Kun minä viime keväänä istuin pentulaatikon äärellä katselemassa kuuden pienen koiranpennun nukkuvan rauhallista untaan, tuntui kaukaiselta ajatukselta, että seuraavana keväänä niistä olisi kasvanut jo vanhempiensa kokoisia, hienoja koiria. Tavallaan se ajatus tuntui kaukaiselta koko sen seitsemän viikon ajan, se tuntui kaukaiselta katsellessani yhtenä aamuna koiranpennun avaavan silmänsä ensimmäistä kertaa ja leikatessani niiden pieniä kynsiä pienillä kynsisaksilla aurinkoisena kevätpäivänä. Se tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta katsellessani niiden pääsevän ensimmäistä kertaa omasta pienestä pentuhuoneestaan takkahuoneen puolelle ja syövän ensimmäistä kertaa kiinteää ruokaa, äärettömän kaukaiselta hymyillessäni niiden juostessa ensimmäistä kertaa kevätnurmikolla yhtenä kauniina huhtikuisena iltana. Vielä istuessani niiden kanssa viimeisiä iltoja lapsuudenkotini pihan pentuaitauksessa ja katsellessani niiden tarttuvan mekkoni helmaan se tuntui kaukaiselta ajatukselta, vaikka tiesinkin neljän niistä koiranpennuista lähtevän maailmalle seuraavan viikon aikana, lähtevän maailmalle omien uusien perheidensä luokse opettelemaan kunnolla koiran elämää.
Vasta palatessani juhannuksensa Savonlinnaan katsomaan kahta vanhemmilleni jäänyttä koiranpentua aloin ymmärtää sen, että niistä todella kasvaisi yhtä suuria ja kauniita kuin vanhemmistaankin. Sinä kesäkuisena päivänä saapuessani Savonlinnaan ja istuessani lapsuudenkotini kuistille ne kaksi käsittämättömän rakasta koiranpentua tarttuivat terävillä pennun hampaillaan jälleen varpaisiini ja hyppäsivät syliini riemuissaan, mutta ne olivat kasvaneet ihan hurjasti siitä hetkestä, kun olin ne viimeksi toukokuun puolivälissä nähnyt, siinä hetkessä lapsuudenkotini kuistilla ymmärsin, että ne kaksi rakasta koiranpentua todella tulisivat olemaan elämässäni vielä vuosikausia ja saisin seurata läheltä, kuinka niistä kasvaisi vähitellen äitinsä ja isänsä kaltaisia hienoja koiria. Siitä juhannuksesta on nyt jo yhdeksän kuukautta ja näiden yhdeksän kuukauden aikana niistä ihan pienistä koiranpennuista, Laurista ja Hertasta, on vähitellen kasvanut uskomattoman hienoja koiria. Näiden yhdeksän kuukauden aikana ne ovat oppineet ja nähneet paljon, ne ovat päässeet ensimmäistä kertaa juoksemaan takapihalta avautuvaan metsään vapaina, uimaan mummolan rantaan ja hakemaan kanssamme joulukuusen omasta metsästämme, ne ovat oppineet vähitellen kulkemaan hihnassa, istumaan käskystä ja odottamaan kiltisti, kunnes saavat luvan syödä. Ne ovat oppineet suunnattomasti tästä elämästä, niin suunnattomasti, ettei niitä kaikkia asioita pystyisi varmaan koskaan edes listaamaan, eikä niitä toisaalta tarvitse pystyäkään listaamaan.
Viettäessäni viime viikolla vuosilomaani Savonlinnassa vietin paljon aikaa kaikkien neljän koiramme kanssa, mutta tahdoin viettää myös erityistä laatuaikaa niiden kahden koiranpennun kanssa, sellaista, että olin olemassa vain niitä varten. Niin me jätimme kaksi vanhempaa koiraamme kotiin ja lähdimme kolmestaan takapihalta avautuvaan metsään ihmettelemään kevättä, kuuntelemaan lintujen laulua ja nauttimaan uskomattoman kauniista iltapäivästä. Se oli ihan ensimmäinen kerta, kun lähdin pentujen kanssa kolmestaan metsään niin, että ne olivat kanssani vapaana, hihnojen roikkuessa kaulallani katselin niiden tutkivan lumihunnun alta paljastunutta luontoa, sammaleeseen peittynyttä kiveä ja mustikanvarpuja, jotka saivat yhdessä sammaleen kanssa metsän näyttämään rauhoittavan vihreältä. Pysähtyessäni istumaan auringonsäteiden loisteeseen minä mietin, kuinka uskomatonta oli, että pennut olivat täyttäneet pari viikkoa aiemmin vuoden, kuinka uskomatonta oli, että niistä pienistä koiranpennuista oli kasvanut jo vuoden ikäisiä kauniita koiria, kuinka uskomatonta, ajatukseni katkesi ihastuttavan Hertan hypätessä yllättäen syliini ja nuolaistessa kasvojani.
Ar'tfulfox's Dare To Love eli tuttavallisemmin meidän Hertta, pentueen ainoa groenendael narttu, tuntui syntyessään olevan ihan tarkka kopio äidistään ja on sitä edelleen, ainakin ulkonäkönsä puolesta, luonteeltaan se on ehdottomasti äitiään vilkkaampi ja rohkeampi, välillä sillä tuntuu olevan juuri niin paljon energiaa, että hirvittää katsella vierestä sen menoa. Ensimmäisten seitsemän viikon aikana kutsuimme Herttaa prinsessaksi ja alunperin meidän oli tarkoitus etsiä sille koti jostain muualta, mutta äitini rakastui niiden seitsemän viikon aikana juuri niin paljon, ettei se oikeastaan ollut edes vaihtoehto, että Hertta olisi lähtenyt maailmalle. Olen edelleen äärettömän onnellinen siitä, että Hertta lopulta jäi kotiin ja olen saanut seurata sen kasvamista läheltä, viettää sen kanssa onnellisia hetkiä kokonaisen vuoden ajan ja saanut erityisinä aamuina herätä siihen, että Hertta nuolee kasvojani. Hertta on maailman suloisin tyttö, rakastaa aina koko sydämellään ja on nimensä mukaisesti ihanan herttainen neiti, vaikka se onkin tämän ensimmäisen elinvuotensa aikana ehtinyt iskemään hampaansa kovin moneen paikkaan lapsuudenkodissani, se söi suuren reiän sänkyni päätyyn, iski hampaansa sekä takkahuoneen nahkasohvaan että olohuoneen sohvan tyynyihin, eivätkä sen entisen pentuhuoneen valkoiset ikkunalaudatkaan ole saaneet olla aivan rauhassa. Tämä pieni ja suloinen tyttö istuu aina ikkunan ääressä punaisessa nojatuolissaan ja syö samalla ikkunalautaa, mutta sille on aivan tavattoman vaikea olla siitäkään vihainen, niin käsittämättömän herttainen se on, eikä koskaan tahdo kenellekään mitään pahaa, ei edes sille ikkunalaudalle.
Muistan edelleen sen vuoden takaisen maaliskuisen hetken, kuinka yli tunti sen jälkeen, kun viisi muuta pentua olivat syntyneet, täysin odottamatta pentueen ainoa tervueren uros syntyi pentueen viimeisenä pentuna tähän maailmaan. Se oli ihmeellinen hetki ja sen lisäksi, että tämä pentueen suurin pentu sai myöhemmin samana iltana nimekseen Lauri, vanhempani päättivät myös samantien, että se jäisi meille kotiin, eikä sen tarvitsisi koskaan lähteä maailmalle uuteen kotiin. Lauri kasvoi aivan uskomatonta vauhtia ja yhtä päivää lukuunottamatta sille maistui ruoka niin hyvin, että se työnsikin usein muut pois tieltään päästäkseen nisälle, se rakasti myös nukkumista ja tahtoi nukkua aina aivan omassa rauhassaan. Se ei voinut sietää sitä, että muut pennut tulivat sen lähelle ja oppiessaan murisemaan se murahti aina, kun joku meni lähellekään sitä sen nukkuessa ja niin se murahtaa hetkittäin vieläkin, mutta nykyään se on vain hurjasti suurempi kuin silloin viime keväänä ja sen sijaan, että se nukkuisi aina lattialla, se hyppää usein sänkyyn nukkumaan.
Nykyään Ar'tfulfox's Dare To Dream eli tuttuvallisemmin meidän ihastuttava Lauri on korkeampi kuin äitinsä (mikä on oikeastaan paljon sanottu, sillä Aada on 62cm korkea eli suhteellisen korkea nartuksi) ja se on mielestäni edelleen ihan käsittämätöntä, koska muistan vielä tänäkin päivänä sen hetken, kun pidin sitä viime huhtikuussa sylissäni ja se avasi silmänsä ensimmäistä kertaa. Muistan sen hetken, kun se oli vielä niin pieni, ettei se pystynyt itse hyppäämään sohvalle tai kiipeämään pihamme nurkassa olevalle kivelle, jolle ne aina hyppäävät uskomattomalla vauhdilla siskonsa kanssa vartioimaan pihaamme, muistan, kun se oli vielä niin pieni, että se söi sisarustensa kanssa samalta lautaselta ja nukkui pentulaatikossa, josta se yritti aina aamuisin kiivetä pois. Nykyään sitä pentulaatikkoa ei enää ole ja Laurista on kasvanut koiralaulamme suurin koira, joka rakastaa huomiota ja hyppää usein sohvalle viereeni ja laskee päänsä polvelleni, katselee silmiini ja vaatii rapsutuksia, se on aivan tavattoman sympaattinen koira ja perinyt todella vahvasti isänsä luonteen. Lauri on vähän Herttaa rauhallisempi, mutta katsellessani sen juoksevan myöhemmin samana päivänä pihassamme siskonsa kanssa tuntui kuin sillä olisi vähintään yhtä paljon energiaa kuin siskollaan, niin uskomatonta vauhtia ne juoksivat ympäri pihaamme ja leikkivät keskenään mudan ja lumen tarttuessa niiden pitkiin karvoihin.
Istuessani sinä iltana Laurin kanssa olohuoneen sohvalla mietin itsekseni, kuinka onnellinen olen siitä, että olen saanut sen elämääni, mietin, kuinka viime keväänä en olisi osannut kuvitellakaan, että saisin elämääni niin hienon koiran tai ainakaan, että minä saisin elämääni myös sen siskon. Siskon, joka hyppäsi myöhemmin myös sohvalle, kiipesi ylitseni tökkimään tassullaan keinutuolissa istuvaa äitiäni, en olisi osannut kuvitellakaan ja siinä me silti olimme, kaikki kolme samalla sohvalla, eikä tämä ole vasta ollut kuin alku niiden kahden rakkaan koiranpennun uskomattomalle elämälle.
Lähetä kommentti