23. huhtikuuta 2020

HETKI PITKÄRUOHON LINTUTORNILLA JA UUSI KAMERA

IMG_2373IMG_2241

Siitä lähtien, kun minä kävelin neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa katsomaan tätä pientä asuntoani, joka oli silloin neljän vuoden takaisena maaliskuisena päivänä juuri valmistumassa, Jyväsjärvi on tavallaan aina saanut minut rauhoittumaan. Muistan, kuinka sinä päivänä neljä vuotta sitten pysähdyin hetkeksi katselemaan järvelle ja mietin itsekseni, kuinka kummalliselta tuntui, että muutaman viikon päästä tämä kaupunki olisi minun kotini. En osaa sanoa, tuliko tästä kaupungista koskaan kotiani, mutta Jyväsjärvi saa minut edelleen rauhoittumaan ja kävellessämme pääsiäislauantaina hieman ennen auringonlaskua Pitkäruohon lintutornille hetkeksi katselemaan Jyväsjärvelle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siinä hetkessä. Onnellinen, vaikka tästä kaupungista ei koskaan tulisi oikeasti kotiani ja kiivetessämme lintutorniin huokaisin, kuinka edessämme avautuva maisema oli illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa niin uskomattoman kaunis, että se tuntui vähän epätodelliselta.

Kauempana horisontissa korkeat kerrostalot seisoivat aivan rauhallisina aloillaan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, lintutornista katsottuna ne näyttivät ihan pieniltä ja tavallaan se rauhoitti minua, se, kuinka pieneltä koko se suuri kaupunki kaukana horisontissa näytti ja katsellessani auringon piiloutuvan hetkittäin pilviverhon taakse tunsin, kuinka varovainen tuuli tarttui hiuksiini kuin kuiskaus. Jossain kaukana lauloivat linnut, ne ovat aina olleet minulle merkki keväästä, ajattelin laskeutuessani alas lintutornista ja kävellessäni varovaisin askelin jäälle katselemaan, kuinka auringonsäteet osuivat tuulen mukana huojuviin kaisloihin maalaten ne kultaisella ja kuinka metsän reunan lehtipuiden silmut alkoivat vähitellen herätä kevääseen. Se ilta oli ihmeellisen kaunis ja olin onnellinen siitä, että sain katsella sitä sen maailman rakkaimman lisäksi myös uuden kamerani kanssa, sen, joka on saanut minut nyt viimeisimmän kuukauden aikana rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan uudelleen.

IMG_2311IMG_2309IMG_2206

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ostin itselleni kuukausi sitten viimein uuden kameran sen kunniaksi, että olin juuri saanut vakinaisen työpaikan. Minun vanha kamerani Canon EOS 70D kävi kaksi vuotta sitten Helsingissä korjattavana sen sulkimen hajottua ja muistan, kuinka pakatessani sitä alkuperäiseen laatikkoonsa mietin, että olisi todennäköisesti järkevämpää ostaa uusi kamera kuin korjauttaa vanha. Koska tämä kyseinen kamera tulee todennäköisesti aina ja ikuisesti olemaan minulle se kaikista rakkain kamera, siinä tilanteessa kuitenkin tunteet menivät järjen edelle ja vaikka olin kuinka haaveillut uudesta kamerasta vuosia, ostin sen uuden kameran vasta kuukausi sitten. Uusi kamerani Canon EOS 90D oli itselleni henkilökohtaisesti selkeä valinta, kun minä aloin miettimään uuden kameran ostamista tosissani muutama kuukausi sitten, se oli aivan selkeä valinta pelkästään jo omistamieni objektiivien takia, mutta ehdottomasti myös siksi, että olin ollut niin kovin tyytyväinen vanhaan ja kovin rakkaaseen kameraani, etten minä vain yksinkertaisesti uskonut pettyväni tähän uuteen malliinkaan.

Enkä minä pettynyt vähääkään ja päästessäni muutama viikko sitten valokuvaamaan ensimmäistä kertaa uuden kamerani kanssa minusta tuntui täsmälleen samalta kuin kuusi vuotta sitten ottaessani ensimmäisiä valokuvia vanhalla kamerallani, sillä, joka kulkee usein edelleen mukana toisena kamerana, jos lähdemme sen rakkaimman kanssa yhdessä valokuvaamaan. Uuden kameran lisäksi minä ostin pari viikkoa sitten myös uuden objektiivin, nimittäin mukanani viimeisimmät yhdeksän vuotta kulkenut Canon EF 50mm f/1.8 II oli viimeisimmän vuoden ajan osoittanut merkkejä hajoamisestaan ja päätin, että on viimein aika antaa sen levätä ja ostaa tilalle Canon EF 50mm f/1.4 USM. Tämänkään ostamista en ole katunut vähääkään, sekä uusi kamerani että tämä objektiivi ovat minulle tällä hetkellä nimenomaan ne oikeat ystävät valokuvaamiseen ja minusta tuntuu, että nämä tulevat kulkemaan mukanani monta vuotta, monta uskomattoman kaunista vuotta, monta kaunista syksyä ja kevättä.

IMG_2365IMG_2319

20. huhtikuuta 2020

TOIVOISIN YMMÄRTÄVÄNI SEN VÄHÄN USEAMMIN

IMG_1779IMG_1887

Minä kirjoitin paria viikkoa sitten siitä, kuinka tässä tilanteessa, jossa uutisissa ei puhuta mistään muusta kuin koronaviruksesta, minulle on ollut jotenkin erityisen tärkeää saada rauhoittua hetkittäin jonkin rakkaan äärelle ja annettava itseni levätä kaiken tämän keskellä. Nyt pari viikkoa myöhemmin siitä on tullut vielä tärkeämpää ja siksi minä olen viettänyt monta rauhallista iltaa ilman ensimmäistäkään uutista tästä tilanteesta tai mistään muustakaan, istunut työpöytäni ääressä rakkaan musiikin täyttäessä kynttilöin ja kaamosvaloin valaistua pientä kotiani ja editoinut viime viikkoina ottamiamme valokuvia. Ne ovat tehneet minut viime aikoina jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi ja saaneet minut rauhoittumaan kaiken tämän kaaoksen keskellä, valokuvat nimittäin ja istuessani niinä pimeyteen verhoutuneina iltoina työpöytäni ääressä olen ollut ihan äärettömän kiitollinen siitä, että olen silloin vuosia sitten tarttunut kameraan ja että valokuvat saavat minut yhä edelleen rauhoittumaan.

Ne rakkaat asiat, kuten valokuvaaminen ja valokuvien editoiminen, ovat olleet viime aikoina minulle tavattoman tärkeitä nimenomaan siksi, että ne ovat saaneet minut rauhoittumaan kaiken tämän kaaoksen keskelläkin. Niinä sellaisina iltoina, kun olen istunut työpöytäni ääressä editoimassa valokuvia, viime aikoina rauhattomasti lyönyt sydämeni on rauhoittunut ja katsellessani pimeyteen verhoutunutta tuttua maisemaa ikkunalasin takana minä olen miettinyt, miksi nykyään sataa rakeita varmaan useammin kuin vuosikausiin. Niin, hetkittäin on ihan hyvä keskittyä iltaisin vaikka valokuvien editoimiseen ja pienien asioiden miettimiseen, tämä tilannehan ei nimittäin parane yhtään sillä, että murehdin sitä jokaisena iltana. Olisi hyvä myös, jos ymmärtäisin sen vähän useammin.

IMG_1877

16. huhtikuuta 2020

AAVEMAINEN HILJAISUUS JYVÄSKYLÄN KÄVELYKADULLA

IMG_2028IMG_2184

Koska vietän nykyään suurimman osan ajasta tässä minun pienessä kodissani, tuntuu hyvältä kävellä toisinaan perjantaisin keskustaan sen kaikista rakkaimman luokse viettämään viikonloppua, tuntuu hyvältä, vaikka minä rakastankin kotiani nykyään suunnattomasti. Kaikesta siitä rakkaudesta huolimatta on nimittäin myönnettävä, että aina hetkittäin tämä, että vietän suurimman osan ajastani tässä pienessä kodissani, saa minut ahdistumaan niin, että sitä tunnetta on kovin vaikea verhota sanoihin ja niinä hetkinä minä näen tässä tilanteessa ainoastaan huonoa, enkä edes sitä heikointakaan häivähdystä mistään hyvästä. Onhan tässä tilanteessa aina ollut enemmän huonoa kuin hyvää, mietin kiirastorstaina kävellessäni keskustaan ja pysähdyin hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa Kuokkalan sillalta, olen viime aikoina katsellut sitä maisemaa usein ja ihmetellyt itsekseni, kuinka hetki toisensa jälkeen kevät tuntuu vähän vahvemmin voittaneen pitkän ja äärettömän harmaan talven.

Vietimme osan pääsiäisestä rakkaimman luona keskustassa ja kävimme yhtenä yönä kahdestaan ihmettelemässä Kävelykatua, joka olisi normaalisti tähän aikaan vuodesta siihen aikaan yöstä epäilemättä aivan täynnä ihmisiä, Kävelykatua, joka oli sinä yönä niin tyhjä, että se tuntui kaikkien niiden valomainoksien keskellä aavemaiselta. Niin aavemaiselta, että istuessani sinä yönä keskellä Kävelykatua tuntui kuin olisimme maailman ainoat ihmiset tai kuin olisimme olleet rakkaassa pikkukaupungissa minä tahansa arki-iltana kesäiltoja lukuunottamatta, niinä arki-iltoina rakkaan pikkukaupungin keskustassa melko harvoin tapaa muita ihmisiä. Jyväskylän Kävelykatu on kuitenkin harvoin niin hiljainen kuin se nykyään on öisin ja katsellessani sinä kylmänä kevätyönä hiljaisuuttaan kuiskailevaa katua naurahdin itsekseni, kuinka se tuntui niin uskomattomalta, että sitä oli vaikea ymmärtää.

IMG_1964

Jollain tavalla se hiljaisuus kuitenkin teki tämän tilanteen entistä todellisemmaksi, mietin jatkaessamme matkaa hiljaista Asemakatua pitkin kohti Jyväskylän vanhaa rautatieasemaa, joka seisoi rauhallisena aloillaan mustan taivaan alla, sen ikkunoissa ei näkynyt valoja ja pysähtyessämme sen kohdalla aivan hetkeksi hiljaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani. Matkalla kotiin emme nähneet ensimmäistäkään ihmistä, emme ensimmäistäkään ja se tuntui vähintään yhtä uskomattomalta kuin hiljainen Kävelykatu hetkeä aiemmin, mutta samalla se sai minut rauhoittumaan jollain aivan erityisellä tavalla. Siinä hetkessä ilmassa tuoksui kylmyydestä huolimatta kevät ja vaikka missään ei ollut ketään, minä en ollut yksin, siinä hetkessä minulla oli vierelläni se sama ihminen, joka on kulkenut vierelläni yli neljä vuotta, se ihminen, joka lähtee hetkeäkään miettimättä kanssani ihmettelemään hiljaista keskustaa keskellä yötä. Niinä hetkinä, kun minä ahdistun istuessani yksin pienessä kodissani, toivon enemmän kuin mitään, että me voisimme juuri nyt asua seitsemän päivää viikossa yhdessä yhteisessä kodissa.

IMG_1988IMG_2164IMG_2147

13. huhtikuuta 2020

VIIME VIIKKOJEN AIKANA OLEN LÖYTÄNYT MUSIIKIN UUDELLEEN

IMG_1582

Näiden muutaman viikon, joina olen viettänyt suurimman osan ajastani yksin tässä pienessä kodissani, aikana olen kuunnellut musiikkia enemmän kuin kuukausiin ja se on tuntuu aivan äärettömän hyvältä. Olen kirjoittanut usein siitä, kuinka on tuntunut kuin musiikki olisi palannut elämääni, mutta näiden viikkojen aikana musiikki on palannut elämääni vahvemmin kuin koskaan aiemmin ja siksi tahdon jakaa teidän kanssanne musiikkia, joka on soinut muutaman viimeisimmän viikon aikana pienessä kodissani. Musiikkia, joka on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, saanut minut hymyilemään aamun ensimmäisinä tunteina ja kuljettanut minut hetkittäin mukanaan vuosien takaisiin hetkiin, niihin sellaisiin, joihin minä en ilman musiikkia todennäköisesti osaisi ikinä palata. 

Muutaman viimeisimmän viikon aikana tässä pienessä kodissani on soinut ehdottomasti kaikista eniten Myrkur, joka julkaisi uuden albuminsa maaliskuun puolivälin jälkeen ja iski suoraan minun rintalastani alle tämän uuden albuminsa myötä. Myrkurin lisäksi pienessä kodissani on soinut whenyoung, jonka löysin yhtenä maaliskuisena päivänä, kun koko tämä maa ei ollut vielä yksi suuri kaaos sekä Sigur Rós, joka on kuljettanut minua mukanaan vuosien takaisiin hetkiin, niihin, jolloin minä asuin vielä Helsingissä. Niihin vuosiin minua on kuljettanut viime aikoina mukanaan myös Bright Eyes, First Aid Kit, Bon Iver ja Fleet Foxes, jotka soivat aikoinaan paljon myös pienessä soluasunnossani, jonka pieneltä parvekkeelta katselin lentokoneiden lentävän ohitse mustalla taivaalla. Muutaman viimeisimmän viikon aikana kodissani on soinut myös ihastuttava Laura Moisio, joka julkaisi uuden albuminsa hetki sitten sekä esimerkiksi Von Hertzen Brothers, Ben Howard, Karina ja Rubik. Nämä ja monta muuta minulle rakasta artistia ja yhtyettä löydät soittolistalta, jonka kokosin teitä, mutta valehtelematta myös itseäni varten, niitä rauhallisia iltoja varten, kun maisema verhoutuu pimeyteen ikkunalasin takana ja maailma on hetken hiljaa, aivan hiljaa. Niitä sellaisia hetkiä varten, kun kaikki, mitä minä tarvitsen, on musiikki.

https://open.spotify.com/playlist/5VqkB3IY7TpIDyWCelBfnb?si=j7rla2-aT16Ql8XcQUk06A

8. huhtikuuta 2020

HETKITTÄIN ON TUNTUNUT SAMALTA KUIN VUOSIA SITTEN

IMG_1517
IMG_2175

Nämä huhtikuun ensimmäiset päivät ovat olleet jotenkin aivan erityisen kauniita, sellaisia, joina minun on ollut helppo rauhoittua kaiken rakkaan äärelle ja hetkittäin ihan olla vain, katsella pimeyteen verhoutuvaa maisemaa ikkunalasin takana. Niinä sellaisina hetkinä, kun vain lämpimän keltaista valoaan hehkuvat katuvalot valaisevat pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana ja kadunkulmat huutavat tyhjyyttään, on tuntunut kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki, ne katuvalot pimeyteen verhoutuneen maiseman keskellä ja rakas musiikki, joka täyttää harmoniallaan pientä kynttilöin ja kaamosvaloin valaistua asuntoani. Istuessani nyt tässä kirjoituspöytäni ääressä ja kirjoittaessani tätä tekstiä kevätsade maalailee tarinoitaan likaiseen ikkunalasiin ja katuvalot heijastuvat vesilammikoista pimeyden keskellä, sateen ropina tuntuu muuttuneena rytminä hauraassa sydämessäni ja muuttuneena rytminä tuntuivat myös iltapäivän lempeät auringonsäteet viime viikonloppuna.

Viime viikonloppuna istuimme sen kaikista rakkaimman pienessä asunnossa, katselimme neljännen kerroksen ikkunasta maiseman uinuvan iltapäivän lempeissä auringonsäteissä ja kuuntelimme musiikkia, jonka annoimme hetkittäin keinuttaa meitä mukanaan. Puhuin siitä, kuinka vuosia sitten musiikki keinutti minua mukanaan aina valokuvatessani ja kuinka kuulen tavallaan edelleen niissä minun vanhoissa Helsingissä ottamissani valokuvissa ne rakkaat biisit, jotka keinuttivat minua silloin mukanaan. Niissä vanhoissa valokuvissa soi paljon esimerkiksi Sigur Rósin Hoppípolla, se on minulle jotenkin aivan erityinen biisi ja vuosia sitten se sai minut valokuvaamaan iltapäivän auringonsäteissä uinuvia maisemia ja rantakallioon osuvia laineita. Se sai minut valokuvaamaan niitä pieniä asioita, jotka tekivät minut tavattoman onnelliseksi siinä kiireisessä kaupungissa ja katsellessani niitä valokuvia en muista häivähdystäkään kiireestä, vain sen onnellisuuden, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani.

IMG_1604

Kävellessämme sunnuntaina Harjulle nauttimaan auringonsäteisiin verhoutuneesta kevätpäivästä mielessäni soi ensimmäistä kertaa vuosiin Hoppípolla, soi kaukaisuudesta aivan kuin muistona vuosien takaisista hetkistä, kun kävelin yksin Seurasaareen nauttimaan iltapäivän viimeisistä auringonsäteistä. Se teki minut sinä iltapäivänä melkein yhtä uskomattoman onnelliseksi kuin ne lempeät auringonsäteet, jotka osuivat minun kasvoilleni jostain korkeiden puiden lomasta. Se oli tavattoman kaunis iltapäivä, kaupunki ympärillämme oli hiljainen istuessamme hetkeksi aloillemme katselemaan edessämme avautuvaa maisemaa, jossain kauempana linnut lauloivat loputonta vapauttaan ja minusta tuntui hetken samalta kuin joitakin vuosia sitten. Samalta kuin silloin, kun pysähdyin katselemaan maisemaa Seurasaaren sillalta ja merituuli tarttui hiuksiini kuin kertoakseen jotain, samalta ja se sai minut hymyilemään kävellessämme takaisin kotiin pitkin tyhjyyttään kuiskailevia katuja ja katsellessamme myöhemmin neljännen kerroksen ikkunasta, kuinka aurinko lopulta laskeutui korkeiden kerrostalojen taakse.

IMG_2163IMG_1516IMG_1649

6. huhtikuuta 2020

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

IMG_0983IMG_1040

On myönnettävä, että tämä vallitseva tilanne on saanut minussa aikaan suunnatonta pelkoa ja ahdistusta. Se on saanut minut viettämään suurimman osan ajastani tässä pienessä kodissani, lukemaan jatkuvasti uutisia liittyen tähän tilanteeseen ja pelkäämään sairastumisen lisäksi myös läheisteni menettämistä enemmän kuin aikoihin, se on saanut suunnattomasti pahaa aikaiseksi koko tässä suuressa ja kauniissa maailmassa. Kaiken tämän keskellä minulle on kuitenkin ollut jotenkin aivan äärettömän tärkeää löytää muuttuneesta arjestani myös niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja onnekseni olen niitä löytänytkin, eikä elämäni ole ollut pelkästään pelkoa ja ahdistusta. Seuraavaksi aion kertoa teille niistä asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi näinä viikkoina, joina koko maailma on ollut sekaisin ja on ollut tärkeää viettää mahdollisimman paljon aikaa ihan vain kotona.



x Metsissä ja järvien rannoilla vietetyt hetket. Nyt, kun minä vietän suurimman osan ajastani tässä pienessä kahdenkymmenenseitsemän neliömetrin asunnossani ja saatan olla monta päivää poistumatta täältä mihinkään, minulle on ollut entistä tärkeämpää päästä hetkittäin metsään tai järvien rannoille hengittämään rauhallisuutta ja nauttimaan keväästä, joka tekee tuloaan tietämättä mitään tästä vallitsevasta tilanteesta. Olen saanut niistä hetkistä suunnattomasti voimaa ja ne ovat kantaneet minua eteenpäin vahvemmin kuin olisin tavallaan koskaan osannut kuvitellakaan, luonnon voima on ihmeellinen, niin ihmeellinen, että sitä on hetkittäin vaikea käsittää.

x Valokuvaaminen. Ostin itselleni kauan haaveiltuani viimein uuden kameran, kun sain muutama viikko sitten tietää saaneeni vakinaisen työpaikan ja valehtelisin suuresti, jos väittäisin, ettei tämä uusi kamera olisi tehnyt minua onnelliseksi tai ettei se olisi saanut minua innostumaan valokuvaamisesta taas jotenkin aivan erityisellä tavalla. Valokuvaaminen on tehnyt minut muutaman viime viikon aikana niin äärettömän onnelliseksi, että se on ollut lähellä sitä onnellisuutta, jonka tunsin syvällä rintalastani alla päästessäni valokuvaamaan ensimmäisellä järjestelmäkamerallani kymmenen vuotta sitten, siinä on taas jotain samaa kuin silloin joskus vuosia sitten.

x Rauhalliset illat ja ne erityisen hyvin nukutut yöt. Sen jälkeen, kun siirryin muutama viikko sitten tekemään töitäni etänä tästä pienestä asunnostani, olen saanut nukuttua melkein kaiken univelkani pois ja olen aamuisin paljon levänneempi kuin silloin, kun heräsin aikaisin matkustaakseni töihin kahdella eri bussilla aloittaakseni työni samaan aikaan kuin aloitan tälläkin hetkellä. Näihin viikkoihin on mahtunut myös monta rauhallista iltaa, sellaista, joina ei ole ollut kiire yksinkertaisesti mihinkään ja on voinut kaikessa rauhassa istua kirjoittamassa kynttilän valossa, soittaa hetken pianoa ja syödä iltapalaa sängyssä samalla, kun katsoo televisiota. Sellaisina iltoina on ollut erityisen helppo nukahtaa ja sellaisten iltojen jälkeen olen nukkunut paremmin kuin aikoihin.

x Pysähtyminen ja kiireettömyys. Vaikka tämä vallitseva tilanne on saanut minut pelkäämään hetkittäin aivan suunnattomasti ja valvomaan keskellä yötä ahdistus seuranani, on myönnettävä, että tämän tilanteen mukanaan tuoma pysähtyminen on tehnyt minulle myös hyvää. Tuntuu, että näiden muutaman viime viikon aikana minulla on ollut huomattavasti enemmän aikaa kuunnella itseäni ja pitää itsestäni huolta, antaa itseni levätä ja istua siihen pianon ääreen soittamaan, jos se tekee minut juuri sillä hetkellä onnelliseksi. Tämä pysähtyminen ja sen mukanaan tuoma kiireettömyys on tehnyt minut siksi niin kovin onnelliseksi, siksi, koska minulla on ollut aikaa pitää itsestäni oikeasti huolta ja pysähtyä kuuntelemaan itseäni, kuuntelemaan, mitä ihan oikeasti tarvitsen.

IMG_1000

x Päiväkirjan kirjoittaminen. Joitakin viikkoja sitten havahduin yhtenä hämärään verhoutuneena iltana siihen ajatukseen, etten ollut kirjoittanut päiväkirjaa lähes viiteen vuoteen ja että se viimeisin päiväkirjani on siltä keväältä, kun asuin vielä Helsingissä ja rakastin musiikkia niin, että se tuntui jokasiessa hengenvedossani. Seuraavana päivänä ostin itselleni uuden päiväkirjan ja olen alkanut taas kirjoittaa. Se on tehnyt minut samalla tavalla onnelliseksi kuin se teki silloin vuosia sitten, kun kannoin päiväkirjaa kaikkialle mukaani, liimasin sinne jokaisen keikkalipun ja kirjoitin kaikesta, mikä tuntui rintalastani alla. Niin minä aion kirjoittaa tälläkin kertaa.

x Musiikki. Uskallan väittää, että muutaman viime viikon aikana musiikki on palannut elämääni samalla tavalla kuin se oli osa elämääni joskus vuosia sitten. Olen kuunnellut musiikkia enemmän kuin olen kuunnellut vuosiin, olen kuunnellut aikaisin aamulla aloittaessani työpäivää vähän unisena, tehdessäni töitä pitkälle iltapäivään ja maatessani työpäivän jälkeen hetken sängyssä katsellen auringonsäteiden maalaavan varjoja valkoisille seinille, olen kuunnellut iltaisin kirjoittaessani kynttilän valossa, tehdessäni ruokaa ja käydessäni iltaisin suihkussa. Se on tehnyt minut jotenkin ihan käsittämättömän onnelliseksi, musiikin palaaminen elämääni ja erityisesti se, että olen serkkuni innoittamana kuunnellut paljon sellaista musiikkia, mitä kuuntelin yli kymmenen vuotta sitten. Se on ihmeellistä, kuinka niissä biiseissä on jotain sellaista, mikä saa edelleen kylmät väreet juoksemaan ihollani, jotain sellaista, mikä saa kerta toisensa jälkeen tuntemaan tavallaan aivan kuin olisin palannut takaisin kotiin.

x Soittaminen ja laulaminen. Minä olen soittanut pianoa ala-asteen kuudennesta luokasta asti ja vaikka en ole vuosiin soittanut pianoa millään tavalla tavoitteellisesti, se on silti ollut erottamaton ja aivan äärettömän tärkeä osa elämääni. Viime vuosien aikana olen soittanut pianoa vähemmän kuin olisin tahtonut ihan pelkästään siksi, ettei minulla ole yksinkertaisesti ollut aikaa, mutta viime viikkoina, kun olen viettänyt suurimman osan ajastani kotona, minulla on ollut aikaa myös soittaa ja se on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi. Onnelliseksi minut on tehnyt myös laulaminen ja vaikka en välttämättä ole laulamisessa millään tavalla erityisen hyvä, se on näinä viikkoina tehnyt minut kerta toisensa jälkeen niin iloiseksi, että aion jatkaa laulamista tästä eteenpäinkin kuten aion jatkaa myös soittamista, olisi tyhmää lopettaa jotain sellaista, mikä tekee näin iloiseksi ja onnelliseksi.

IMG_1006IMG_1060

3. huhtikuuta 2020

METSÄ SAI RAUHATTOMAN SYDÄMENI MUUTTAMAAN RYTMIÄÄN

IMG_1117IMG_1245

Nyt, kun vietän suurimman osan ajastani tässä pienessä kahdenkymmenenseitsemän neliömetrin asunnossani ja saatan olla monta päivää poistumatta täältä mihinkään, minulle on ollut entistäkin tärkeämpää päästä hetkittäin metsään hengittämään rauhallisuutta ja nauttimaan keväästä. Metsät ovat lapsuusvuosistani asti olleet minulle aivan äärettömän tärkeitä, ne ovat olleet minulle niitä erityisiä paikkoja, joissa olen voinut rauhoittua ja tuntea olevani oikeasti läsnä, paikkoja, jotka ovat antaneet minulle suunnattomasti voimaa vaikeinakin hetkinä. Metsät ovat olleet minulle tavallaan turvapaikkoja, niitä sellaisia, joihin olen palannut hetkittäin kuuntelemaan puiden huminaa ympärilläni ja hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja nimenomaan sitä ne ovat olleet myös viime viikkojenkin aikana, kun on tuntunut, että elämääni ei ole hetkittäin mahtunut mitään muuta kuin uutisia, pelkoa ja ahdistusta vallitsevasta tilanteesta. Turvapaikkoja, niitä metsät nimenomaan ovat minulle olleet viime viikkojen aikana ja siksi minulle on ollut entistä tärkeämpää päästä hetkittäin metsään hengittämään syvään.

Viime sunnuntaina kävelimme iltapäivän kaikista rakkaimman kanssa Sippulanniemen luontopolulle. Minä olen käynyt siellä ensimmäistä kertaa sinä aivan ensimmäisenä syksynä, jonka vietin Jyväskylässä ja sen jälkeen se on ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa, yksi niistä turvapaikoistani. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä kenenkään kanssa tai nähnyt, kuinka metsä heräilee siellä ihan vähitellen kevääseen, sinä sunnuntaina näin ensimmäistä kertaa sen kauniin metsän heräämässä kevääseen. Päästessämme luontopolulle taivaalta satoi varovaisesti lunta ja istuessani korkeiden kuusten keskellä sammaleen peittämälle kivelle tuntui kuin olisin hetken ollut lumisadepallon sisällä, niin kauniisti ja varovaisesti lumihiutaleet putoilivat hiuksilleni, se oli ihmeellinen hetki ja vain hetkeä myöhemmin auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse häikäisten silmiäni. Häikäisten niin, etten voinut kuin hymyillä itsekseni nostaessani katseeni kohti taivasta sammaleen tuntuessa allani turvallisemmalta kuin mikään aikoihin ja tuulenhenkäysten silittäessä kasvojani varovaisesti.

IMG_1310IMG_1249IMG_1374-2

Sinä sunnuntaisena iltapäivänä metsä sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään. Kävellessämme ympäri korkeiden havupuiden ja sammaleen täyttämää metsää minun oli helpompi hengittää kuin kertaakaan sen viikon aikana, helpompi olla läsnä juuri siinä hetkessä ja kuunnella itseäni, kuunnella puiden huminaa ympärilläni ja katsella, kuinka iltapäivän lempeät auringonsäteet osuivat kauniisti kuusten oksiin. Metsä tuntui olevan valmis ottamaan vastaan kevään lämpimät päivät ja heräämään kauneimpaan loistoonsa, eikä se olisi sinä iltapäivänä voinut tehdä minuaenää yhtään onnellisemmaksi. Sinä iltapäivänä minäkin olin valmis ottamaan vastaan kevään lämpimät päivät, valmis katsomaan eteenpäin niihin kauniisiin päiviin jossain tulevaisuudessa, kun tämä kaikki on viimein ohitse ja ei tarvitse enää pelätä, niihin päiviin, kun on tämä rauhaton sydämeni päästää irti pelosta.

IMG_1220IMG_1258
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.