Muutama viikko sitten istuimme mökin saunassa, ikkunalasin takana pimeys verhosi maiseman tummansiniseen samettiin ja mietin hetken itsekseni, kuinka ensimmäisinä iltoina se tuntui aina kummalliselta ja kieltämättä vähän pelottavaltakin, se valtameren kokoinen pimeys ikkunalasin takana. Oli ollut uskomattoman kaunis päivä ja vain hetkeä aiemmin illan viimeiset auringonsäteet olivat värittäneet maisemaa lämpimillä sävyillään meidän kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, mutta istuessani saunassa pimeyden verhotessa maisemaa ikkunalasin takana en osannut olla miettimättä, kuinka niinä ensimmäisinä iltoina se valtameren kokoinen pimeys tuntui aina vähän kummalliselta, pelottavaltakin. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä, olin onnellinen siitä päivästä, siitä hetkestä saunan lämmössä maailman rakkaimman kanssa.
Vielä hetkeä ennen kuin piilouduimme pehmeisiin lakanoihin ja nukahdimme tuvan lämpöön, kävelimme pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä kuun valaistessa matkaamme. Pysähdyimme pimeyden keskelle katselemaan tähtitaivasta ja etsimme tähtikuvioita hiljaisuuden kuiskaillessa puiden latvoissa, ympärillämme metsät uinuivat tähtitaivaan alla ja minä tunsin itseni hetken aivan äärettömän pieneksi, lähes olemattomaksi osaksi tätä suurta maailmaa. Kaupungin kirkkaiden valojen loisteessa tähtitaivasta ei koskaan näe samalla tavalla, minä huokaisin itsekseni ja palatessamme takaisin mökille jäin vielä hetkeksi kuistille katselemaan rakasta maisemaa, hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelin hiljaisuutta, oli siinä pimeydessä jotain kovin rauhoittavaakin.
Lähetä kommentti