2. huhtikuuta 2019

SUNNUNTAI ISLANNINHEVOSTEN SEURASSA

IMG_8892IMG_8856

Maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina vietimme jälleen äitini kanssa muutaman tunnin ihastuttavien islanninhevosten seurassa, niiden samojen islanninhevosten, joiden kanssa saimme vuosia sitten oppia maastoretkien rauhoittavuuden ja joiden kanssa olemme nyt viimeisimmän muutaman kuukauden aikana viettäneet jälleen unohtumattomia hetkiä. Ne hetket islanninhevosten kanssa ovat olleet hyvää vaihtelua sille kouluratsastukselle, jota olen työstänyt taas elokuusta asti kerran viikossa ja ne hetket ovat nimenomaan siksi olleet niin tärkeitä, vaikka rakastan myös niitä ratsastustunteja ja kaikkia ratsastuskoulun hevosten ja ponien kanssa vietettyjä hetkiä. Rakastan, vaikka aina hetkittäin minusta siellä ratsastuskentällä tuntuukin, etten osaa yhtään mitään ja kotiin kävellessäni mietin, kuinka voi olla mahdollista, etten kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään osaa istua satulassa oikein, niin, että herkkä ratsuni ymmärtäisi minua väärin. Islanninhevosten kanssa sellaisia asioita ei tule kovin usein mietittyä ja niiden kahden islanninhevosen kanssa on vain yksinkertaisesti aivan uskomattoman rauhoittavaa viettää aikaa, niiden rauhallisuus tarttuu väistämättä aina minuunkin ja harjatessani sinä maaliskuisena sunnuntaina talvikarvaansa pudottavaa islanninhevosta naurahdin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä hetkestä ja kuinka onnelliseksi rauhallisesti harjaamistani kuunteleva ihastuttava ruuna minut sai.

Tällä kertaa emme kuitenkaan suunnanneet metsään vaan pellolle, jolle päästessämme mietin, kuinka se oli itseasiassa hyvin mielenkiintoista, sillä en ollut koskaan aiemmin keskittynyt islanninhevosilla ratsastaessani esimerkiksi omaan istuntaani tai siihen, miltä askellajit todella tuntuvat. Siinä hetkessä minä kuitenkin keskityin, pidin huomioni vahvasti siinä, kuinka ratsastan ja vaihtaessamme hetken käveltyämme tölttiin muistin jälleen, kuinka suunnattomasti kyseistä askellajia ja sitä, kuinka pehmeältä se tuntuu, rakastan. Ratsuni Hnokki frá Sydri-Úlfsstödum oli yhtä ihastuttava kuin ennenkin ja vaikka minua oli etukäteen varoiteltu siitä, että ruuna saattaisi innostua päästessään laukkaamaan, se tuntui allani aivan yhtä luotettavalta kuin aina. Auringonsäteet piiloutuivat aina hetkittäin pilviverhon taakse kiertäessämme peltoa sinä kauniina sunnuntaina, mutta se ei haitannut yhtään, laukatessamme pellon pitkää sivua minä en osannut lopettaa hymyilemistä ja mietin itsekseni, kuinka laukkakin tuntui aivan erilaiselta kuin millään muulla ratsastamallani hevosella, islanninhevosissa vain on jotain aivan erityistä. Jotain sellaista, mikä saa minut rauhoittumaan, vaikka minä kuinka keskittyisin omiin virheisiini ja niiden korjaamiseen laukatesamme pellolla ja siirtyessämme siitä rauhalliseen käyntiin, jollain tavalla ratsuni vain tuntui allani niin luotettavalta, että minä rauhoituin aivan täysin, hymyilin vain.

IMG_8888IMG_8859IMG_8885

Palattuamme takaisin hevosten kotiin vietimme vielä hetken niiden kahden islanninhevosruunan kanssa, harjasimme pitkin ja rauhallisin vedoin edelleen kovin rauhallisina aloillaan seisovia hevosia ja veimme ne sitten takaisin suureen tarhaansa. Vähän vuosien saatossa harmaantuneella Hnokilla on tapana aina ratsastuksen jälkeen tarhaan päästessään piehtaroida ja niin se teki sinäkin sunnuntaina ja suuntasi sitten syömään kaverinsa kanssa. Lähtiessämme tarhasta ne katsoivat vielä peräämme, mutta jäivät sitten syömään kaikessa rauhassa ja niin teimme mekin päästessämme kotiin, söimme ja vietimme rauhallisen loppusunnuntain, kävimme koirien kanssa jäällä kävelemässä ja ihan vain olimme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti