Pysähdyksemme Jyväskylässä kesti vain puolitoista viikkoa ja heinäkuun kahdeksantenatoista päivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään minun kesälomani ensimmäistä viikkoa, nauttimaan pikkukaupungin loputtomasta rauhasta ja kuuntelemaan tuulen huminaa ympärillämme, ehkä vähän myös tekemään kaikkea sellaista, mitä en Jyväskylässä koskaan ole tehnyt. Vietimme suurimman osan viikosta ulkona, rakkain karvakuono juoksi ympäri lapsuudenkotini pihaa neljän belgianpaimenkoiran kanssa ja kaivoi maata pienillä tassuillaan sillä välin, kun minä kannoin vanhempieni kanssa talveksi polttopuita liiteriin, autoin rakentamaan aitaa takapihalle ja haravoin ne takapihan perimmäiset nurkat, pesin automme sisältä ensimmäistä kertaa kunnolla ja pyyhin pölyt lapsuuteni aarteista, jotka olivat seisoneet takkahuoneen hyllysllä vuosikausia.
Oli tavallaan terapeuttista päästä tekemään jotain sellaista, missä näkee oman kädenjälkensä ihan välittömästi, omassa työssäni sitä ei samalla tavalla pääse näkemään, vaikka työni epäilemättä tärkeää onkin, se oli minulle täydellinen tapa viettää ensimmäistä lomaviikkoani. Yhtä terapeuttista oli kävellä iltaisin karvakuonojen kanssa pitkin tutuimpia kadunkulmia, katsella auringonlaskun maalaavan maiseman kauniisti ja kuunnella lokkien huutavan kävellessäni rantaan hengittämään keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, istua illan hämärtyessä paljussa korkean koivun humistessa vieressä ja nukahtaa iltaisin vanhaan huoneeseeni, nähdä unia, joita en aamuisin enää muistanut kunnolla. Ensimmäinen lomaviikko rakkaassa pikkukaupungissa oli juuri sitä, mitä minä siinä hetkessä tarvitsin ja istuessani yhtenä iltana yksin rannassa katselemassa illan lempeitä auringonsäteitä mietin, että tulen palaamaan kesäisin pikkukaupungin rauhaan niin kauan kuin se on mahdollista, toivottavasti aina.
Lähetä kommentti