TÄNÄ VUONNA KEVÄÄN LÄHESTYMINEN TUNTUU ERILAISELTA

 

Kun kuukausi sitten kävelin pienen karvakuonon kanssa niemenkärkeen katselemaan illan viimeisiä valonsäteitä mietin itsekseni, kuinka suunnattomasti minä olen alkanut odottaa kevättä, olen alkanut odottaa enemmän ja eri tavalla kuin olen odottanut vuosiin. Tänä vuonna kevään lähestyminen tuntuu erilaiselta, jollain tavalla paljon merkityksellisemmältä kuin se on tuntunut koskaan aiemmin, sillä jokainen päivä lähemmäs kevättä on samalla päivä lähemmäs sitä hetkeä, kun meidän perheeseemme syntyy pieni ihme. Se tuntuu ihmeelliseltä, ajatella, että lähestyvä kevät tuo mukanaan jotain niin erityistä, jotain, mistä vielä viime keväänä uskalsin vain haaveilla.

 

Katsellessamme silloin kuukausi sitten illan viimeisten valonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse alkoi sataa lunta niin, että horisontissa siintävä rantaviiva katosi vähitellen näkyvistä, oli taianomaisen kaunista ja en voinut kuin pysähtyä hengittämään sitä kaikkea keuhkojeni täydeltä, jokaisella hengenvedollani. Ympärillämme helmikuun rauhoittava hiljaisuus kuiskaili korkeiden puiden latvoissa, hiljalleen voimistuva tuuli sai lumihankeen jäätyneet kaislat kumartamaan ja valtavan rakas karvakuono istui minun viereeni katselemaan ympärilleen, kuuntelemaan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lumihiutaleiden tanssiessa varovaisessa tuulessa mietin itsekseni, kuinka ei menisi enää kauaa ennen kuin talvi alkaisi vähitellen vaihtua kevääseen, ei menisi, vaikka sinä helmikuisena iltapäivänä varovaisessa tuulessa ei tuoksunut häivähdystäkään keväästä.

 

 

Kävelimme vanhan kylän poikki takaisin lapsuudenkotini lämpöön ennen kuin pimeys laskeutui maiseman ylle ja vielä myöhään illalla piiloutuessani peiton alle vanhan huoneeni hiljaisuudessa unohduin miettimään itsekseni, kuinka ihmeelliseltä kaikki tuntui, lähestyvä kevät ja se, kuinka omenapuiden puhjetessa kukkaan olisimme jo lähellä sitä hetkeä, jolloin meidän perheeseemme syntyisi pieni ihme, jota olemme rakkaudella odottaneet koko kauniin ruskan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen syksyn ja hetkittäin äärettömän pitkältä tuntuneen talven.

 

HELMIKUINEN HETKI KORKEIDEN MÄNTYJEN JUURELLA

 

Yhtenä helmikuisena päivänä pikkukaupungin loputtomassa rauhassa kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa korkeiden mäntyjen juurelle kuuntelemaan, kuinka tuuli voimistui ja sai kaislat huojumaan. Olen istunut niiden korkeiden mäntyjen juurella ihan lukemattomia kertoja elämäni aikana, hengittänyt syvään ja sulkenut silmäni kuullakseni paremmin, kuinka tuuli kuiskailee puiden latvoissa ja laineet lyövät varovaisesti rantakallioon. Sinä helmikuisena päivänä maisema verhoutui lumivalkeaan, mutta voimistuvassa tuulessa tuoksui jo hetkittäin vielä kovin kaukainen häivähdys keväästä nojatessani vuosikymmenien ajan elämää nähneeseen korkeaan mäntyyn ja katsellessani pienen karvakuonon tutkivan jotain vähän kauempana, pysähtyvän hetkittäin katsomaan minua.

Kuin huomaamattani unohduin miettimään, kuinka istuin niiden korkeiden mäntyjen juurella kymmenen vuotta sitten yhtenä lämpimänä toukokuisena iltana ja katselin, kuinka viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa keltaisen ja oranssin lukemattomiin sävyihin. Olin ollut koko päivän uskomattoman rauhaton, niin rauhaton, että se oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Vähän eksyksissä itseni kanssa, sitähän minä epäilemättä olin sinä toukokuisena iltana nojatessani mäntyyn katsellessani illan viimeisiä auringonsäteitä ja kadotessani kuulokkeissani soiviin sanoihin hei ihminen, tyhjennä mielesi, edes hetkeksi, niin kurtussa otsasi on, että aurinko polttaa siihen kohta ruudukon. Varovaisen tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini tunsin, kuinka sydämeni täytti valtameren kokoinen rauha, sillä paikalla oli aina ollut minuun sellainen vaikutus ja niin oli myös sinä lämpimänä toukokuisena iltana, kun viimeiset auringonsäteet heijastuivat järven pintaan.

 

 

Tuntui tavallaan ihmeelliseltä unohtua miettimään sitä kymmenen vuoden takaista toukokuista hetkeä, kun olin juuri muuttanut kesäksi töihin pikkukaupungin rauhaan, mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui ymmärtää, kuinka valtavan eksyksissä olin aina hetkittäin itseni kanssa silloin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suunnattomasti ja noustessani sinä helmikuisena päivänä ihmettelemään vastarannalla avautuvaa maisemaa hymyilin, kuinka en olisi voinut olla onnellisempi siitä, missä pisteessä olin elämässäni juuri siinä hetkessä. Pieni karvakuono istui aloilleen ihmettelemään kauempana jäällä kulkevia ihmisiä, sisälläni kasvava uusi elämä muistutti itsestään varovaisilla liikkeillään ja minä hengitin oikein syvään nostaessani katseeni kohti korkeiden mäntyjen latvoja, enää en ole eksyksissä itseni kanssa, mutta se Milla Rumin kymmenen vuotta sitten julkaistu biisi Hei ihminen on edelleen nerokas ja se paikka mäntyjen juurella minulle ihan valtavan rakas, enkä malta odottaa, että ensi keväänä saan kuunnella siellä tuulta sylissäni se pieni ihme, joka sisälläni kasvaa.