Heinäkuun viidentenä päivänä ajoimme pienen karvakuonon kanssa takaisin Jyväskylään, matkalla satoi niin, etten hetkittäin nähnyt eteeni ja tunsin itseni äärettömän pieneksi luonnon voimien keskellä, en ollut koskaan elämässäni ajanut sellaisessa sateessa. Tavallaan minä kuitenkin rakastin sitä, rakastin luonnon uskomatonta voimaa ja auringonsäteiden myöhemmin murtautuessa harmaan pilviverhon läpi mietin itsekseni, kuinka en olisi koskaan uskonut voivani nauttia ajamisesta niin suunnattomasti. Sata kilometriä ennen Jyväskylää kuuntelin Scandinavian Music Groupin Missä olet Laila? -albumin alusta loppuun saakka, en ollut kuunnellut sitä vuosiin sillä tavalla ja sanojen "katso, minä opin irrottamaan, näetkö kuinka käteni ei hae mitään, sen, mikä on pahaa, minä unohdan, jos näen jotain hyvää, ohi kävelen" kaikuessa autossa hymyilin itsekseni, kuinka ne saivat minut palaamaan kahdentoista vuoden takaiseen kesään, hiljaisiin kesäöihin, joina kävelin pitkin tuttuja kadunkulmia.
Illalla lempeät auringonsäteet maalasivat pehmeitä varjoja kadunkulmiin ajaessani viimeiset kilometrit perille, pieni karvakuono oli nukkunut koko matkan ja venytteli raukeana hypättyään ulos autosta, sillä oli takanaan kaksi onnellista viikkoa vanhempieni neljän karvakuonon kanssa ja purkaessani sinä iltana matkatavaroitani se katsoi minua väsyneenä, nukahti hetkittäin keskelle olohuonetta. Kaivautuessani puhtaisiin lakanoihin mietin, kuinka tuntuikin ihanalta olla ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon kotona ja syödä kaikessa rauhassa iltapalaa sängyssä, katsoa muutama jakso lempisarjaani ja nukahtaa raikkaan ilman tulviessa makuuhuoneeseen raollaan olevasta parvekkeen ovesta. Se tuntui ihanalta kieltämättä myös siksi, että minä tiesin viettävämme kotona vain puolitoista viikkoa ennen seuraavaa matkaamme rakkaaseen pikkukaupunkiin, se olisi tavallaan vain ihan lyhyt pysähdys kotona ennen kuin ajaisimme taas kahdestaan pitkin lukuisten metsien ja peltojen reunustamia teitä.
Yhtenä päivänä kävelimme koko pienen perheemme voimin omenatarhan läpi kesken iltalenkin, lämmin tuuli tarttui mekkoni helmaan ja auringonsäteet maalasivat pehmeitä varjojaan ympäri omenatarhaa muistellessani sitä vuoden takaista hetkeä, kun olimme juuri hakeneet pienen karvakuonon kotiin ja kävelimme ensimmäistä kertaa omenatarhan poikki. Olin uskomattoman onnellinen siitä, että pienestä karvakuonosta tuli vuosi sitten osa meidän perhettämme, en osaisi enää kuvitella elämääni ilman sitä, mietin silittäessäni sen pehmeää turkkia maatessamme yhdessä pitkäksi kasvaneen ruohon keskellä auringonsäteiden loisteessa ja kuunnellessani lokkien huutavan jossain kauempana. En osaisi kuvitella, minä mietin vielä kävellessämme kotiin ja katsellessani pienen karvakuonon kulkevan edellämme, pysähtyvän hetkittäin katsomaan meitä ja jatkavan sitten taas matkaansa.
Lähetä kommentti