Minä asuin ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni Savonlinnassa, lapsuusvuosinani vietin kaikista kauneimmat kesäpäivät mummolassa järven rannalla, juoksin serkkujeni kanssa keltaiselta puutalolta järveen ja istuin aina välillä vanhassa rantasaunassa, jossa mummomme kertoi meille aina tarinoita. Nuoruudessani kävelin hetkittäin kylän poikki rantaan valokuvaamaan, istuin ystävieni kanssa kesäpäivinä Riihisaaren kallioilla kuunnellen laineiden lyövän hitaasti rantakallioon ja pyöräilin itsekseni metsän poikki läheisille rantakallioille katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi peilityynen järvenpinnan harmoniaan verhoutuneilla väreillään. Tavallaan järvet ovat aina olleet tavattoman tärkeä osa elämääni ja muistan, kuinka muuttaessani vuosia sitten Helsinkiin aloin kaivata järven rauhoittavuutta, aloin kaivata sitä, että minä pystyin kävelemään järven rantaan ja kuuntelemaan, kuinka rauhalliset laineet törmäsivät rantakallioon. Helsingissä en enää voinut tehdä niin ja vaikka vähitellen rakastuinkin myös meren rauhoittavuuteen, se ei kuitenkaan koskaan onnistunut korvaamaan järven rauhoittavuutta, sitä, kuinka suunnaton voima järvellä on aina ollut minuun.
Nykyään asun kaupungissa, jossa voin koska tahansa kävellä Jyväsjärvelle, mutta täälläkään järven vaikutus minuun ei tunnu aivan samalta kuin rakkaassa pikkukaupungissa, joten yhtenä sunnuntaina viettäessäni lomaani Savonlinnassa kävelin itsekseni vanhan kylän poikki rantaan katselemaan, kuinka järvi jälleen vapautui vähitellen pitkältä tuntuneen talven jälkeen. Istuin hetkeksi rantakivikkoon katselemaan rakkaalle järvelle, joka verhoutui vielä suurimmaksi osaksi jääpeitteeseen ja kastoin sitten käteni rantaveteen, se oli kovin kylmää, mutta sai minut rauhoittumaan eri tavalla kuin mikään aikoihin. Siinä minä istuin rantakivikossa, hengitin syvään kaikkea sitä aivan sanoinkuvaamatonta kauneutta ja katselin hämähäkkejä, jotka kiipeilivät pitkin rantakiviä auringonsäteiden loisteessa, nekin olivat heränneet kevääseen, jättäneet talven taakseen. Niin minäkin, minä ajattelin tuulen tarttuessa vaaleisiin, vähän takkuisiin hiuksiini ja katselin veneiden odottavan kevään ensimmäisiä veneretkiä, ne olivat olleet siinä koko talven, nähneet kaikki lumimyrskyt ja pakkaspäivät, aivan kuten meidänkin veneemme, joka oli nostettu syksyllä talviteloille kuivalle maalle. Toukokuussa vanhempani laskevat sen jälleen vesille odottamaan ensimmäistä veneretkeä, sitä, joka kiertää varmasti Olavinlinnan ja Laitaatsillan telakan kautta, ne veneretket ovat aina olleet minulle rakkaita ja tavallaan surettaa, etten tänä kesänä välttämättä ehdi vesille ollenkaan, minä mietin noustessani ja kävellessäni rantaviivaa pitkin kenkieni upotessa lopulta paksuun lumihankeen, talvi oli vielä kovin vahvasti läsnä, vaikka kevät tuntuikin aivan jokaisessa hengenvedossani.
Kävellessäni kylän poikki takaisin kotiin minun kuulokkeissani soi Ylva Harun alkuvuonna ilmestynyt albumi Linnut ja ohittaessani sen pienen valkoisen puutalon, joka sai viime vuonna ensimmäistä kertaa vuosiin omat asukkaansa, jäin hetkeksi kiinni sanoihin ei rakkautta voi olla / jos etsimme sitä ulkopuolelta / ja etsimme niin kauan / kun etsimme jotain muuta. Siinä hetkessä, katsellessani ohimennen valkoisen talon pihaan ilmestynyttä uutta elämää kuulin ne sanat ensimmäistä kertaa ja hymyilin itsekseni, lumen alta paljastunut hiekka tarttui kenkieni pohjiin ja hetken oli hyvä olla juuri siinä tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini, auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja musiikin soidessa korvissani.
Lähetä kommentti