10. maaliskuuta 2024 Savonlinna, Suomi

HELMIKUINEN HETKI KORKEIDEN MÄNTYJEN JUURELLA

IMG_5232-Enhanced-NRIMG_5397-Enhanced-NRIMG_5243-Enhanced-NR

 

Yhtenä helmikuisena päivänä pikkukaupungin loputtomassa rauhassa kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa korkeiden mäntyjen juurelle kuuntelemaan, kuinka tuuli voimistui ja sai kaislat huojumaan. Olen istunut niiden korkeiden mäntyjen juurella ihan lukemattomia kertoja elämäni aikana, hengittänyt syvään ja sulkenut silmäni kuullakseni paremmin, kuinka tuuli kuiskailee puiden latvoissa ja laineet lyövät varovaisesti rantakallioon. Sinä helmikuisena päivänä maisema verhoutui lumivalkeaan, mutta voimistuvassa tuulessa tuoksui jo hetkittäin vielä kovin kaukainen häivähdys keväästä nojatessani vuosikymmenien ajan elämää nähneeseen korkeaan mäntyyn ja katsellessani pienen karvakuonon tutkivan jotain vähän kauempana, pysähtyvän hetkittäin katsomaan minua.


Kuin huomaamattani unohduin miettimään, kuinka istuin niiden korkeiden mäntyjen juurella kymmenen vuotta sitten yhtenä lämpimänä toukokuisena iltana ja katselin, kuinka viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa keltaisen ja oranssin lukemattomiin sävyihin. Olin ollut koko päivän uskomattoman rauhaton, niin rauhaton, että se oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Vähän eksyksissä itseni kanssa, sitähän minä epäilemättä olin sinä toukokuisena iltana nojatessani mäntyyn katsellessani illan viimeisiä auringonsäteitä ja kadotessani kuulokkeissani soiviin sanoihin hei ihminen, tyhjennä mielesi, edes hetkeksi, niin kurtussa otsasi on, että aurinko polttaa siihen kohta ruudukon. Varovaisen tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini tunsin, kuinka sydämeni täytti valtameren kokoinen rauha, sillä paikalla oli aina ollut minuun sellainen vaikutus ja niin oli myös sinä lämpimänä toukokuisena iltana, kun viimeiset auringonsäteet heijastuivat järven pintaan.

 

IMG_5222-Enhanced-NR

 

Tuntui tavallaan ihmeelliseltä unohtua miettimään sitä kymmenen vuoden takaista toukokuista hetkeä, kun olin juuri muuttanut kesäksi töihin pikkukaupungin rauhaan, mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui ymmärtää, kuinka valtavan eksyksissä olin aina hetkittäin itseni kanssa silloin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suunnattomasti ja noustessani sinä helmikuisena päivänä ihmettelemään vastarannalla avautuvaa maisemaa hymyilin, kuinka en olisi voinut olla onnellisempi siitä, missä pisteessä olin elämässäni juuri siinä hetkessä. Pieni karvakuono istui aloilleen ihmettelemään kauempana jäällä kulkevia ihmisiä, sisälläni kasvava uusi elämä muistutti itsestään varovaisilla liikkeillään ja minä hengitin oikein syvään nostaessani katseeni kohti korkeiden mäntyjen latvoja, enää en ole eksyksissä itseni kanssa, mutta se Milla Rumin kymmenen vuotta sitten julkaistu biisi Hei ihminen on edelleen nerokas ja se paikka mäntyjen juurella minulle ihan valtavan rakas, enkä malta odottaa, että ensi keväänä saan kuunnella siellä tuulta sylissäni se pieni ihme, joka sisälläni kasvaa.

 

IMG_5261-Enhanced-NRIMG_5416-Enhanced-NRIMG_5307-Enhanced-NR

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.