11. huhtikuuta 2019

YHTENÄ AAMUNA IKKUNALASIN TAKANA OLIKIN KEVÄT

IMG_9562IMG_9636IMG_9618

Tuntuu kuin en olisi viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana ehtinyt ollenkaan pysähtymään, pysähtymään niin, että minulla olisi ollut aikaa ihan vain hengittää ja olla olemassa itseäni varten. Olen ollut jatkuvasti tekemässä jotain, kulkenut eteenpäin päivästä toiseen ihmetellen viikkojen nopeaa vaihtumista ja kun viime viikolla matkustin viikoksi Savonlinnaan viettämään ensimmäistä osaa vuosilomastani mietin itsekseni, että sen viikon aikana minun täytyisi ihan oikeasti pysähtyä, minun täytyisi pysähtyä, sillä kaiken tämän elämäni keskellä kehoni on kertonut minulle viikoittain siitä, että olisi aika pysähtyä tai ainakin yrittänyt kertoa. Yrittänyt, sillä minun on ollut vaikea huomata tai ymmärtää sitä, sillä elämäni on ollut viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana suhteellisen onnellista ja on tapahtunut paljon asioista, jotka ovat saaneet minut halkeamaan onnesta, vaikka valehtelematta on ollut myös niitä sellaisia asioita, jotka ovat saaneet mieleni tuntumaan taas määrittelemättömältä tunnemassalta. Tavallaan tämä aika vain on mennyt jotenkin aivan järjettömän nopeasti ja minä olen unohtanut levätä kunnolla, levätä, vaikka olen aina hetkittäin tuntenut, kuinka voimattomuus rintalastani alla on käskenyt minua pysähtymään, tuonut mukanaan kuumeen ja kovin tukkoisen pään.

Aika on mennyt näiden viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana niin nopeasti, että yhtäkkiä ikkunalasin takana oli kevät, se aivan uskomattoman kaunis kevät, jota minä olin odottanut koko alkuvuoden kävellessäni pakkasessa tai räntäsateessa jäisiä kadunkulmia töihin tai tallille. Luonto oli alkanut vähitellen heräämään kevääseen, katupöly tuntui keuhkoissa kävellessäni aamulla bussipysäkille ja auringonsäteet häikäisivät silmäni ratsastaessani kentän pitkää sivua viiden jälkeen illalla, se oli ihmeellistä, se, kuinka aivan yhtäkkiä oli kevät ilman, että minä ehdin edes huomata sitä. Ilman, että minä ehdin huomata talven vaihtumista kevääseen, yhtäkkiä kevät vain oli täällä ja vielä lähtiessäni tallilta ratsastustuntini jälkeen oli valoisaa, se oli ihmeellistä ja teki minut kovin onnelliseksi. Samalla se kuitenkin sai minut vielä selkeämmin ymmärtämään sen, kuinka nopeasti maaliskuu oli lipunut ohitseni, kadonnut kuin aavelaiva katosi pimeyteen Muumipeikon jäädessä Nuuskamuikkuisen kanssa liukkaalle kalliolle ihmettelemään juuri näkemäänsä.

IMG_9604

Viime viikolla saapuessani iltapäivän lempeiden auringonsäteiden verhoamaan Savonlinnaan sydämessäni läikähti, se sama pikkukaupunki, josta muutin pois ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten, näytti tismalleen samalta (samalta, vaikka Citymarketin vieressä ei olekaan enää vuosiin ollut vanhaa, korkeaa viljasiiloa tai rakennusta, jonka seinässä luki vuosikausien ajan isolla kirjoitettuna Elvis oli kala) kuin silloin seitsemän vuotta sitten keväällä, kun minä kävin yliopistolla pääsykokeissa, yrittämässä vakuuttaa haastattelijat siitä, kuinka minusta tulisi hyvä lastentarhanopettaja. Ei minusta sellaista koskaan tullut, eikä se enää näin seitsemän vuotta myöhemmin kamalasti harmita, mutta sinä päivänä saapuessani pienelle linja-autoasemalle harmitti, että nykyään minä vain vierailen siinä kaupungissa. Siinä pienessä, rakkaassa kaupungissa, joka kaikesta huolimatta tulee varmasti aina olemaan minulle enemmän koti kuin mikään muu kaupunki ja joka varsinkin aina keväisin alkaa vetämään minua aina puoleensa. Siihen pieneen kaupunkiin minä siinä hetkessä kaipasin takaisin, takaisin niin, että minä pakkaisin pienen asuntoni sisällön muuttolaatikoihin ja matkustaisin takaisin sinne, mistä olen elämäni aikana kahdesti lähtenyt niin, etten ole uskonut palaavani enää takaisin jäädäkseni.

En tiedä, ehkä minä vielä palaisin sinne, jos minulla olisi siihen mahdollisuus, nimittäin huolimatta siitä, että se kaunis pikkukaupunki tekee hiljalleen kuolemaa, se on edelleen minulle äärettömän rakas paikka ja minun on hyvä olla siellä. Ehkä vielä joskus, mietin nukahtaessani sinä iltana vanhaan parvisänkyyni, jossa nukuin asuessani helsingissä ja jonka vanhempani olivat kasanneet vanhaan huoneeseeni entisen sängyn tilalle. Sinä yönä minä nukuin tavattoman hyvin ja seuraavana päivänä, vain vuorokautta ennen kuin toiseksi vanhin belgianpaimenkoiramme Lisa matkusti vanhempieni kanssa Parikkalaan sterilisaatioon kävimme ihan kahdestaaan takapihalta avautuvassa metsässä ihmettelemässä kevään saapumista, istuimme hetkeksi aloillemme kuuntelemaan lintujen laulua ja nauttimaan siitä, kuinka lämmin tuuli tuntui kasvoilla lempältä. Tuulessa tuoksui jo kevät, vaikka metsä olikin edelleen suurimmaksi osaksi peittynyt lumihuntuun, tuulessa tuoksui kevät ja se teki minut ihan uskomattoman onnelliseksi, niin onnelliseksi, että teki mieli tanssia pitkin lumen alta paljastuneita metsäpolkuja ja nostaa käteni kohti taivasta, sinistä ja lähes pilvetöntä taivasta. Se oli kaunis päivä ja niin olivat seuraavatkin päivät, vaikka Lisa olikin niiden seuraavien päivien aikana aivan kuin toinen koira, ne olivat kauniita päiviä ja niiden aikana minulla oli aikaa pysähtyä, nauttia keväästä ja hengittää ihan kaikessa rauhassa.

IMG_9588IMG_9646

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti