ENSIMMÄISINÄ ILTOINA PIMEYS TUNTUI PELOTTAVALTA

 

Muutama viikko sitten istuimme mökin saunassa, ikkunalasin takana pimeys verhosi maiseman tummansiniseen samettiin ja mietin hetken itsekseni, kuinka ensimmäisinä iltoina se tuntui aina kummalliselta ja kieltämättä vähän pelottavaltakin, se valtameren kokoinen pimeys ikkunalasin takana. Oli ollut uskomattoman kaunis päivä ja vain hetkeä aiemmin illan viimeiset auringonsäteet olivat värittäneet maisemaa lämpimillä sävyillään meidän kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, mutta istuessani saunassa pimeyden verhotessa maisemaa ikkunalasin takana en osannut olla miettimättä, kuinka niinä ensimmäisinä iltoina se valtameren kokoinen pimeys tuntui aina vähän kummalliselta, pelottavaltakin. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä, olin onnellinen siitä päivästä, siitä hetkestä saunan lämmössä maailman rakkaimman kanssa.

Vielä hetkeä ennen kuin piilouduimme pehmeisiin lakanoihin ja nukahdimme tuvan lämpöön, kävelimme pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä kuun valaistessa matkaamme. Pysähdyimme pimeyden keskelle katselemaan tähtitaivasta ja etsimme tähtikuvioita hiljaisuuden kuiskaillessa puiden latvoissa, ympärillämme metsät uinuivat tähtitaivaan alla ja minä tunsin itseni hetken aivan äärettömän pieneksi, lähes olemattomaksi osaksi tätä suurta maailmaa. Kaupungin kirkkaiden valojen loisteessa tähtitaivasta ei koskaan näe samalla tavalla, minä huokaisin itsekseni ja palatessamme takaisin mökille jäin vielä hetkeksi kuistille katselemaan rakasta maisemaa, hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelin hiljaisuutta, oli siinä pimeydessä jotain kovin rauhoittavaakin.

 

SINÄ AAMUNA JOUTSENET OLIVAT PALANNEET

 

Yhtenä iltana auringonlaskun jälkeen lattia tuntui jalkojeni alla kylmältä, yöksi oli luvattu kiristyvää pakkasta ja unohduin aivan hetkeksi muistelemaan niitä talvi-iltoja, kun lapsuusvuosinani ajoimme koko perheen voimin mökille ja istuimme pikkusiskoni kanssa talvitakit päällä saunassa isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpeni nopeammin kuin tupa ja ei mennyt kauaa, kun emme enää tarvinneet talvitakkeja. Olen muistellut niitä iltoja vuosien saatossa luvattoman useasti lämmöllä, olen muistellut pirttipöydän ääressä syötyjä iltapaloja ja tuvan lattialle nukahtamista kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, olen muistellut niitä aamuja, jolloin pimeän yön jälkeen auringonsäteet murtautuivat sisään verhojen lävitse ja oli kiire päästä ulos leikkimään.

 

Sinä kylmänä iltana sytytin itse takkaan tulen pimeyden syventyessä ikkunalasin takana ja mietin, kuinka juuri sellaista olin kaivannut tavallaan koko alkuvuoden, rauhoittumista takkatulen äärelle ilman kiirettä mihinkään. Katsellessani takkatulen rauhoittavaa tanssia nokisen lasin takana mietin alkuvuotta, sitä, kuinka tuntui kuin aika olisi kulkenut eteenpäin kuin valtoimenaan virtaava joki ja kuin minä olisin kulkenut siinä virrassa silmät sidottuina kevään ensimmäisiin auringonsäteisiin saakka. Sinä iltana tuntui hyvältä pysähtyä, istua takkatulen ääressä hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana ja tulen hiivuttua nukahtaa pehmeisiin lakanoihin tuvan lämpöön, kuunnella kaappikellon lyövän aikaa eteenpäin aivan kuin lapsuusvuosinani ja nähdä unta kesästä.

 

 

Seuraavana aamuna auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin ja minä hengitin viileää ilmaa mökin kuistilla, korkeiden koivujen takana järvi nukkui yhä talviuntaan jään alla ja en voinut olla miettimättä, kuinka jää tuskin enää kantaisi. Hetkeä myöhemmin ihmettelimme pienen karvakuonon kanssa varovaisen tuulen rikkomaa hiljaisuutta korkeiden koivujen keskellä, joutsenet ovat palanneet, hymyilin itsekseni kuullessani joutsenten äänet koivujen takaa järveltä. Se oli aivan uskomattoman rauhoittava huhtikuinen aamu, meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään ja palatessamme sisälle piilouduimme vielä hetkeksi peittojen alle, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin suljin silmäni ja hymyilin, olin vain ja hengitin.

MINÄ TAHDON TAAS KIRJOITTAA

 

Siitä on yli kaksi kuukautta, kun minä viimeksi istuin hetkeksi aloilleni kirjoittamaan. Juuri nyt istun pienessä mökissä metsien keskellä lapsuusvuosiltani asti tutun, vähän kuluneen pirttipöydän ääressä, ikkunalasin takana auringonsäteet saavat valkoiset hanget loistamaan kirkkaina ja koivujen takana kauempana horisontissa järvi nukkuu vielä talviuntaan jään alla. Pieni karvakuono nukkuu eteisen lattialla ja kaappikello lyö aikaa eteenpäin väärässä ajassa, tuntuu kuin minun olisi täytynyt päästä tänne asti voidakseni enimmäistä kertaa kuukausiin rauhoittua jälleen hetkeksi kirjoittamaan, mietin katsellessani auringonsäteiden sulattaman lumen putoilevan vesipisaroina katolta, kevät on alkanut vähitellen lähestyä ja se tekee minut juuri nyt valtavan onnelliseksi.

Mietin kirjoittamista jo ajaessani joitakin päiviä sitten yön pimeydessä itsekseni Tampereelta kotiin, olin hetkeä aiemmin hukkunut musiikkiin loputtoman yleisömeren keskellä ja katsellessani auton kirkkaassa valokeilassa avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa havahduin siihen ajatukseen, että tahtoisin tehdä enemmän niitä asioita, jotka tekevät minut äärettömän onnelliseksi. Herätessäni tänä aamuna auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse mökin lämpimään tupaan päätin rauhoittua tänään kirjoittamaan, kävellä pitkin hiljaista kylätietä maailman rakkaimman karvakuonon kanssa ja pysähtyä hetkittäin hengittämään vähitellen lähestyvää kevättä, kuuntelemaan, kuinka kevään lähestyessä palanneet linnut laulavat kylätietä reunustavissa puissa.

 

Niin minä olen tänään tehnyt, istunut tämän vanhan pirttipöydän ääressä kirjoittamassa ensimmäistä kertaa kuukausiin, kuunnellut kaappikellon lyövän aikaa tasaisesti eteenpäin ja hymyillyt kävellessäni pitkin hiljaista kylätietä, katsellut ympärilläni avautuvaa maisemaa ja huokaissut itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen minä olen siitä, että saan viettää taas hetken täällä. Seuraavat päivät aion nauttia jokaisesta hetkestäni täällä, ihmetellä hiljalleen kevääseen heräävän luonnon kauneutta ja niin, kirjoittaa ilman kiirettä mihinkään.