Ajoin pienen karvakuonon kanssa viime lauantaina ensimmäistä kertaa viime juhannuksen jälkeen kahdestaan Savonlinnaan ja ajaessani lumisten maisemien keskellä kohti pikkukaupunkia hymyilin hetken itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saisin viettää kokonaisen viikon pikkukaupungin rauhassa. Ennen kuin saimme tietää sisälläni kasvavasta pienestä ihmeestä, olin suunnitellut ajavani pienen karvakuonon kanssa pikkukaupunkiin alkutalven aikana, mutta raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana tuntui niin ihanalta elää meidän omassa kuplassamme kokonaisen elämän kokoisen salaisuutemme kanssa ja ihmetellä yhdessä sisälläni kasvavaa uutta elämää oman kotimme rauhassa, etten minä olisi lopulta tahtonutkaan viettää niitä hetkiä missään muualla.
Oli satanut koko yön lunta, uutisissa varoiteltiin erityisen huonosta ajokelistä ja minä ajoin koko matkan niin varovaisesti, että iltapäivän viimeisetkin valonsäteet alkoivat jo vähitellen vaihtua illan hämärään saapuessani pikkukaupunkiin. Ajaessani viimeiset kilometrit kohti lapsuudenkotiani hymyilin itsekseni, kuinka tuntuu aina valtavan turvalliselta palata niihin kaikista tutuimpiin maisemiin, saapua siihen samaan risteykseen ja pysähtyä niihin samoihin liikennevaloihin, jotka olen nähnyt lukemattomia kertoja elämässäni. Sinä iltana minä nukahdin vanhan huoneeni hiljaisuuteen, ikkunalasin takana maisema verhoutui tummansiniseen samettiin ja kun aamulla heräsin keittiöstä kantautuviin ääniin, en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka siitä päivästä tulisi kaunis.
Näiden päivien aikana olemme katselleet pienen karvakuonon kanssa iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä järven jäällä, kävelleet pimeyden keskellä pitkin tutuimpia kadunkulmia ja pysähtyneet aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuiskailee jossain korkeiden puiden latvoissa. Olemme istuneet lapsuudenkotini olohuoneessa takkatulen lämmössä illan hämärtyessä ikkunalasin takana, viettäneet aikaa perheeni kanssa ja kävellessämme yhtenä päivänä takapihalta avautuvassa metsässä hengitin syvään, suljin silmäni ja annoin varovaisen tuulen leikkiä hiuksillani, se on kohta kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista ja ensi keväänä saisin näyttää kaiken sen sille sisälläni kasvavalle pienelle ihmeelle, joka muistuttaa minua itsestään aina pysähtyessäni aloilleni, rauhoittuessani kuuntelemaan. Mikä uskomaton onni, minä hymyilin itsekseni.
Lähetä kommentti