Viime syksynä kirjoitin siitä, kuinka ratsastuksesta oli tullut syksyn aikana itselleni aivan äärettömän tärkeä henkireikä ja kuinka niinä hetkinä, kun olin hevosten kanssa, unohdin kaiken muun, mitä
elämässäni tapahtui juuri sillä hetkellä, unohdin jokaisen stressiä
aiheuttavan asian ja tekemättömän työtehtävän, unohdin jatkuvat paineeni
onnistumisesta ja siitä, olinko tarpeeksi. Silloin viime syksynä en kuitenkaan osannut kuvitellakaan, kuinka tärkeä henkireikä ratsastus ja hevoset tulisivat olemaan minulle tänä keväänä tai kuinka tärkeältä ne tallilla vietetyt hetket tuntuisivat, en osannut kuvitellakaan ja siksi olen hetkittäin iltaisin pysähtynyt ihmettelemään itsekseni sitä, kuinka uskomattoman suuri osa elämääni niistä hetkistä on tullut. Siinä, missä minä vielä syksyllä kävin tallilla kerran viikossa, käyn nykyään tallilla parhaimmillaan kolmesti viikossa, enkä ainoastaan ratsastamassa vaan myös opettelemassa hevosmiestaitoja, sellaisia asioita, joita en ollut päässyt opettelemaan näiden kahdenkymmen vuoden aikana, kun olen ratsastusta aktiivisesti ja hetkittäin vähemmän aktiivisesti harrastanut. Minä en ole päässyt näiden kahdenkymmenen vuoden aikana esimerkiksi koskaan vaihtamaan hokkeja tai nyppimään hevosen harjaa, mikä selittyy suurimmaksi osaksi sillä, että olen aiemmin käynyt vain sellaisilla talleilla, joissa oli tavanomaista esimerkiksi se, että hevoset oli usein varustettu meille valmiiksi ennen ratsastustuntia ja vaikka hevosensa olisi saanutkin varustaa itse, ei siinä mitään uutta koskaan päässyt oppimaan.
Se, että minä olen lauantaiaamuisin herännyt aikaisin, kuunnellut rakasta musiikkia bussissa matkalla tallille ja jutellut tallissa yönsä viettäneille hevosille ennen muiden saapumista tallille, on tehnyt minut tänä keväänä aivan tavattoman onnelliseksi ja niin on tottakai tehnyt sekin, että niinä lauantaiaamuina olen oppinut paljon uusia asioita hevosiin ja ratsastukseen liittyen. Olen oppinut sellaisia asioita, joita en varmasti olisi koskaan oppinut, jos olisin käynyt vain sillä viikoittaisella ratsastustunnillani, mutta kieltämättä olen oppinut tänä keväänä paljon myös niillä ratsastustunneilla. Tänä keväänä olen ratsastanut kaunista risteytystamma Cinttiä, joka on äärettömästä kauneudestaan ja kiltteydestään huolimatta hetkittäin todellinen tamma, aivan tavattoman herkkä ratsu, jota on osattava ratsastaa oikein ja erityisesti oikealla istunnalla, että yhteistyö sen kanssa sujuisi ilman suurempia ongelmia. Cintti on viime talven ja tämän kevään aikana opettanut minulle paljon nimenomaan istunnasta ja siitä, kuinka suunnattomasti istuntani ja se, etten aina osaa istua satulassa oikein, vaikuttaa siihen, kuinka hyvin hevonen ymmärtää, mitä minä tahdon sen tekevän. Cintti ei anna oikeastaan mitään anteeksi, eikä anna myöskään se toinen ratsu, jonka kanssa olen päässyt opettelemaan tämän kevään aikana kouluratsastuksen ihmeellisyyttä. Tämä toinen ratsu on puolalainen työhevonen nimeltä Sassi, uskomattoman kaunis ja lempeä jättiläinen, johon minä rakastuin jo ennen kuin pääsin nousemaan ensimmäistä kertaa sen satulaan, rakastuin, sillä jokin sen katseessa ja olemuksessa sai minut rauhoittumaan ihan uudella tavalla silittäessäni sen turpaa.
Kun yhtenä tiistaina nousin ensimmäistä kertaa Sassin satulaan totesin itsekseni, kuinka se tuntui aivan erilaiselta kuin mikään hevonen, jolla olin aiemmin päässyt ratsastamaan. Saman ratsastustunnin aikana sain todeta myös, etten vain yksinkertaisesti osannut ratsastaa sitä ihan uskomattoman kaunista, raskasrakenteista hevosta oikein, sillä esimerkiksi laukan nostaminen tuntui olevan mahdotonta, vaikka minä kuinka yritin. Sinä iltana jäädessäni bussista keskustassa mietin, kuinka äärettömän pettynyt minä olin itseeni ja kuinka en osannut yhtään ratsastaa, hetken olin melkein valmis lopettamaan koko harrastuksen, niin pettynyt olin siinä hetkessä itseeni. Enhän minä tietenkään mitään lopettanut ja seuraava ratsastustuntini Sassin kanssa menikin ihan huomattavasti paremmin, eivätkä ne laukannostotkaan tuntuneet enää mahdottomilta, päinvastoin, ne menivät paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Sassin kanssa minä olen sen ratsastustunnin jälkeen oppinut paljon ja on ollut uskomattoman hienoa huomata, kuinka ratsastustunti toisensa jälkeen olen oppinut ratsastamaan sitä paremmin ja ymmärtämään oman istuntani vaikutuksen siihen, miksi hetkittäin mikään ei vain yksinkertaisesti onnistu. Olen oppinut paljon, mutta siitäkin huolimatta minulla on vielä aivan suunnattomasti opittavaa ja kun viime viikolla ensimmäistä kertaa kuukausiin sain valokuvia itsestäni ratsastamassa huomasin, kuinka esimerkiksi jalkani eivät kestä jalustimella oikein ja kuinka käteni ovat hetkittäin väärässä asennossa, mutta toisaalta en ollut näistä asioista yhtään yllättynyt, sillä en ole keskittynyt esimerkiksi jalkani paikkaan jalustimella kovinkaan suuresti kevään aikana, Sassin kanssa on ollut niin paljon muutakin opeteltavaa, että olen unohtanut keskittyä siihen.
Aivan kuten viime syksynäkin, edelleen noustessani ratsaille minusta tuntuu kuin kaikki muu unohtuisi ja se on ollut minulle korvaamatonta, se, kuinka ratsastaessani olen pystynyt päästämään irti kaikesta stressistäni ja niistä asioista, jotka muuten vaivaavat minua. Ratsastamiseen on
keskityttävä niin, ettei ole tilaa millekään muulle, on vain seuraava
askel ja se, kuinka kaikki, mitä teen istuessani ratsailla vaikuttaa
hevoseen, suureen ja kauniiseen läimeen, jolla on minuun verrattuna aivan uskomattomasti
voimaa ja joka voisi kesken ratsastustunnin, aivan milloin vain, lähteä, jos se vain niin
päättäisi. Istuessani ratsailla minun on tavallaan oltava yhtä
ratsastamani hevosen kanssa, puhuttava samaa kieltä niin, että saan sen
kulkemaan haluamallani tavalla ja uskallan väittää, ettei mikään elämässäni ole tänä keväänä ollut yhtä palkitsevaa kuin se, kun minä olen pitkään yritettyäni ja monesti epäonnistuttuani onnistunut, saanut ratsuni liikkumaan juuri kuten tahdon. Kaiken kaikkiaan tämä kevät on ollut ratsastuksen suhteen hieno ja en vaihtaisi pois hetkeäkään, vaikka niitä epäonnistumisia ja huonoja hetkiä onkin niiden onnellisten hetkien joukkoon mahtunutkin, en vaihtaisi pois yksinkertaisesti yhtään mitään, en edes sitä hetkeä, kun olin melkein valmis lopettamaan ratsastuksen.
Lähetä kommentti