Ajaessamme muutama päivä ennen jouluaattoa kohti rakasta pikkukaupunkia mietin itsekseni, kuinka en ollut vuosiin ollut niin kauan poissa sieltä. Muistelin sitä hetkeä, kun viimeksi lähdimme pikkukaupungista ja kuinka maisema oli alkanut vähitellen verhoutua ruskan väreihin, siitä hetkestä oli kulunut monta kuukautta ja niiden kuukausien aikana oli tapahtunut paljon, tuntui kuin koko meidän elämämme olisi muuttunut. Pikkukaupunki ei kuitenkaan ollut muuttunut ja saapuessamme lopulta lapsuudenkotini pihaan kaikki tuntui olevan aivan kuin oli aina ollutkin, sinä iltana piilouduin peiton alle vanhan huoneeni hämärässä ja kuuntelin sitä samaa hiljaisuutta, jota olin kuunnellut vuosia asuessani vielä pikkukaupungissa ja joka tuntuu jotenkin aina yhtä turvalliselta.
Joulun aika oli kaunista pikkukaupungin rauhassa ja istuessani jouluaattoaamuna lapsuudenkotini olohuoneessa katselemassa, kuinka hämärä alkoi vähitellen väistyä ikkunalasin takana mietin hetken, kuinka onnellinen olin siitä, että sain viettää sen joulun juuri pikkukaupungissa. Niinä päivinä kävelimme pitkin lumisia metsäpolkuja, kävimme hakemassa mummon viettämään jouluaattoa kanssamme, sytytimme hämärän laskeuduttua kynttilöitä hautausmaalla edesmenneille rakkaillemme ja istuimme vielä kovin myöhään illalla vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa olohuoneessa joulukuusen kynttilöiden ja takkatulen lempeässä loisteessa, enkä osannut olla miettimättä hetkittäin itsekseni, kuinka vuoden päästä kaikki olisi toisin, epäilemättä valtavan hyvin, mutta siltikin toisin. Niissä hetkissä kaikki oli kuitenkin kuin aina ennen ja se tuntui jotenkin aivan tavattoman rauhoittavalta vielä kävellessäni hetki ennen kotimatkaa pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin lapsuudenkotini takapihalta avautuvan metsän polkuja, niitä samoja, joita minä olen saanut kulkea jo kolmella eri vuosikymmenellä.
Lähetä kommentti