Maaliskuun tavoin myös huhtikuu on kulkenut eteenpäin niin käsittämätöntä vauhtia, että hetkittäin on tuntunut, etten minä pysy mukana siinä vauhdissa. Huhtikuu on ollut täynnä onnellisia päiviä ja sen jälkeen, kun kaksi viikkoa sitten matkustin rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, olen viettänyt aikaa sekä sen maailman rakkaimman ihmisen että myös hevosten ja ponien kanssa, mutta luonnollisesti myös istunut toimistolla ja kävellyt Jyväskylän Kaupungintalon portaita kahden kamerani kanssa auringonsäteiden häikäistessä minun vihreitä silmiäni, viettänyt kokonaisen työpäivän kameran takana. Olen istunut pienessä asunnossani kirjoittamassa, kuunnellut rakasta musiikkia illalla auringonlaskun viimeisten säteiden vähitellen vaihtuessa pimeyteen ikkunalasin takana ja ihan vain ollut, pysähtynyt hetkittäin kuuntelemaan itseäni ja hengittämään kaikessa rauhassa, nauttinut näistä keväisistä päivistä niin, että se on tuntunut jokaisessa solussani, jokaisessa hengenvedossani aivan kuin katupöly iltapäivisin.
Toissa viikolla, vain vähän päälle viikko sen jälkeen, kun minä olin matkustanut takaisin tänne Jyväskylään, matkustin kuitenkin jälleen rakkaaseen pikkukaupunkiin, Savonlinnaan, viettämään vuosilomaani. Sinä uskomattoman kauniina iltapäivänä saapuessani neljän tunnin bussimatkan jälkeen viimein perille pikkukaupungin linja-autoasemalle kaunis Savonlinna pukeutui auringonsäteisiin, ajaessamme keskustan poikki lapsuudenkotiini katselin tuttuja maisemia, niitä samoja, jotka olivat vuosia sitten osa päivittäistä elämääni, maisemia, joihin liittyy aivan suunnattomasti muistoja. En kuitenkaan palaisi niihin hetkiin takaisin, vaikka minulle annettaisiin siihen mahdollisuus, mietin hymyillen itsekseni sille, kuinka ne hetket saisivat minun puolestani pysyä edelleen vain muistoina, vaikka joitakin niistä hetkistä kovasti rakastinkin. Sitä samaa pysähdyin miettimään vielä kävellessäni seuraavana aamuna takapihalta avautuvassa metsässä ja katsellessani muurahaisten ylittävän metsäpolkua, puiden oksien pienet silmut kertoivat lähestyvästä kesästä ja niin kertoi myös poskipäilleni piirtynyt hymy. Se sama, joka pysyi kalpeilla kasvoillani koko seuraavan viikon viettäessäni aikaa rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni ja koiriemme kanssa ihmetellen kevättä ja niitä kovin pieniä silmuja lehtipuiden oksilla, ihmetellen kevättä ja sitä, kuinka luonto herää jälleen kerran pitkän talven jälkeen tulevaan kesään.
Toissa viikolla, vain vähän päälle viikko sen jälkeen, kun minä olin matkustanut takaisin tänne Jyväskylään, matkustin kuitenkin jälleen rakkaaseen pikkukaupunkiin, Savonlinnaan, viettämään vuosilomaani. Sinä uskomattoman kauniina iltapäivänä saapuessani neljän tunnin bussimatkan jälkeen viimein perille pikkukaupungin linja-autoasemalle kaunis Savonlinna pukeutui auringonsäteisiin, ajaessamme keskustan poikki lapsuudenkotiini katselin tuttuja maisemia, niitä samoja, jotka olivat vuosia sitten osa päivittäistä elämääni, maisemia, joihin liittyy aivan suunnattomasti muistoja. En kuitenkaan palaisi niihin hetkiin takaisin, vaikka minulle annettaisiin siihen mahdollisuus, mietin hymyillen itsekseni sille, kuinka ne hetket saisivat minun puolestani pysyä edelleen vain muistoina, vaikka joitakin niistä hetkistä kovasti rakastinkin. Sitä samaa pysähdyin miettimään vielä kävellessäni seuraavana aamuna takapihalta avautuvassa metsässä ja katsellessani muurahaisten ylittävän metsäpolkua, puiden oksien pienet silmut kertoivat lähestyvästä kesästä ja niin kertoi myös poskipäilleni piirtynyt hymy. Se sama, joka pysyi kalpeilla kasvoillani koko seuraavan viikon viettäessäni aikaa rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni ja koiriemme kanssa ihmetellen kevättä ja niitä kovin pieniä silmuja lehtipuiden oksilla, ihmetellen kevättä ja sitä, kuinka luonto herää jälleen kerran pitkän talven jälkeen tulevaan kesään.
Lähetä kommentti