_232846IMG_20220702_212659__02

 

Muistan edelleen sen hetken, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa kuusitoista vuotta sitten, muistan valtavan yleisömeren pimeyteen verhoutuneen taivaan alla ja sen, kuinka musiikki tuntui syvällä rintalastani alla, muistan ne valtameren kokoiset tunteet pienessä ihmisessä. Sen elokuisen illan jälkeen ei ole ollut enää paluuta entiseen, sinä kuudentoista vuoden takaisena iltana Apulannasta tuli minulle elämäni tärkein yhtye ja samalla jotain sellaista, mikä tulisi kulkemaan aina minun mukanani, olemaan aina osa minua. Kuudentoista vuoden aikana on ehtinyt tapahtua valtavasti, olen tuntenut itseni pieneksi musiikin äärettömän voiman edessä yleisömeren keskellä tummansinisen yötaivaan alla, istunut pimeässä konserttisalissa kyynelten tarttuessa silmäkulmiini ja kerta toisensa jälkeen huutanut ääneni käheäksi musiikin lyödessä vasten kasvojani eturivissä. On tapahtunut aivan valtavasti ja se pieni ihminen on kasvanut vuosien saatossa aikuiseksi, mutta läpi näiden vuosien yhtyeen musiikki on kulkenut mukanani, soinut kuulokkeissani ja antanut minulle enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa, enemmän kuin minä olisin koskaan edes uskonut musiikin voivan antaa.


Apulanta juhli heinäkuun ensimmäisenä lauantaina 30-vuotista uraansa Olympiastadionilla ja vaikka en olekaan kulkenut tätä matkaa koko kolmenkymmenen vuoden ajan, seisoessani yleisömeren keskellä vain hetkeä ennen keikan alkamista tunsin kylmien väreiden juoksevan pitkin ihoani, siitä tulisi erityinen ilta, sellainen, jonka muistaisin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sellainen siitä todella tuli ja kun yhtye lopulta nousi värivalojen loisteeseen tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini ja jatkavan matkaansa poskipäilleni, kaikki oli kauniimpaa ja suurempaa kuin minä olisin koskaan uskaltanut kuvitellakaan. Vuosikymmenten takaisten biisien kaikuessa stadionilla valtameren kokoiset tunteet kulkivat kylminä väreinä ihollani ja mietin itsekseni, kuinka se pieni ihminen ei olisi varmasti silloin kuusitoista sitten yleisömeren keskellä tai kuunnellessaan ensimmäistä kertaa niitä melkein itsensä ikäisiä biisejä uskonut, että siitä alkaisi matka, joka johtaisi siihen hetkeen, jossa huusin heinäkuisena iltana ääntäni käheäksi vuosia sitten huomattavan paljon kuulokkeissani soineista sanoista mieltä kaivertaa, ottaa päähän pikkuisen, ihan miten vaan, tää tappaa ihmisen, erityinen hetki, naurahdin itsekseni.

 

IMG_20220702_230749IMG_20220702_232839


Apulanta on aina ollut ja tulee aina olemaan minulle erityinen yhtye, kaikilla mahdollisilla tavoilla enemmän kuin mikään muu yhtye ja huutaessani sinä iltana ääntäni käheksi aivan äärettömän rakkaista sanoista minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, että miksi niin on. Sinä heinäkuisena iltana minulle ei ollut olemassa mitään muuta kuin se kaikista rakkain yhtye, yleisömeren ylitse suurempana kuin koskaan kaikuva musiikki ja ne valtameren kokoiset tunteet, jotka vyöryivät ylitseni kuin hyökyaalto, sinä iltana minä en tarvinnut mitään muuta. Sanojen on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin täyttäessä stadionin ja kaivautuessa suoraan rintalastani alle kyyneleet valuivat jälleen minun poskipäilleni, Odotus oli itselleni yksi sen illan ehdottomasti tärkeimmistä biiseistä ja sitä oli myös sinä iltana tavallistakin kauniimmalta kuulostanut Maailmanpyörä, jonka sanat tuotevastuulaki suojaa sähköisempää viestintuojaa, sinä olet siivet minulle kirjoitin joskus vuosia sitten äidinkielen vihkoni kanteen istuessani yksin takarivissä mustat hiukset silmieni edessä.


Voisin epäilemättä kirjoittaa jokaisesta sinä erityisenä iltana stadionilla kuullusta biisistä, kertoa muistoista ja tunteista, joihin ne minut kuljettivat värivalojen loisteessa, mutta siitä tulisi kokonainen kirja. Sinä iltana musiikki nimittäin kuljetti minua muistoissa ja niissä valtameren kokoisissa tunteissa täysin armottomasti, otti turvalliseen syliinsä tummansinisen taivaan alla ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään kerta toisensa jälkeen, sinä iltana musiikki oli suurempaa kuin se oli ollut aikoihin ja vielä tänäänkin, kirjoittaessani tätä Jyväskylässä työpöytäni ääressä, tuntuu vaikealta löytää tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan kaikkea sitä, mitä minä sain sinä iltana stadionilla kokea. Eivätkä ne olleet vain ne biisit, sinä iltana minua liikutti yhtyeen ainutlaatuinen tarina, stadionille kokoontunut ihan valtava yleisömeri, encoren aikana lavalle nousseet yhtyeen entiset jäsenet Mandy Gaynor, Sami Lehtinen ja Tuukka Temonen ja lopulta aivan erityisesti se, kuinka Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki puhuivat yhtyeestä, sen historiasta ja siitä illasta. Yksinkertaisesti aivan erityinen ilta, sellainen, jonka minä muistan varmasti vielä kolmenkymmenen vuoden päästä yhtyeen musiikin soidessa radiossa ja jonka jälkeen kävellessäni ulos Olympiastadionilta minulla oli jäljellä vain yksi tarpeeksi vahva sana, kiitos. Kiitos.


IMG_1687IMG_1713IMG_1566


Kävellessäni keikan jälkeen Runeberginkatua pitkin takaisin hotellille en osannut olla hymyilemättä itsekseni, se oli ollut vielä erityisempi ilta kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, erityisempi, suurempi ja kauniimpi, niin tärkeä, että olin sanattomuutta aivan jokaisella hengenvedollani. Hotellilla pakkasin kameran mukaani ja vain hetkeä myöhemmin kävelin pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja, niitä samoja, joita olen vuosien saatossa kävellyt lukemattomia kertoja ja jotka tuntuivat aikoinaan kodilta, katuja, jotka sinä yönä täyttyivät ihmisistä. Yön pimeydessä minä nousin Tuomiokirkon portaat ylös ja pysähdyin hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa. Viileä tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini ja jossain kaukana lokit huusivat yötaivaalla huokaistessani itsekseni, kuinka en enää kuulunut sinne, en, vaikka edessäni avautuva maisema olikin minulle kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä rakas ja vaikka olen onnellinen siitä, että saan aina ajoittain viettää pienen hetken siellä.


Kävellessäni Aleksanterinkatua takaisin hotellille mietin itsekseni, kuinka vuodet ovat todella jättäneet minuun jälkensä ja vieneet minut kauas siitä kaupungista, en minä enää osaisi kuvitellakaan asuvani tässä kaupungissa, havahduin ajatuksistani ohittaessani ihmismassan täyttämän kadunkulman, vuosia sitten minä olisin voinut olla yksi heistä. Sinä yönä minä kuitenkin kävin kylvyssä ja piilouduin sitten peittojen alle katsomaan televisiota ja syömään myöhäistä iltapalaa aivan kaikessa rauhassa, ikkunalasin takana kaupunki oli edelleen hereillä minun nukahtaessani pehmeisiin lakanoihin onnellisena siitä niin erityisestä illasta, nähdessäni unta jostain kaukaa.


IMG_1909

 

Sunnuntaiaamuna minä heräsin siihen samaan edellisen illan onnellisuuteen, johon olin joitakin tunteja aiemmin nukahtanut, avatessani raskaat verhot kirkkaat auringonsäteet tulvivat sisään rauhalliseen hotellihuoneeseen ja minä palasin vielä hetkeksi peittojen alle, katsoin vielä jakson lempisarjaani syödessäni aamiaista ilman kiirettä mihinkään. Oli aivan ihanan rauhallinen aamu, kävin vaahtokylvyssä rakkaan musiikin kuiskaillessa taustalla ja pakatessani tavaroitani mietin itsekseni, kuinka palaisin siihen hotelliin koska tahansa, ihan koska tahansa.

 

IMG_2273IMG_2177IMG_2313

 

Vielä ennen paluutani rakkaaseen pikkukaupunkiin minä suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. On tavallaan aivan uskomatonta, että olen aikoinaan asunut vuosia Helsingissä käymättä kertaakaan kasvitieteelllisessä puutarhassa, minä mietin astuessani ensimmäisen kasvihuoneen ovesta sisään ja katsellessani ympärilleni, äärettömän kaunista, huokaisin itsekseni ihastellessani kaikessa rauhassa kaikkea ympärilläni. Kiertäessäni kasvihuoneesta toiseen tuntui kuin se kaikki olisi ollut kuin jostain toisesta maailmasta, lapsuuteni kauneimpien satukirjojen sivuilta tai niistä unista, joita en enää aamuisin muistanut, äärettömän kaunista, huokaisin kerta toisensa jälkeen itsekseni ja kävellessäni kasvihuoneiden jälkeen ympäri kaunista puutarhaa mietin, kuinka oli mahdollista, etten minä ollut koskaan aiemmin päätynyt käymään siellä.


Istuessani myöhemmin bussissa matkalla rakkaaseen pikkukaupunkiin naurahdin itsekseni, kuinka edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua yli kuusi kokonaista vuotta. Kuuteen vuoteen minä en ollut matkustanut Helsingistä rakkaaseen pikkukaupunkiin ja katsellessani sinä sunnuntaina ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa mietin sitä hetkeä, kun kymmenen vuotta sitten matkustin ensimmäistä kertaa yksin Helsinkiin vain yksi matkalaukku mukanani, on todellinen onni, että minä uskalsin silloin tehdä niin ja muuttaa samalla yksin siihen vieraaseen kaupunkiin, ilman sitä matkaa minä olisin nykyään eri ihminen. Ilman Helsinkiä minä olisin eri ihminen, mietin ja nukahdin hetkeksi vasten ikkunalasia, aivan kuten olin nukahtanut vuosia sitten jokaisella matkallani kohti pikkukaupunkia, olin väsynyt ja samalla valtavan onnellinen kaikesta, mitä olin sinä viikonloppuna kokenut.

 

IMG_2442IMG_2244IMG_2536IMG_2300IMG_2529

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.