Siitä lähtien, kun minä kävelin neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa katsomaan tätä pientä asuntoani, joka oli silloin neljän vuoden takaisena maaliskuisena päivänä juuri valmistumassa, Jyväsjärvi on tavallaan aina saanut minut rauhoittumaan. Muistan, kuinka sinä päivänä neljä vuotta sitten pysähdyin hetkeksi katselemaan järvelle ja mietin itsekseni, kuinka kummalliselta tuntui, että muutaman viikon päästä tämä kaupunki olisi minun kotini. En osaa sanoa, tuliko tästä kaupungista koskaan kotiani, mutta Jyväsjärvi saa minut edelleen rauhoittumaan ja kävellessämme pääsiäislauantaina hieman ennen auringonlaskua Pitkäruohon lintutornille hetkeksi katselemaan Jyväsjärvelle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siinä hetkessä. Onnellinen, vaikka tästä kaupungista ei koskaan tulisi oikeasti kotiani ja kiivetessämme lintutorniin huokaisin, kuinka edessämme avautuva maisema oli illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa niin uskomattoman kaunis, että se tuntui vähän epätodelliselta.
Kauempana horisontissa korkeat kerrostalot seisoivat aivan rauhallisina aloillaan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, lintutornista katsottuna ne näyttivät ihan pieniltä ja tavallaan se rauhoitti minua, se, kuinka pieneltä koko se suuri kaupunki kaukana horisontissa näytti ja katsellessani auringon piiloutuvan hetkittäin pilviverhon taakse tunsin, kuinka varovainen tuuli tarttui hiuksiini kuin kuiskaus. Jossain kaukana lauloivat linnut, ne ovat aina olleet minulle merkki keväästä, ajattelin laskeutuessani alas lintutornista ja kävellessäni varovaisin askelin jäälle katselemaan, kuinka auringonsäteet osuivat tuulen mukana huojuviin kaisloihin maalaten ne kultaisella ja kuinka metsän reunan lehtipuiden silmut alkoivat vähitellen herätä kevääseen. Se ilta oli ihmeellisen kaunis ja olin onnellinen siitä, että sain katsella sitä sen maailman rakkaimman lisäksi myös uuden kamerani kanssa, sen, joka on saanut minut nyt viimeisimmän kuukauden aikana rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan uudelleen.
Kauempana horisontissa korkeat kerrostalot seisoivat aivan rauhallisina aloillaan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, lintutornista katsottuna ne näyttivät ihan pieniltä ja tavallaan se rauhoitti minua, se, kuinka pieneltä koko se suuri kaupunki kaukana horisontissa näytti ja katsellessani auringon piiloutuvan hetkittäin pilviverhon taakse tunsin, kuinka varovainen tuuli tarttui hiuksiini kuin kuiskaus. Jossain kaukana lauloivat linnut, ne ovat aina olleet minulle merkki keväästä, ajattelin laskeutuessani alas lintutornista ja kävellessäni varovaisin askelin jäälle katselemaan, kuinka auringonsäteet osuivat tuulen mukana huojuviin kaisloihin maalaten ne kultaisella ja kuinka metsän reunan lehtipuiden silmut alkoivat vähitellen herätä kevääseen. Se ilta oli ihmeellisen kaunis ja olin onnellinen siitä, että sain katsella sitä sen maailman rakkaimman lisäksi myös uuden kamerani kanssa, sen, joka on saanut minut nyt viimeisimmän kuukauden aikana rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan uudelleen.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ostin itselleni kuukausi sitten viimein uuden kameran sen kunniaksi, että olin juuri saanut vakinaisen työpaikan. Minun vanha kamerani Canon EOS 70D kävi kaksi vuotta sitten Helsingissä korjattavana sen sulkimen hajottua ja muistan, kuinka pakatessani sitä alkuperäiseen laatikkoonsa mietin, että olisi todennäköisesti järkevämpää ostaa uusi kamera kuin korjauttaa vanha. Koska tämä kyseinen kamera tulee todennäköisesti aina ja ikuisesti olemaan minulle se kaikista rakkain kamera, siinä tilanteessa kuitenkin tunteet menivät järjen edelle ja vaikka olin kuinka haaveillut uudesta kamerasta vuosia, ostin sen uuden kameran vasta kuukausi sitten. Uusi kamerani Canon EOS 90D oli itselleni henkilökohtaisesti selkeä valinta, kun minä aloin miettimään uuden kameran ostamista tosissani muutama kuukausi sitten, se oli aivan selkeä valinta pelkästään jo omistamieni objektiivien takia, mutta ehdottomasti myös siksi, että olin ollut niin kovin tyytyväinen vanhaan ja kovin rakkaaseen kameraani, etten minä vain yksinkertaisesti uskonut pettyväni tähän uuteen malliinkaan.
Enkä minä pettynyt vähääkään ja päästessäni muutama viikko sitten valokuvaamaan ensimmäistä kertaa uuden kamerani kanssa minusta tuntui täsmälleen samalta kuin kuusi vuotta sitten ottaessani ensimmäisiä valokuvia vanhalla kamerallani, sillä, joka kulkee usein edelleen mukana toisena kamerana, jos lähdemme sen rakkaimman kanssa yhdessä valokuvaamaan. Uuden kameran lisäksi minä ostin pari viikkoa sitten myös uuden objektiivin, nimittäin mukanani viimeisimmät yhdeksän vuotta kulkenut Canon EF 50mm f/1.8 II oli viimeisimmän vuoden ajan osoittanut merkkejä hajoamisestaan ja päätin, että on viimein aika antaa sen levätä ja ostaa tilalle Canon EF 50mm f/1.4 USM. Tämänkään ostamista en ole katunut vähääkään, sekä uusi kamerani että tämä objektiivi ovat minulle tällä hetkellä nimenomaan ne oikeat ystävät valokuvaamiseen ja minusta tuntuu, että nämä tulevat kulkemaan mukanani monta vuotta, monta uskomattoman kaunista vuotta, monta kaunista syksyä ja kevättä.
Lähetä kommentti