29. huhtikuuta 2019

MUURAHAISIA JA POSKIPÄILLENI PIIRTYNYT ONNELLISUUS METSÄPOLULLA

IMG_0769IMG_0851IMG_0780

Maaliskuun tavoin myös huhtikuu on kulkenut eteenpäin niin käsittämätöntä vauhtia, että hetkittäin on tuntunut, etten minä pysy mukana siinä vauhdissa. Huhtikuu on ollut täynnä onnellisia päiviä ja sen jälkeen, kun kaksi viikkoa sitten matkustin rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, olen viettänyt aikaa sekä sen maailman rakkaimman ihmisen että myös hevosten ja ponien kanssa, mutta luonnollisesti myös istunut toimistolla ja kävellyt Jyväskylän Kaupungintalon portaita kahden kamerani kanssa auringonsäteiden häikäistessä minun vihreitä silmiäni, viettänyt kokonaisen työpäivän kameran takana. Olen istunut pienessä asunnossani kirjoittamassa, kuunnellut rakasta musiikkia illalla auringonlaskun viimeisten säteiden vähitellen vaihtuessa pimeyteen ikkunalasin takana ja ihan vain ollut, pysähtynyt hetkittäin kuuntelemaan itseäni ja hengittämään kaikessa rauhassa, nauttinut näistä keväisistä päivistä niin, että se on tuntunut jokaisessa solussani, jokaisessa hengenvedossani aivan kuin katupöly iltapäivisin.

Toissa viikolla, vain vähän päälle viikko sen jälkeen, kun minä olin matkustanut takaisin tänne Jyväskylään, matkustin kuitenkin jälleen rakkaaseen pikkukaupunkiin, Savonlinnaan, viettämään vuosilomaani. Sinä uskomattoman kauniina iltapäivänä saapuessani neljän tunnin bussimatkan jälkeen viimein perille pikkukaupungin linja-autoasemalle kaunis Savonlinna pukeutui auringonsäteisiin, ajaessamme keskustan poikki lapsuudenkotiini katselin tuttuja maisemia, niitä samoja, jotka olivat vuosia sitten osa päivittäistä elämääni, maisemia, joihin liittyy aivan suunnattomasti muistoja. En kuitenkaan palaisi niihin hetkiin takaisin, vaikka minulle annettaisiin siihen mahdollisuus, mietin hymyillen itsekseni sille, kuinka ne hetket saisivat minun puolestani pysyä edelleen vain muistoina, vaikka joitakin niistä hetkistä kovasti rakastinkin. Sitä samaa pysähdyin miettimään vielä kävellessäni seuraavana aamuna takapihalta avautuvassa metsässä ja katsellessani muurahaisten ylittävän metsäpolkua, puiden oksien pienet silmut kertoivat lähestyvästä kesästä ja niin kertoi myös poskipäilleni piirtynyt hymy. Se sama, joka pysyi kalpeilla kasvoillani koko seuraavan viikon viettäessäni aikaa rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni ja koiriemme kanssa ihmetellen kevättä ja niitä kovin pieniä silmuja lehtipuiden oksilla, ihmetellen kevättä ja sitä, kuinka luonto herää jälleen kerran pitkän talven jälkeen tulevaan kesään.

IMG_0771IMG_0875

24. huhtikuuta 2019

TÄMÄ KEVÄT ON OLLUT RATSASTUKSEN SUHTEEN HIENO

IMG_0370IMG_0534

Viime syksynä kirjoitin siitä, kuinka ratsastuksesta oli tullut syksyn aikana itselleni aivan äärettömän tärkeä henkireikä ja kuinka niinä hetkinä, kun olin hevosten kanssa, unohdin kaiken muun, mitä elämässäni tapahtui juuri sillä hetkellä, unohdin jokaisen stressiä aiheuttavan asian ja tekemättömän työtehtävän, unohdin jatkuvat paineeni onnistumisesta ja siitä, olinko tarpeeksi. Silloin viime syksynä en kuitenkaan osannut kuvitellakaan, kuinka tärkeä henkireikä ratsastus ja hevoset tulisivat olemaan minulle tänä keväänä tai kuinka tärkeältä ne tallilla vietetyt hetket tuntuisivat, en osannut kuvitellakaan ja siksi olen hetkittäin iltaisin pysähtynyt ihmettelemään itsekseni sitä, kuinka uskomattoman suuri osa elämääni niistä hetkistä on tullut. Siinä, missä minä vielä syksyllä kävin tallilla kerran viikossa, käyn nykyään tallilla parhaimmillaan kolmesti viikossa, enkä ainoastaan ratsastamassa vaan myös opettelemassa hevosmiestaitoja, sellaisia asioita, joita en ollut päässyt opettelemaan näiden kahdenkymmen vuoden aikana, kun olen ratsastusta aktiivisesti ja hetkittäin vähemmän aktiivisesti harrastanut. Minä en ole päässyt näiden kahdenkymmenen vuoden aikana esimerkiksi koskaan vaihtamaan hokkeja tai nyppimään hevosen harjaa, mikä selittyy suurimmaksi osaksi sillä, että olen aiemmin käynyt vain sellaisilla talleilla, joissa oli tavanomaista esimerkiksi se, että hevoset oli usein varustettu meille valmiiksi ennen ratsastustuntia ja vaikka hevosensa olisi saanutkin varustaa itse, ei siinä mitään uutta koskaan päässyt oppimaan.

Se, että minä olen lauantaiaamuisin herännyt aikaisin, kuunnellut rakasta musiikkia bussissa matkalla tallille ja jutellut tallissa yönsä viettäneille hevosille ennen muiden saapumista tallille, on tehnyt minut tänä keväänä aivan tavattoman onnelliseksi ja niin on tottakai tehnyt sekin, että niinä lauantaiaamuina olen oppinut paljon uusia asioita hevosiin ja ratsastukseen liittyen. Olen oppinut sellaisia asioita, joita en varmasti olisi koskaan oppinut, jos olisin käynyt vain sillä viikoittaisella ratsastustunnillani, mutta kieltämättä olen oppinut tänä keväänä paljon myös niillä ratsastustunneilla. Tänä keväänä olen ratsastanut kaunista risteytystamma Cinttiä, joka on äärettömästä kauneudestaan ja kiltteydestään huolimatta hetkittäin todellinen tamma, aivan tavattoman herkkä ratsu, jota on osattava ratsastaa oikein ja erityisesti oikealla istunnalla, että yhteistyö sen kanssa sujuisi ilman suurempia ongelmia. Cintti on viime talven ja tämän kevään aikana opettanut minulle paljon nimenomaan istunnasta ja siitä, kuinka suunnattomasti istuntani ja se, etten aina osaa istua satulassa oikein, vaikuttaa siihen, kuinka hyvin hevonen ymmärtää, mitä minä tahdon sen tekevän. Cintti ei anna oikeastaan mitään anteeksi, eikä anna myöskään se toinen ratsu, jonka kanssa olen päässyt opettelemaan tämän kevään aikana kouluratsastuksen ihmeellisyyttä. Tämä toinen ratsu on puolalainen työhevonen nimeltä Sassi, uskomattoman kaunis ja lempeä jättiläinen, johon minä rakastuin jo ennen kuin pääsin nousemaan ensimmäistä kertaa sen satulaan, rakastuin, sillä jokin sen katseessa ja olemuksessa sai minut rauhoittumaan ihan uudella tavalla silittäessäni sen turpaa.

IMG_0409IMG_0398IMG_0620

Kun yhtenä tiistaina nousin ensimmäistä kertaa Sassin satulaan totesin itsekseni, kuinka se tuntui aivan erilaiselta kuin mikään hevonen, jolla olin aiemmin päässyt ratsastamaan. Saman ratsastustunnin aikana sain todeta myös, etten vain yksinkertaisesti osannut ratsastaa sitä ihan uskomattoman kaunista, raskasrakenteista hevosta oikein, sillä esimerkiksi laukan nostaminen tuntui olevan mahdotonta, vaikka minä kuinka yritin. Sinä iltana jäädessäni bussista keskustassa mietin, kuinka äärettömän pettynyt minä olin itseeni ja kuinka en osannut yhtään ratsastaa, hetken olin melkein valmis lopettamaan koko harrastuksen, niin pettynyt olin siinä hetkessä itseeni. Enhän minä tietenkään mitään lopettanut ja seuraava ratsastustuntini Sassin kanssa menikin ihan huomattavasti paremmin, eivätkä ne laukannostotkaan tuntuneet enää mahdottomilta, päinvastoin, ne menivät paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Sassin kanssa minä olen sen ratsastustunnin jälkeen oppinut paljon ja on ollut uskomattoman hienoa huomata, kuinka ratsastustunti toisensa jälkeen olen oppinut ratsastamaan sitä paremmin ja ymmärtämään oman istuntani vaikutuksen siihen, miksi hetkittäin mikään ei vain yksinkertaisesti onnistu. Olen oppinut paljon, mutta siitäkin huolimatta minulla on vielä aivan suunnattomasti opittavaa ja kun viime viikolla ensimmäistä kertaa kuukausiin sain valokuvia itsestäni ratsastamassa huomasin, kuinka esimerkiksi jalkani eivät kestä jalustimella oikein ja kuinka käteni ovat hetkittäin väärässä asennossa, mutta toisaalta en ollut näistä asioista yhtään yllättynyt, sillä en ole keskittynyt esimerkiksi jalkani paikkaan jalustimella kovinkaan suuresti kevään aikana, Sassin kanssa on ollut niin paljon muutakin opeteltavaa, että olen unohtanut keskittyä siihen.

Aivan kuten viime syksynäkin, edelleen noustessani ratsaille minusta tuntuu kuin kaikki muu unohtuisi ja se on ollut minulle korvaamatonta, se, kuinka ratsastaessani olen pystynyt päästämään irti kaikesta stressistäni ja niistä asioista, jotka muuten vaivaavat minua. Ratsastamiseen on keskityttävä niin, ettei ole tilaa millekään muulle, on vain seuraava askel ja se, kuinka kaikki, mitä teen istuessani ratsailla vaikuttaa hevoseen, suureen ja kauniiseen läimeen, jolla on minuun verrattuna aivan uskomattomasti voimaa ja joka voisi  kesken ratsastustunnin, aivan milloin vain, lähteä, jos se vain niin päättäisi. Istuessani ratsailla minun on tavallaan oltava yhtä ratsastamani hevosen kanssa, puhuttava samaa kieltä niin, että saan sen kulkemaan haluamallani tavalla ja uskallan väittää, ettei mikään elämässäni ole tänä keväänä ollut yhtä palkitsevaa kuin se, kun minä olen pitkään yritettyäni ja monesti epäonnistuttuani onnistunut, saanut ratsuni liikkumaan juuri kuten tahdon. Kaiken kaikkiaan tämä kevät on ollut ratsastuksen suhteen hieno ja en vaihtaisi pois hetkeäkään, vaikka niitä epäonnistumisia ja huonoja hetkiä onkin niiden onnellisten hetkien joukkoon mahtunutkin, en vaihtaisi pois yksinkertaisesti yhtään mitään, en edes sitä hetkeä, kun olin melkein valmis lopettamaan ratsastuksen.

IMG_0675IMG_0744


17. huhtikuuta 2019

VÄHITELLEN JÄRVI ALKOI VAPAUTUA JÄÄVERHON ALTA

IMG_0030IMG_0041

Minä asuin ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni Savonlinnassa, lapsuusvuosinani vietin kaikista kauneimmat kesäpäivät mummolassa järven rannalla, juoksin serkkujeni kanssa keltaiselta puutalolta järveen ja istuin aina välillä vanhassa rantasaunassa, jossa mummomme kertoi meille aina tarinoita. Nuoruudessani kävelin hetkittäin kylän poikki rantaan valokuvaamaan, istuin ystävieni kanssa kesäpäivinä Riihisaaren kallioilla kuunnellen laineiden lyövän hitaasti rantakallioon ja pyöräilin itsekseni metsän poikki läheisille rantakallioille katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi peilityynen järvenpinnan harmoniaan verhoutuneilla väreillään.  Tavallaan järvet ovat aina olleet tavattoman tärkeä osa elämääni ja muistan, kuinka muuttaessani vuosia sitten Helsinkiin aloin kaivata järven rauhoittavuutta, aloin kaivata sitä, että minä pystyin kävelemään järven rantaan ja kuuntelemaan, kuinka rauhalliset laineet törmäsivät rantakallioon. Helsingissä en enää voinut tehdä niin ja vaikka vähitellen rakastuinkin myös meren rauhoittavuuteen, se ei kuitenkaan koskaan onnistunut korvaamaan järven rauhoittavuutta, sitä, kuinka suunnaton voima järvellä on aina ollut minuun. 

Nykyään asun kaupungissa, jossa voin koska tahansa kävellä Jyväsjärvelle, mutta täälläkään järven vaikutus minuun ei tunnu aivan samalta kuin rakkaassa pikkukaupungissa, joten yhtenä sunnuntaina viettäessäni lomaani Savonlinnassa kävelin itsekseni vanhan kylän poikki rantaan katselemaan, kuinka järvi jälleen vapautui vähitellen pitkältä tuntuneen talven jälkeen. Istuin hetkeksi rantakivikkoon katselemaan rakkaalle järvelle, joka verhoutui vielä suurimmaksi osaksi jääpeitteeseen ja kastoin sitten käteni rantaveteen, se oli kovin kylmää, mutta sai minut rauhoittumaan eri tavalla kuin mikään aikoihin. Siinä minä istuin rantakivikossa, hengitin syvään kaikkea sitä aivan sanoinkuvaamatonta kauneutta ja katselin hämähäkkejä, jotka kiipeilivät pitkin rantakiviä auringonsäteiden loisteessa, nekin olivat heränneet kevääseen, jättäneet talven taakseen. Niin minäkin, minä ajattelin tuulen tarttuessa vaaleisiin, vähän takkuisiin hiuksiini ja katselin veneiden odottavan kevään ensimmäisiä veneretkiä, ne olivat olleet siinä koko talven, nähneet kaikki lumimyrskyt ja pakkaspäivät, aivan kuten meidänkin veneemme, joka oli nostettu syksyllä talviteloille kuivalle maalle. Toukokuussa vanhempani laskevat sen jälleen vesille odottamaan ensimmäistä veneretkeä, sitä, joka kiertää varmasti Olavinlinnan ja Laitaatsillan telakan kautta, ne veneretket ovat aina olleet minulle rakkaita ja tavallaan surettaa, etten tänä kesänä välttämättä ehdi vesille ollenkaan, minä mietin noustessani ja kävellessäni rantaviivaa pitkin kenkieni upotessa lopulta paksuun lumihankeen, talvi oli vielä kovin vahvasti läsnä, vaikka kevät tuntuikin aivan jokaisessa hengenvedossani.

IMG_0045

Kävellessäni kylän poikki takaisin kotiin minun kuulokkeissani soi Ylva Harun alkuvuonna ilmestynyt albumi Linnut ja ohittaessani sen pienen valkoisen puutalon, joka sai viime vuonna ensimmäistä kertaa vuosiin omat asukkaansa, jäin hetkeksi kiinni sanoihin ei rakkautta voi olla / jos etsimme sitä ulkopuolelta / ja etsimme niin kauan / kun etsimme jotain muuta. Siinä hetkessä, katsellessani ohimennen valkoisen talon pihaan ilmestynyttä uutta elämää kuulin ne sanat ensimmäistä kertaa ja hymyilin itsekseni, lumen alta paljastunut hiekka tarttui kenkieni pohjiin ja hetken oli hyvä olla juuri siinä tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini, auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja musiikin soidessa korvissani.

IMG_9978IMG_9999IMG_0034


14. huhtikuuta 2019

HERTASTA, LAURISTA JA ELÄMÄN IHMEELLISYYDESTÄ

IMG_9765IMG_9748IMG_9732

Kun minä viime keväänä istuin pentulaatikon äärellä katselemassa kuuden pienen koiranpennun nukkuvan rauhallista untaan, tuntui kaukaiselta ajatukselta, että seuraavana keväänä niistä olisi kasvanut jo vanhempiensa kokoisia, hienoja koiria. Tavallaan se ajatus tuntui kaukaiselta koko sen seitsemän viikon ajan, se tuntui kaukaiselta katsellessani yhtenä aamuna koiranpennun avaavan silmänsä ensimmäistä kertaa ja leikatessani niiden pieniä kynsiä pienillä kynsisaksilla aurinkoisena kevätpäivänä. Se tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta katsellessani niiden pääsevän ensimmäistä kertaa omasta pienestä pentuhuoneestaan takkahuoneen puolelle ja syövän ensimmäistä kertaa kiinteää ruokaa, äärettömän kaukaiselta hymyillessäni niiden juostessa ensimmäistä kertaa kevätnurmikolla yhtenä kauniina huhtikuisena iltana. Vielä istuessani niiden kanssa viimeisiä iltoja lapsuudenkotini pihan pentuaitauksessa ja katsellessani niiden tarttuvan mekkoni helmaan se tuntui kaukaiselta ajatukselta, vaikka tiesinkin neljän niistä koiranpennuista lähtevän maailmalle seuraavan viikon aikana, lähtevän maailmalle omien uusien perheidensä luokse opettelemaan kunnolla koiran elämää.

Vasta palatessani juhannuksensa Savonlinnaan katsomaan kahta vanhemmilleni jäänyttä koiranpentua aloin ymmärtää sen, että niistä todella kasvaisi yhtä suuria ja kauniita kuin vanhemmistaankin. Sinä kesäkuisena päivänä saapuessani Savonlinnaan ja istuessani lapsuudenkotini kuistille ne kaksi käsittämättömän rakasta koiranpentua tarttuivat terävillä pennun hampaillaan jälleen varpaisiini ja hyppäsivät syliini riemuissaan, mutta ne olivat kasvaneet ihan hurjasti siitä hetkestä, kun olin ne viimeksi toukokuun puolivälissä nähnyt, siinä hetkessä lapsuudenkotini kuistilla ymmärsin, että ne kaksi rakasta koiranpentua todella tulisivat olemaan elämässäni vielä vuosikausia ja saisin seurata läheltä, kuinka niistä kasvaisi vähitellen äitinsä ja isänsä kaltaisia hienoja koiria. Siitä juhannuksesta on nyt jo yhdeksän kuukautta ja näiden yhdeksän kuukauden aikana niistä ihan pienistä koiranpennuista, Laurista ja Hertasta, on vähitellen kasvanut uskomattoman hienoja koiria. Näiden yhdeksän kuukauden aikana ne ovat oppineet ja nähneet paljon, ne ovat päässeet ensimmäistä kertaa juoksemaan takapihalta avautuvaan metsään vapaina, uimaan mummolan rantaan ja hakemaan kanssamme joulukuusen omasta metsästämme, ne ovat oppineet vähitellen kulkemaan hihnassa, istumaan käskystä ja odottamaan kiltisti, kunnes saavat luvan syödä. Ne ovat oppineet suunnattomasti tästä elämästä, niin suunnattomasti, ettei niitä kaikkia asioita pystyisi varmaan koskaan edes listaamaan, eikä niitä toisaalta tarvitse pystyäkään listaamaan.

IMG_9728

Viettäessäni viime viikolla vuosilomaani Savonlinnassa vietin paljon aikaa kaikkien neljän koiramme kanssa, mutta tahdoin viettää myös erityistä laatuaikaa niiden kahden koiranpennun kanssa, sellaista, että olin olemassa vain niitä varten. Niin me jätimme kaksi vanhempaa koiraamme kotiin ja lähdimme kolmestaan takapihalta avautuvaan metsään ihmettelemään kevättä, kuuntelemaan lintujen laulua ja nauttimaan uskomattoman kauniista iltapäivästä. Se oli ihan ensimmäinen kerta, kun lähdin pentujen kanssa kolmestaan metsään niin, että ne olivat kanssani vapaana, hihnojen roikkuessa kaulallani katselin niiden tutkivan lumihunnun alta paljastunutta luontoa, sammaleeseen peittynyttä kiveä ja mustikanvarpuja, jotka saivat yhdessä sammaleen kanssa metsän näyttämään rauhoittavan vihreältä. Pysähtyessäni istumaan auringonsäteiden loisteeseen minä mietin, kuinka uskomatonta oli, että pennut olivat täyttäneet pari viikkoa aiemmin vuoden, kuinka uskomatonta oli, että niistä pienistä koiranpennuista oli kasvanut jo vuoden ikäisiä kauniita koiria, kuinka uskomatonta, ajatukseni katkesi ihastuttavan Hertan hypätessä yllättäen syliini ja nuolaistessa kasvojani.

Ar'tfulfox's Dare To Love eli tuttavallisemmin meidän Hertta, pentueen ainoa groenendael narttu, tuntui syntyessään olevan ihan tarkka kopio äidistään ja on sitä edelleen, ainakin ulkonäkönsä puolesta, luonteeltaan se on ehdottomasti äitiään vilkkaampi ja rohkeampi, välillä sillä tuntuu olevan juuri niin paljon energiaa, että hirvittää katsella vierestä sen menoa. Ensimmäisten seitsemän viikon aikana kutsuimme Herttaa prinsessaksi ja alunperin meidän oli tarkoitus etsiä sille koti jostain muualta, mutta äitini rakastui niiden seitsemän viikon aikana juuri niin paljon, ettei se oikeastaan ollut edes vaihtoehto, että Hertta olisi lähtenyt maailmalle. Olen edelleen äärettömän onnellinen siitä, että Hertta lopulta jäi kotiin ja olen saanut seurata sen kasvamista läheltä, viettää sen kanssa onnellisia hetkiä kokonaisen vuoden ajan ja saanut erityisinä aamuina herätä siihen, että Hertta nuolee kasvojani. Hertta on maailman suloisin tyttö, rakastaa aina koko sydämellään ja on nimensä mukaisesti ihanan herttainen neiti, vaikka se onkin tämän ensimmäisen elinvuotensa aikana ehtinyt iskemään hampaansa kovin moneen paikkaan lapsuudenkodissani, se söi suuren reiän sänkyni päätyyn, iski hampaansa sekä takkahuoneen nahkasohvaan että olohuoneen sohvan tyynyihin, eivätkä sen entisen pentuhuoneen valkoiset ikkunalaudatkaan ole saaneet olla aivan rauhassa. Tämä pieni ja suloinen tyttö istuu aina ikkunan ääressä punaisessa nojatuolissaan ja syö samalla ikkunalautaa, mutta sille on aivan tavattoman vaikea olla siitäkään vihainen, niin käsittämättömän herttainen se on, eikä koskaan tahdo kenellekään mitään pahaa, ei edes sille ikkunalaudalle.

IMG_9664IMG_9690IMG_9674

Muistan edelleen sen vuoden takaisen maaliskuisen hetken, kuinka yli tunti sen jälkeen, kun viisi muuta pentua olivat syntyneet, täysin odottamatta pentueen ainoa tervueren uros syntyi pentueen viimeisenä pentuna tähän maailmaan. Se oli ihmeellinen hetki ja sen lisäksi, että tämä pentueen suurin pentu sai myöhemmin samana iltana nimekseen Lauri, vanhempani päättivät myös samantien, että se jäisi meille kotiin, eikä sen tarvitsisi koskaan lähteä maailmalle uuteen kotiin. Lauri kasvoi aivan uskomatonta vauhtia ja yhtä päivää lukuunottamatta sille maistui ruoka niin hyvin, että se työnsikin usein muut pois tieltään päästäkseen nisälle, se rakasti myös nukkumista ja tahtoi nukkua aina aivan omassa rauhassaan. Se ei voinut sietää sitä, että muut pennut tulivat sen lähelle ja oppiessaan murisemaan se murahti aina, kun joku meni lähellekään sitä sen nukkuessa ja niin se murahtaa hetkittäin vieläkin, mutta nykyään se on vain hurjasti suurempi kuin silloin viime keväänä ja sen sijaan, että se nukkuisi aina lattialla, se hyppää usein sänkyyn nukkumaan.

Nykyään Ar'tfulfox's Dare To Dream eli tuttuvallisemmin meidän ihastuttava Lauri on korkeampi kuin äitinsä (mikä on oikeastaan paljon sanottu, sillä Aada on 62cm korkea eli suhteellisen korkea nartuksi) ja se on mielestäni edelleen ihan käsittämätöntä, koska muistan vielä tänäkin päivänä sen hetken, kun pidin sitä viime huhtikuussa sylissäni ja se avasi silmänsä ensimmäistä kertaa. Muistan sen hetken, kun se oli vielä niin pieni, ettei se pystynyt itse hyppäämään sohvalle tai kiipeämään pihamme nurkassa olevalle kivelle, jolle ne aina hyppäävät uskomattomalla vauhdilla siskonsa kanssa vartioimaan pihaamme, muistan, kun se oli vielä niin pieni, että se söi sisarustensa kanssa samalta lautaselta ja nukkui pentulaatikossa, josta se yritti aina aamuisin kiivetä pois. Nykyään sitä pentulaatikkoa ei enää ole ja Laurista on kasvanut koiralaulamme suurin koira, joka rakastaa huomiota ja hyppää usein sohvalle viereeni ja laskee päänsä polvelleni, katselee silmiini ja vaatii rapsutuksia, se on aivan tavattoman sympaattinen koira ja perinyt todella vahvasti isänsä luonteen. Lauri on vähän Herttaa rauhallisempi, mutta katsellessani sen juoksevan myöhemmin samana päivänä pihassamme siskonsa kanssa tuntui kuin sillä olisi vähintään yhtä paljon energiaa kuin siskollaan, niin uskomatonta vauhtia ne juoksivat ympäri pihaamme ja leikkivät keskenään mudan ja lumen tarttuessa niiden pitkiin karvoihin.

IMG_9669IMG_9701

Istuessani sinä iltana Laurin kanssa olohuoneen sohvalla mietin itsekseni, kuinka onnellinen olen siitä, että olen saanut sen elämääni, mietin, kuinka viime keväänä en olisi osannut kuvitellakaan, että saisin elämääni niin hienon koiran tai ainakaan, että minä saisin elämääni myös sen siskon. Siskon, joka hyppäsi myöhemmin myös sohvalle, kiipesi ylitseni tökkimään tassullaan keinutuolissa istuvaa äitiäni, en olisi osannut kuvitellakaan ja siinä me silti olimme, kaikki kolme samalla sohvalla, eikä tämä ole vasta ollut kuin alku niiden kahden rakkaan koiranpennun uskomattomalle elämälle.

11. huhtikuuta 2019

YHTENÄ AAMUNA IKKUNALASIN TAKANA OLIKIN KEVÄT

IMG_9562IMG_9636IMG_9618

Tuntuu kuin en olisi viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana ehtinyt ollenkaan pysähtymään, pysähtymään niin, että minulla olisi ollut aikaa ihan vain hengittää ja olla olemassa itseäni varten. Olen ollut jatkuvasti tekemässä jotain, kulkenut eteenpäin päivästä toiseen ihmetellen viikkojen nopeaa vaihtumista ja kun viime viikolla matkustin viikoksi Savonlinnaan viettämään ensimmäistä osaa vuosilomastani mietin itsekseni, että sen viikon aikana minun täytyisi ihan oikeasti pysähtyä, minun täytyisi pysähtyä, sillä kaiken tämän elämäni keskellä kehoni on kertonut minulle viikoittain siitä, että olisi aika pysähtyä tai ainakin yrittänyt kertoa. Yrittänyt, sillä minun on ollut vaikea huomata tai ymmärtää sitä, sillä elämäni on ollut viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana suhteellisen onnellista ja on tapahtunut paljon asioista, jotka ovat saaneet minut halkeamaan onnesta, vaikka valehtelematta on ollut myös niitä sellaisia asioita, jotka ovat saaneet mieleni tuntumaan taas määrittelemättömältä tunnemassalta. Tavallaan tämä aika vain on mennyt jotenkin aivan järjettömän nopeasti ja minä olen unohtanut levätä kunnolla, levätä, vaikka olen aina hetkittäin tuntenut, kuinka voimattomuus rintalastani alla on käskenyt minua pysähtymään, tuonut mukanaan kuumeen ja kovin tukkoisen pään.

Aika on mennyt näiden viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana niin nopeasti, että yhtäkkiä ikkunalasin takana oli kevät, se aivan uskomattoman kaunis kevät, jota minä olin odottanut koko alkuvuoden kävellessäni pakkasessa tai räntäsateessa jäisiä kadunkulmia töihin tai tallille. Luonto oli alkanut vähitellen heräämään kevääseen, katupöly tuntui keuhkoissa kävellessäni aamulla bussipysäkille ja auringonsäteet häikäisivät silmäni ratsastaessani kentän pitkää sivua viiden jälkeen illalla, se oli ihmeellistä, se, kuinka aivan yhtäkkiä oli kevät ilman, että minä ehdin edes huomata sitä. Ilman, että minä ehdin huomata talven vaihtumista kevääseen, yhtäkkiä kevät vain oli täällä ja vielä lähtiessäni tallilta ratsastustuntini jälkeen oli valoisaa, se oli ihmeellistä ja teki minut kovin onnelliseksi. Samalla se kuitenkin sai minut vielä selkeämmin ymmärtämään sen, kuinka nopeasti maaliskuu oli lipunut ohitseni, kadonnut kuin aavelaiva katosi pimeyteen Muumipeikon jäädessä Nuuskamuikkuisen kanssa liukkaalle kalliolle ihmettelemään juuri näkemäänsä.

IMG_9604

Viime viikolla saapuessani iltapäivän lempeiden auringonsäteiden verhoamaan Savonlinnaan sydämessäni läikähti, se sama pikkukaupunki, josta muutin pois ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten, näytti tismalleen samalta (samalta, vaikka Citymarketin vieressä ei olekaan enää vuosiin ollut vanhaa, korkeaa viljasiiloa tai rakennusta, jonka seinässä luki vuosikausien ajan isolla kirjoitettuna Elvis oli kala) kuin silloin seitsemän vuotta sitten keväällä, kun minä kävin yliopistolla pääsykokeissa, yrittämässä vakuuttaa haastattelijat siitä, kuinka minusta tulisi hyvä lastentarhanopettaja. Ei minusta sellaista koskaan tullut, eikä se enää näin seitsemän vuotta myöhemmin kamalasti harmita, mutta sinä päivänä saapuessani pienelle linja-autoasemalle harmitti, että nykyään minä vain vierailen siinä kaupungissa. Siinä pienessä, rakkaassa kaupungissa, joka kaikesta huolimatta tulee varmasti aina olemaan minulle enemmän koti kuin mikään muu kaupunki ja joka varsinkin aina keväisin alkaa vetämään minua aina puoleensa. Siihen pieneen kaupunkiin minä siinä hetkessä kaipasin takaisin, takaisin niin, että minä pakkaisin pienen asuntoni sisällön muuttolaatikoihin ja matkustaisin takaisin sinne, mistä olen elämäni aikana kahdesti lähtenyt niin, etten ole uskonut palaavani enää takaisin jäädäkseni.

En tiedä, ehkä minä vielä palaisin sinne, jos minulla olisi siihen mahdollisuus, nimittäin huolimatta siitä, että se kaunis pikkukaupunki tekee hiljalleen kuolemaa, se on edelleen minulle äärettömän rakas paikka ja minun on hyvä olla siellä. Ehkä vielä joskus, mietin nukahtaessani sinä iltana vanhaan parvisänkyyni, jossa nukuin asuessani helsingissä ja jonka vanhempani olivat kasanneet vanhaan huoneeseeni entisen sängyn tilalle. Sinä yönä minä nukuin tavattoman hyvin ja seuraavana päivänä, vain vuorokautta ennen kuin toiseksi vanhin belgianpaimenkoiramme Lisa matkusti vanhempieni kanssa Parikkalaan sterilisaatioon kävimme ihan kahdestaaan takapihalta avautuvassa metsässä ihmettelemässä kevään saapumista, istuimme hetkeksi aloillemme kuuntelemaan lintujen laulua ja nauttimaan siitä, kuinka lämmin tuuli tuntui kasvoilla lempältä. Tuulessa tuoksui jo kevät, vaikka metsä olikin edelleen suurimmaksi osaksi peittynyt lumihuntuun, tuulessa tuoksui kevät ja se teki minut ihan uskomattoman onnelliseksi, niin onnelliseksi, että teki mieli tanssia pitkin lumen alta paljastuneita metsäpolkuja ja nostaa käteni kohti taivasta, sinistä ja lähes pilvetöntä taivasta. Se oli kaunis päivä ja niin olivat seuraavatkin päivät, vaikka Lisa olikin niiden seuraavien päivien aikana aivan kuin toinen koira, ne olivat kauniita päiviä ja niiden aikana minulla oli aikaa pysähtyä, nauttia keväästä ja hengittää ihan kaikessa rauhassa.

IMG_9588IMG_9646

8. huhtikuuta 2019

HEVOSIA JA KAMEROITA MESSUKESKUKSESSA

IMG_9136P3170318IMG_9158P3170297IMG_9159

Maaliskuun puolivälissä, sinä samana viikonloppuna, kun rakastin aivan suunnattomasti musiikkia Ellinooran keikalla Lutakossa, minä matkustin Helsinkiin Messukeskuksessa järjestettyyn GoExpoon, jossa tarkoituksenani oli käydä sekä Helsinki Horse Fairissa että Kuva & Kamera -messuilla. Minä olin tullut kipeäksi aiemmin samalla viikolla ja koska en ollut sen tavallista kiireisemmän työviikon takia ehtinyt jäädä kotiin lepäämään parantuakseni, istuessani bussissa silloin sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen olin varma, ettei siitä päivästä tulisi helppo oman jaksamiseni kannalta, sen sijaan siitä päivästä tulisi melko varmasti taistelun kaltainen. Sellainen siitä sitten tulikin, kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista rautatieasemalle tunsin, kuinka rintalastani alla huusi voimattomuus ja istuessani myöhemmin I-junassa matkalla Pasilaan ja kävellessäni asemalta Messukeskukseen mietin, etten antaisi sen vaikuttaa liikaa siihen päivään. En antaisi sen vaikuttaa liikaa, sillä tahdoin nauttia siitä päivästä, ottaa kaiken irti niistä messuista, joita olin kuitenkin odottanut koko kiireisen työviikon ajan innoissani, tahdoin nauttia siitä messutunnelmasta ja kaikesta ympärilläni.

Päästessäni Messukeskukselle jätin takkini narikkaan ja suuntasin ensimmäisenä Helsinki Horse Fairin puolelle, sillä olivathan kyseiset messut ensisijainen syy, miksi minä olin Helsinkiin asti kipeänä sinä sunnuntaiaamuna matkustanut ja samalla ne olivat jotain sellaista, jotka olivat ajatuksen tasolla kiinnostaneet minua oikeastaan koko alkuvuoden ajan enemmän kuin ne valokuvaukseen liittyvät messut, vaikka olinkin luonnollisesti kiinnostunut molemmista messuista. Aivan ensimmäisenä istuin aloilleni katselemaan ratsastusjousiammuntaa, jota minä en ollut koskaan aiemmin päässyt todistamaan ja joka oli yksinkertaisesti aivan uskomattoman hienoa katseltavaa, se oli jotain sellaista, mitä tahtoisin ehdottomasti itsekin päästä joskus kokeilemaan, vaikka en koskaan niin hyvä siinä tulisikaan olemaan, tahtoisin vain kokeilla, niin uskomattomalta se näytti. Jo pelkästään se, kuinka äärettömän taitavia ratsastajia näytöksessä nähtiin, oli käsittämätöntä ja istuessani yleisössä mietin hetken itsekseni, kuinka minulla on edessäni vielä todella pitkä ja vaativa matka päästäkseni siihen pisteeseen, jossa olisin lähellekään yhtä taitava ratsastaja kuin ne, joita sinä päivänä näin.

IMG_9130P3170207IMG_9023

Kierrettyäni uskomattoman ratsastusjousiammuntanäytöksen jälkeen hetken aikaa Helsinki Horse Fairin messualuetta siirryin yläkatsomoon seuraamaan esteratsastusta, joka on mielestäni aina ollut äärimmäisen mielenkiintoista, vaikka en itse ole esteitä muutamaa kertaa lukuunottamatta koskaan oikeastaan hypännytkään ja vaikka en osaakaan seurata sitä niin, että huomaisin kaikki pienimmätkin virheet, joita ratsukot mahdollisesti tekevät. Siinä minä kuitenkin istuin, yläkatsomossa katselemassa esteratsastusta ja taitavia ratsukoita, jotka olivat selkeästi tehneet kauan töitä yhdessä, niin saumattomalta suurimman osan suoritukset ratsun ja ratsastajan yhteistyön osalta näyttivät. Tahtoisin joskus opetella itsekin hyppäämään, mietin istuessani siinä ja samanaikaisesti tunsin jälleen, kuinka voimattomuus huusi rintalastani alla ja kuinka kuume selkeästi näytti merkkejä itsestään, joten jäin siihen vielä hetkeksi luokan päättymisen jälkeen ja keräsin voimia jatkaakseni matkaani, se oli yksi niistä hetkistä, kun kaduin sitä, etten ollut jäänyt kotiin lepäämään.

Istuttuani siinä hetken keräämässä voimiani minä suuntasin viimein Kuva & Kamera -messujen puolelle ja se tuntui tavallaan aivan äärettömän kotoisalta. Olin käynyt kyseisillä messuilla viisi vuotta sitten kutsuvieraana ja ollut silloin ihan järjettömän innoissani kaikesta, istunut kuuntelemassa luentoja valokuvaamisesta ja kiertänyt näytteilleasettajien pisteitä mielenkiinnolla, tällä kertaa minä kuitenkin vain kiersin messualuetta katsellen mielenkiinnolla kaikkea uutta, mikä ei ollut vielä aiemmin osunut silmiini ja pysähdyin sitten Kameratorin pisteelle. Monien muiden ihmisten tavoin kävin läpi vanhoja kameroita ja objektiiveja kuin etsien jonkinlaista aarretta ja lopulta päädyinkin ostamaan Canonin vanhan filmirungon kameraperheeni jatkoksi sekä vanhan nahkaisen kameralaukun isolle Canonilleni, sille, jolla ei ole koskaan ollut omaa laukkua, vain suuri kamerareppu, johon mahtuu kamerani lisäkis myös lähes kaikki objektiivini. Kävin kuuntelemassa myös lyhyen luennon värienhallinnasta ja kiertämässä hetken aikaa valokuvanäyttelyitä, joiden valokuvat saivat kerta toisensa jälkeen pysähtymään hetkeksi, katsomaan tarkemmin, miettimään jotain sellaista, mitä en ollut osannut kuvitella miettiväni sinä päivänä, juuri se on valokuvissa viehättää, se, että ne saavat miettimään.

IMG_9165P3170124IMG_9170P3170334IMG_9177

Vierailtuani Kuva & Kamera -messuilla minä suuntasin takaisin Helsinki Horse Fairin puolelle, kävin kiertelemässä messualuetta uudelleen, ihastelin kauniita ratsastussaappaita ja mietin sitten uusien ratsastushousujen ostamista, mutta en kuitenkaan ostanut mitään. Tavallaan en tarvitse mitään, mietin kävellessäni ihmisjoukon keskellä, paitsi uuden turvaliivin, mutta sen ostamisen suhteen en tahdo kiirehtiä, sillä se on kuitenkin niin tärkeä ja suuri sijoitus. Kiertelyn lomassa kävin myös katsomassa esittelyitä esimerkiksi shirehevosista ja islanninhevosista ja juuri ennen messupäivän päättymistä pysähdyin aloilleni katselemaan irlannincobien näytöstä, joka oli kerta kaikkiaan aivan ihastuttava. Niin ihastuttava, että kävellessäni hetkeä myöhemmin räntäsateessa Pasilan asemalle hymyilin itsekseni, vaikka tuntuikin, että jossain syvällä rintalastan alla tuntuva voimattomuus ja kuume alkoivat taas vähitellen ottamaan minusta vallan.

Päästessäni myöhemmin takaisin Helsingin päärautatieasemalle olin niin väsynyt, etten tahtonut kävellä räntäsateessa Kamppiin vaan matkustin sinne metrolla ja odottaessani metroa mieleeni tulvivat kaikki ne muistot niiltä ajoilta, kun minä vielä asuin Helsingissä ja hetkittäin seikkailin jonnekin, minne oli helpoin mennä metrolla. Niiltä ajoilta, kun seikkailin tuntemattomilla kaduilla ja tahdoin nähdä mahdollisimman paljon, niiltä ajoilta, kun aina metron saapuessa pysäytin musiikin, sillä rakastin niin kovin sitä ääntä, jonka metro saa laituriin saapuessaan aikaiseksi. Rakastan sitä ääntä edelleen, mietin noustessani metroon ja hymyilin sitten taas itsekseni, kuinka minulla oli kaikesta kipeydestäni huolimatta ollut tavattoman hyvä päivä, sellainen, jota muistelen edelleen, tätä tekstiä kirjoittaessani, lämmöllä.

P3170240IMG_9144P3170134IMG_9418

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.