31. lokakuuta 2019

TAVASTIALLA JA LUONNONTIETEELLISESSÄ MUSEOSSA

IMG_8140IMG_8165

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka syyskuun puolivälissä yhtenä lauantaina matkustin Helsinkiin ja kävelin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sillä käsittämättömän kauniilla Mustikkamaan rannalla, joka oli yksi itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä paikoista asuessani vuosia sitten Helsingissä. Kävellessäni sinä syyskuisena iltapäivänä tummien pilvien täyttämän taivaan alla merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä vaaleilla hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohinaa ja kävellessäni myöhemmin kohti Isoisänsiltaa hymyilin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olin siitä, että siinä hetkessä olin juuri Helsingissä. Päästessäni viimein Isoisänsillalle taivas yläpuolellani repesi ja kaatosade piiskasi kasvojani jatkaessani matkaani kaikesta huolimatta rauhallisesti, minulla ei ollut kiire mihinkään, ei, vaikka kaatosade kasteli hiukseni ja kaikilla muilla tuntui olevan järjetön kiire juosta suojaan siltä nopeasti alkaneelta kaatosateelta.

Pitelin hetken sadetta Kauppakeskus Redissä ja sen hetken aikana ehdin miettiä aivan luvattoman useasti, kuinka olen nykyään niin tottunut Jyväskylän Forumiin, että suuremmat kauppakeskukset tuntuvat jotenkin vähän kummallisilta. Silti Helsinki tuntuu edelleen kodilta, mietin kuunnellessani metron saapuvan asemalle, olen aina rakastanut sitä ääntä, nykyään se kuulostaa muistoilta vuosien takaa ja saa minut siksi lähes poikkeuksetta hymyilemään, huokaisin itsekseni katsellessani maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana matkalla keskustaan. Keskustasta jatkoin matkaani vielä kohti Hesperianpuistoa vastapäätä olevaa hotellia, sillä olin varannut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hotellihuoneen ihan vain itselleni, ettei minun tarvitsisi myöhemmin samana iltana matkustaa takaisin Jyväskylään. Olin siitäkin ihan tavattoman onnellinen ja päästessäni hotellille kävin lämpimässä kylvyssä, katselin ikkunalasin takana ihan varovaisiin auringonsäteisiin verhoutuvaa kaupunkia ja join kuohuviiniä, jonka minä tunsin siinä hetkessä ansainneeni kaiken sen syyskuisen stressin keskellä. Ikkunalasin takana kaupunki oli täynnä elämää hymyillessäni itsekseni siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka tuntui muuttuvana rytminä rintalastani alla, auringonsäteet loivat varjojansa valkoisille seinille ja minä laitoin soimaan musiikkia, jota en ollut kuunnellut aikoihin, musiikkia, joka toi minulle aina mieleen Helsingin.

P9140112P9140072

Myöhemmin sinä iltana kuuntelin raitiovaunun kolinaa matkustaessani takaisin keskustaan ja mietin itsekseni, kuinka minä olin odottanut sitä iltaa toukokuusta asti, olin odottanut, sillä toukokuussa tuntui aivan kuin en olisi nähnyt Von Hertzen Brothersia värivaloissa ikuisuuteen, vaikka todellisuudessa olin viimeksi edellisenä syksynä saanut hukkua musiikkiin yhtyeen keikalla. Silti siitä tuntui olevan vähintään pieni ikuisuus ja vaikka minä olin ennen sitä syyskuista Tavastian keikkaa ehtinyt nähdä yhtyeen viikkoa aiemmin Lutakossa, sinä iltana tuntui kuin siitä olisi edelleen pieni ikuisuus, siitä edellisestä keikasta. Astuessani sinä iltana Tavastian ovesta sisään sydämeni jätti lyönnin välistä, jollain tavalla aina tuntuu kuin palaisi kotiin, kun astuu siitä ovesta sisään, se paikka oli minulle vähän niin kuin toinen koti asuessani Helsingissä, siellä sain niiden vuosien aikana kokea valtameren kokoisia tunteita ja olen onnellinen siitä, että saan edelleen aina hetkittäin palata sinne rakastamaan musiikkia. Vain hetkeä myöhemmin löysin itseni yleisömeren keskeltä ja katsellessani ympärilleni en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka mikään keikkapaikka ei ole minulle sitä rakkaampi, ei ole koskaan ollut eikä varmasti tule koskaan olemaan, Tavastiassa on vain jotain niin kovin erityistä.

Kun yhtye viimein nousi värivaloihin kyyneleet nousivat silmäkulmiini, siinä hetkessä oli jotain ihan käsittämättömän suurta, jotain ainutlaatuista huolimatta siitä, että olin viikkoa aiemmin nähnyt yhtyeen Lutakossa. Niissä vain on aina jotain erityistä, Von Hertzen Brothersin Tavastian keikoissa nimittäin, hymyilin itsekseni kyyneleet silmäkulmissani ja annoin musiikin viedä mukanaan yleisömeren keskellä. Sen lisäksi, että sinä iltana kuultiin monta edellisellä viikolla Lutakossakin kuultua rakasta biisiä, kuten esimerkiksi Somewhere in the Middle ja Trouble, Tavastialla kuultiin sinä iltana myös monta sellaista biisiä, joita en ollut kuullut värivaloissa aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun Voices in our Heads kaikui loppuunmyydyssä salissa ja kuulosti niin hienolta, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani tai kun Prospect for Escape sai kyyneleet palaamaan silmäkulmiini. Se oli vuosia sitten yksi hienoimmista biiseistä värivalojen loisteessa ja tuo edelleen mieleeni muistoja niiltä vuosien takaisilta keikoilta, jotka päättyivät aina sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape ja niin tuo myös In Your Arms, joka kuultiin sinä iltana tavastialla akustisena. Sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa yleisömeren ylitse suljin hetkeksi silmäni ja annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä, siinä hetkessä kaikki oli hetken siinä, koko tämä suuri ja niin kaunis maailma.

P9140141P9140156P9140401

Se syyskuinen ilta Tavastialla oli täynnä taikaa ja rakkautta, sellaista valtameren kokoista rakkautta, johon tunsin aina hetkittäin pakahtuvani yleisömeren keskellä nostaessani käteni ilmaan musiikin tuntuessa aivan jokaisessa solussani ja huutaessani ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, niistä, jotka ovat vuosia kulkeneet mukanani. Sinä iltana Von Hertzen Brothers oli niin uskomattoman vahva ja herkkä samanaikaisesti, että hetkittäin tuntui kuin sydämeni olisi muuttanut rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin minun selkärankaani ja tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, sinä iltana musiikki kuljetti mukanaan Himalajan kokoisissa tunteissa ja vuosien takaisissa hetkissä, niissä kauniissa, mutta myös niissä, jotka saavat sydämeni edelleen lyömään kiivaammin. Sinä kauniina syyskuisena iltana musiikki vyöryi ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja otti sitten turvalliseen syliinsä, enkä minä muistanut hetkeä, jolloin musiikki olisi viimeksi kuulostanut ja tuntunut yksinkertaisesti niin täydelliseltä, että biisi toisensa jälkeen minä olin aina vain sanattomampi.

Vähän ennen encorea kuultiin Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa yleisömeren ylitse minä suljin silmäni ja tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni. Siinä hetkessä ja vielä kävellessäni kahden encoren jälkeen takaisin hotellille olin täynnä onnellisuutta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi vielä nukahtaessani myöhemmin hotellin pehmeisiin ja valkoisiin lakanoihin.

IMG_8199

Sunnuntaiaamuna minä heräsin rauhallisuuteen, olin nukkunut erityisen hyvin niissä pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja istuessani aamiaisella katselin, kuinka kaatosade piiskasi mustaa asfalttia ikkunalasin takana. Päätin, ettei minulla ollut vielä kiire mihinkään ja aamiaisen jälkeen kävin kaikessa rauhassa vielä lämpimässä kylvyssä ennen kuin jatkoin matkaani Luonnontieteelliseen museoon, jonne olin päättänyt suunnata vielä ennen kuin palaisin takaisin Jyväskylään, olin päättänyt, sillä minä tiesin, että siitä sunnuntaista tulisi sateinen ja rakastan museoihin katoamista sadepäivinä.

IMG_8269P9150602IMG_8288IMG_8290IMG_8254

Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään minä en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä melkein kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Niiden vuosien aikana olin kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä tavattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, sillä sinä syyskuisena sunnuntaina astuin ensimmäistä kertaa museon ovesta sisään, jätin reppuni lukolliseen kaappiin ja jatkoin matkaani kohti ensimmäistä näyttelyä, joka oli nimeltään Luut kertovat ja jonka äärelle pysähdyin hetkeksi istumaan ihan vain ihmetelläksi kaikkea sitä, jotenkin se sai minut sinä sateisena sunnuntaina sanattomaksi.

Sanattomaksi minut teki toisaalta jokainen museon viidestä näyttelystä, jotka on sijoitettu rakennuksen kolmeen eri kerrokseen. Jokainen niistä viidestä näyttelystä, Suomen luonto, Maailman luonto, Elämän historia, Luut kertovat ja Muutosta ilmassa, oli uskomattoman hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun piti pysähtyä luvattoman monesti vain ihmettelemään. En ollut aikoihin nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä minä muista koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani, jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan.
 
IMG_8222P9150586

Sen lisäksi, että museon viisi uskomattoman hienoa näyttelyä saivat minut sanattomaksi sinä sateisena sunnuntaina, sanattomaksi minut sai myös se, kuinka äärettömän kaunis rakennus oli sisältä, se oli kauniimpi kuin olin koskaan osannut ajatellakaan. Päästessäni lopulta neljänteen kerrokseen parvelle asti, tutustuin vielä rakennuksen historiasta kertovaan Kirahveja kimnaasissa -näyttelyyn ja ihmettelin, kuinka en ollut koskaan aiemmin tutustunut rakennuksen historiaan, vaikka olin kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja ja ihastellut sen aivan tavatonta kauneutta. Vuonna 1913 rakennettu alunperin uudenaikaiseksi venäläiseksi poikakouluksi suunniteltu kovin kaunis rakennus oli ehtinyt vuosien saatossa toimia neljä vuotta kouluna, mutta myös palvella Helsingin jääkäriprikaatia ja armeijan esikuntaa ennen kuin tarjosi tilat Suomen ensimmäiselle kadettikoululle. Lopulta Helsingin yliopisto osti rakennuksen valtiolta vuonna 1923 sijoittaen sinne eläintieteelliset kokoelmansa, jolloin rakennus muuttui museoksi. Onneksi muuttui, sillä katsellessani parvelta alapuolellani avautuvaa Elämän historia -näyttelyä en voinut olla kuin aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että museo oli olemassa ja että sinä sateisena sunnuntai-iltapäivänä olin viimein päättänyt astua sen ovesta sisään.

Vietettyäni yli kolme tuntia museossa minun oli kuitenkin jatkettava matkaani kohti Jyväskylää. Astuessani museon ovesta ulos kaatosade oli vaihtunut varovaisiin auringonsäteisiin harmaan pilviverhon lävitse, minä hymyilin itsekseni kävellessäni tuttuja kadunkulmia ja hetkeä myöhemmin istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa, sitä, jonka olen nähnyt elämäni aikana niin usein, etten osaisi varmaan enää edes laskea. Helsingin jäädessä vähitellen taakseni huokaisin itsekseni, kuinka ne puolitoista vuorokautta olivat olleet täynnä onnellisuutta ja kuinka olin rakastanut joka hetkeä sydämeni pohjasta, vaikka jalkani olivat kipeät kaikesta siitä kävelemisestä ja nukahdin bussiin väsymyksestä.

IMG_8297IMG_8305IMG_8303

16. lokakuuta 2019

SYYSKUUSSA PALASIN USKOMATTOMAN RAKKAALLE RANNALLE

IMG_7903IMG_7965

Kun vuosia sitten asuin Helsingissä, minulla oli muutamia sellaisia paikkoja, joihin palasin aina kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja hengittämään, muutamia sellaisia paikkoja, jotka olivat minulle erityisen tärkeitä. Yksi niistä paikoista oli Mustikkamaa ja se erityisen kaunis ranta, jonne minulla oli tapana palata aina kerta toisensa jälkeen nimenomaan kirjoittamaan, mutta myös istumaan rantakalliolle ja kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa, rauhoittumaan aivan itsekseni. Muistan sen hetken, kun vuosia sitten kävelin ensimmäistä kertaa sillä rannalla, muistan, kuinka rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta ja kuunnellessani meren kohinaa tuntui kuin koko suuri, kaunis maailma ympärilläni olisi pysähtynyt hetkeksi. Vastarannalla Kruunuvuoren surulliset autiotalot uinuivat iltapäivän auringonsäteissä istuessani viileälle rantakalliolle, viereisessä puussa orava hyppäsi oksalta toiselle ja minä en voinut kuin miettiä, että minun olisi palattava sinne vielä jonain päivänä. Niiden vuosien aikana, kun asuin Helsingissä, palasin sille rannalle kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja rauhoittumaan, mutta tänä syksynä havahduin siihen todellisuuteen, etten minä ollut palannut sinne kertaakaan sen jälkeen, kun neljä vuotta sitten pakkasin elämäni muuttolaatikoihin ja jätin Helsingin taakseni. En ollut palannut, mutta siinä samassa hetkessä päätin, että matkustaessani syyskuun puolivälissä Helsinkiin palaisin sille tärkeälle rannalle kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa ensimmäistä kertaa neljään kokonaiseen vuoteen.

Syyskuun neljäntenätoista päivänä minä heräsin aikaisin ja istuin heti seitsemän jälkeen bussissa matkalla Helsinkiin, ikkunalasin takana maisemat vaihtuivat kuin ohikiitävinä kuvina, kuulokkeissani soi musiikkia vuosien takaa ja ennen kuin ehdin huomatakaan, minä nukahdin bussin jatkaessa matkaansa kohti määränpäätä. Olin niin väsynyt, että nukuin melkein koko sen matkan, mutta saapuessamme Helsinkiin väsymys tuntui kadonneen ja kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista rautatieasemalle en voinut olla hymyilemättä itsekseni miettiessäni, kuinka äärettömästi olin kaivannut Helsinkiä. Olen vannonut itselleni, etten minä enää koskaan pakkaa elämääni muuttolaatikoihin ja matkusta Helsinkiin jäädäkseni, mutta aina palatessani hetkeksi takaisin Helsinkiin minusta tuntuu, etten tahtoisi mitään niin kuin tahtoisin palata Helsinkiin jäädäkseni. Sellaisina hetkinä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään, mietin itsekseni noustessani bussiin rautatientorilla ja katsellessani sitten tuttuja kadunkulmia ikkunalasin takana, muistan niistä edelleen jokaisen, niin järjettömän monta kertaa matkustin vuosia sitten sillä bussilla numero kuusitoista määränpäänä Mustikkamaa.

IMG_7929

Kun viimein pääsin sille samalle kauniille rannalle, jolle minulla oli vuosia sitten tapana palata kerta toisensa jälkeen, tuntui kuin olisin palannut kotiin. Olin odottanut sitä hetkeä siitä asti, kun lähdin rannalta viimeisen kerran muutamaa päivää ennen kuin jätin Helsingin taakseni neljä vuotta sitten ja kaikki nämä vuodet olin suunnitellut palaavani jonain päivänä sinne hetkeksi käydessäni Helsingissä, mutta jostain tuntemattomasta syystä palasin sinne vasta neljä vuotta myöhemmin, syyskuun neljäntenätoista päivänä. Merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessäni pitkin rantaviivaa, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohina ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Jokaisella hengenvedollani olin askeleen lähempänä itseäni ja tunsin aivan jotenkin aivan uskomattoman suurta rauhaa rintalastan alla hengenvetojeni vähitellen rauhoittuessa. Tavallaan tuntui samalta kuin vuosia sitten istuessani sillä samalla rantakalliolla, tuntui samalta, vaikka jokin minussa oli selvästi muuttunut niiden neljän vuoden aikana, ehkä olin kasvanut ihmisenä kulkiessani matkaani suuntaan, johon minä en olisi koskaan kuvitellut kulkevani, suuntaan, joka vei minut mukanaan joskus vuosia sitten.

Muutos sai minut kuitenkin naurahtamaan itsekseni, olisihan se kummallista, jos yhtään mikään ei neljässä vuodessa muuttuisi. Jokin minussa oli muuttunut, mutta siitäkin huolimatta istuessani sinä iltapäivänä siinä rantakalliolla tuntui tavallaan kuin tuhannet kivenlohkareet rintalastani alta olisivat kadonneet meren rauhoittavaan kohinaan, varovaisiin tuulenhenkäyksiin poskipäilläni, aivan kuin silloin vuosia sitten. Hymyilin itsekseni avatessani lopulta vihreät silmäni ja mietin, kuinka vuosia sitten vastarannalla Kruunuvuoren autiotalot uinuivat auringonsäteiden loisteessa. Nyt niistä on jäljellä enää se viimeinen, se, jonka ovet ja ikkunat oli laudattu umpeen nähdessäni sen ensimmäisen kerran, sen luovuttaessa taistelussa aikaa vastaan siitä autioituneesta huvilakylästä ei ole jäljellä enää mitään. Sinne minä tuskin enää koskaan palaan, vaikka se paikka kiehtoi minua jotenkin ihan suunnattomasti asuessani Helsingissä, mutta sille Mustikkamaan rannalle palaan varmasti vielä monta kertaa, nimittäin sille rannalle palaaminen merkitsi minulle aivan suunnattomasti, enemmän kuin minä olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Katselin vielä hetken ympärilleni, hengitin syvään merituulen leikkiessä hiuksillani ja kävelin sitten kohti kaunista Isoisänsiltaa, sitäkään ei ollut vielä olemassa silloin neljä vuotta sitten, kun minä viimeksi hengitin keuhkojeni täydeltä valtameren kokoista rauhaa sillä saarella.

IMG_8068IMG_8080IMG_8091

8. lokakuuta 2019

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

P9080515IMG_7717

Kirjoitin viimeksi elokuun alussa asioista, jotka olivat tehneet minut järjettömän onnelliseksi. Silloin kaksi kuukautta sitten kesä oli alkanut vasta hiljalleen vaihtua syksyksi ja minä olin juuri palannut rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, silloin minut oli tehnyt järjettömän onnelliseksi pikkukaupungissa vietetyt kesäpäivät ja neljä tavattoman rakasta karvakuonoa, joiden kanssa olin onnekseni saanut viettää kesän aikana monta onnellista päivää. Näiden lisäksi minut oli tehnyt onnelliseksi esimerkiksi rauhalliset illat tässä pienessä yksiössäni ja se, että kesä oli alkanut hiljalleen vaihtua syksyksi, ne tekevät minut edelleen onnelliseksi, sekä rauhalliset illat että tämä kaunis syksy. Seuraavaksi aion kirjoittaa teille juurikin niistä asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi elokuun alun jälkeen, niistä asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään kiireen keskellä ja tanssimaan askeleeni kotiin yöllä, kun kukaan ei ole näkemässä.


x Lämpimät neuleet ja villasukat. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka innostuvat pukeutumisesta syksyisin aina uudestaan, kuulun niihin ihmisiin, sillä rakastan tavattomasti sitä, että niinä syksyn ensimmäisinä viileinä päivinä voi pukeutua neuletakkiin ja ensimmäisten yöpakkasten jälkeen voi kaivaa vaatekaapista parkatakin, kietoutua siihen aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua. Se, että voin pukeutua jälleen lämpimiin neuletakkeihin, villasukkiin ja parkatakkeihin, on tehnyt minut viimeaikoina jotenkin ihan käsittämättömän onnelliseksi ja samalla se on saanut minut tuntemaan itseni enemmän itsekseni, olenhan kuitenkin aina ollut vähän enemmän se neuletakkeihin kuin kesämekkoihin pukeutuva ihminen ja niin, on ihanaa laittaa villasukat jalkaan, kun töissä on tavattoman kylmä.

x Kynttilät ja kaamosvalot pimenevinä iltoina. Syyskuussa illat alkoivat viimein olla tarpeeksi aikaisin niin pimeitä, että tuntui hyvältä sytyttää kynttilöitä valaisemaan pimeää asuntoani istuessani työpöytäni ääressä kirjoittamassa ja voi, kuinka se tekikään minut onnelliseksi. Näin syksyisin minä valaisen asuntoni oikeastaan lähinnä vain kynttilöillä ja kaamoisvaloilla ja istuessani aina iltaisin kaikkien kauniiden valojen keskellä minun on ollut ihan käsittämättömän hyvä olla, sillä sen lisäksi, että ne ovat tehneet minut jotenkin ihan uskomattoman onnelliseksi, ne ovat saaneet minut myös rauhoittumaan aivan erityisellä tavalla. Onnelliseksi minut on tehnyt toki myös se, että asuntoni on näyttänyt samalla taas kauniimmalta ja jollain tavalla kotoisammalta kuin se on näyttänyt kertaakaan viime talven jälkeen.
 IMG_7760IMG_7729P9080524

x Se, että syyskuun stressi alkaa vähitellen väistyä. Aloitin työpaikallani uusissa työtehtävissä syyskuun alussa ja se sai stressin kuiskailemaan jälleen korvaani niin, että olin aivan äärettömän väsynyt ja jatkuvasti vähän ärtynyt. Stressi sai minut myös sairastumaan pariksi viikoksi juurikin silloin, kun minun täytyi oppia suhteellisen paljon uusia asioita muutamassa viikossa ja se lisäsi stressiäni entisestään, mutta onnekseni stressi on alkanut nyt vähitellen väistymään ja se on tehnyt minut ihan järjettömän onnelliseksi, nimittäin huolimatta siitä, että stressi saa minut lähes poikkeuksetta toimimaan jollain tavalla paremmin, se saa minut myös rauhattomaksi ja jotenkin aivan käsittämättömän väsyneeksi.

x Rauhalliset illat, kun voi vain käpertyä peiton alle katsomaan televisiota. Kesällä minusta tuntui, että minun oli jatkuvasti mentävä ja tehtävä jotain, minun oli hankalaa antaa itselleni lupa pysähtyä rauhoittumaan ja siksi syksyn saavuttua minut on tehnyt kovin onnelliseksi ne hetket, kun iltaisin voi tehdä iltapalaa ja käpertyä sitten peittojen alle katsomaan televisiota. Aloin elokuun alussa katsomaan jälleen kerran Täydellisiä naisia ja olen tällä hetkellä menossa seitsemännessä tuotantokaudessa, mutta kyseisen sarjan lisäksi olen katsonut Jane the Virginin uusinta tuotantokautta ja vaikka minua vähän hävettää myöntää, niin valehtelematta aivan liikaa Big Brotheria, joka alkoi syyskuun alussa.

x Lokakuun neljäntenä aamuna satanut ensilumi. Lokakuun neljäntenä aamuna kävellessäni bussipysäkiltä töihin olin äärettömän onnellinen katsellessani hentoon lumihuntuun verhoutunutta maisemaa pimeyden keskellä. Ensilumi satoi tänä vuonna aikaisemmin kuin viime vuonna ja se sai minut ihan tavattoman onnelliseksi, vaikka kylmyys pisteli poskipäitäni lämpötilan ollessa pakkasen puolella ennen auringonnousua. Katselin koko pitkän päivän töiden ohessa ikkunasta hentoa lumisadetta ja hymyilin aina hetkittäin itsekseni, kun ensilumi sai minut rauhoittumaan jotenkin ihan erityisellä tavalla, enkä voi väittää, etteikö ajatus ensilumesta saisi minua edelleen vähän hymyilemään itsekseni.

IMG_7755IMG_7725

6. lokakuuta 2019

SEITSEMÄN VUOTTA SITTEN ELÄMÄ OLI IHMEELLISTÄ

P9080445P9080409

Olen jostain tuntemattomasta syystä unohtunut tänä syksynä huomattavan usein miettimään sitä, millaista elämäni oli seitsemän vuotta sitten. Se seitsemän vuoden takainen syksy oli erityinen, sinä syksynä muutin Helsinkiin ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa, mutta ennen kaikkea sinä syksynä alkoi yksi tärkeimmistä aikakausista elämässäni. Muistan edelleen, kuinka yhtenä kauniina elokuisena lauantaina nousin bussin kyytiin rakkaan pikkukaupungin linja-autoasemalla peloissani, mutta samanaikaisesti myös kovin innoissani kaikesta tulevasta. Se viiden tunnin bussimatka tuntui kestävän vähintään pienen ikuisuuden ja kun minä viimein jäin matkalaukkuni kanssa kyydistä Viikin pysäkillä, odottaessani hetken kummisetääni ehdin hädissäni miettiä, että onko minusta oikeasti niin isoon elämänmuutokseen. Tottakai minusta oli ja vain pari päivää myöhemmin matkustin ensimmäisen koulupäiväni jälkeen ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustaan ihmettelemään elämääni, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka kävellessäni Aleksanterinkatua itsekseni mietin, kuinka uskomattomalta se tuntui, että kaikesta huolimatta olin oikeasti muuttanut siihen kaupunkiin ja että minä tulisin viettämään siellä vähintään seuraavat kolme vuotta, että se oli nyt minun kotini.

Asuttuani viikon Helsingissä sukulaisteni luona pääsin lopulta muuttamaan omaan vuokra-asuntooni, siihen pieneen soluasuntoon Malminkartanossa, se oli minulle juuri sopivan kokoinen ja viihdyin siinä kaikki ne kolme vuotta, jotka asuin Helsingissä. Muistan, kuinka purkaessamme tavaroitani muuttolaatikoista vanhempieni kanssa mietin itsekseni, kuinka se tuntui tavallaan kummalliselta, se, että koko minun pieni omaisuuteni oli yhtäkkiä vanhan huoneeni sijaan siinä pienessä soluhuoneessa. Muistan myös sen ensimmäisen illan siinä pienessä asunnossa, istuin sängyssäni hereillä myöhään yöhön ja ihmettelin elämääni kaupungin, joka oli siinä hetkessä minulle vielä vieras, verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana. Seuraavana aamuna minä istuin pienellä parvekkeellani auringonsäteiden loisteessa ja hymyilin, olin ihan tavattoman onnellinen kaikesta uudesta elämässäni, olin onnellinen siitä pienestä ja silti niin kovin kotoisasta asunnosta, vieraasta kaupungista ympärilläni ja siitä, että olin uskaltanut ottaa askeleen tuntemattomaan. Muistelen sitä syksyä usein ja varsinkin tänä syksynä se on ollut mielessäni usein, se oli erityinen syksy ja sitä seurasi kolme ihan uskomattoman hienoa vuotta. Kolme sellaista vuotta, joita en vaihtaisi mihinkään, kolme vuotta, joiden aikana kasvoin ihmisenä aivan suunnattomasti ja opin itsestäni enemmän kuin olin oppinut koko elämäni aikana, kolme vuotta, joiden aikana sain kokea monta unohtumatonta hetkeä, joita minä unohdun edelleen aina hetkittäin muistelemaan hymyillen.

IMG_7685P9080449IMG_7811

Siitä syksystä tähän päivään on kuljettu pitkä matka ja näiden seitsemän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että siitä kaikesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, vaikka aina ei välttämättä siltä tunnukaan. Silti minä aina hetkittäin unohdun miettimään sitä seitsemän vuoden takaista syksyä, unohdun miettimään, sillä se oli yksi elämäni onnellisimmista ja ihmeellisimmistä syksyistä, unohdun miettimään, sillä elämäni oli silloin niin erilaista kuin se on koskaan ollut sen jälkeen, sinä syksynä kaikki muuttui ja alkoi matka tähän hetkeen, ilman sitä syksyä elämäni ei olisi koskaan päätynyt tähän pisteeseen, ilman sitä syksyä minusta ei olisi koskaan tullut ihminen, joka olen tänä syksynä.

      Tänä syksynä kaikki on hyvin, ihan niin kuin oli silloin seitsemän vuotta sittenkin.
 

4. lokakuuta 2019

SINÄ ILTANA EN OLISI TAHTONUT OLLA MISSÄÄN MUUALLA

P9060098P9060076

Kun syyskuun alussa kävelin Lutakkoon, minun oli pysähdyttävä hetkeksi miettimään, milloin olin viimeksi päässyt todistamaan Von Hertzen Brothersia värivalojen loisteessa, milloin minä olin viimeksi päässyt hukkumaan musiikkiin ja huutamaan ääneni käheäksi juuri sen kyseisen yhtyeen keikalla. En kuitenkaan siinä hetkessä muistanut ja se tuntui kummalliselta, sillä Von Hertzen Brothers on yksi elämäni rakkaimmista yhtyeistä ja yhtyeen keikat ovat vuosien ajan olleet minulle äärettömän tärkeitä. Odottaessani keikan alkamista vaihdoin kuulumisia muiden vuosien ajan yhtyeen keikkoja kiertäneiden kanssa ja siinä hetkessä musiikin peittäessä ääneni alleen muistin, että viime vuoden lokakuussa matkustin Helsinkiin päästäkseni todistamaan yhtyeen Love Remains the Same -albumin juhlakeikkaa Korjaamolle ja että se oli yksi hienoimmista koskaan todistamistani keikoista. Siitä keikasta tuntui sinä iltana olevan pieni ikuisuus, vaikka todellisuudesta siitä ei ollut kulunut vielä vuottakaan ja kun yhtye viimein nousi värivalojen loisteeseen sinä syyskuisena perjantaina tuntui kuin olisin hajonnut tuhansiin pieniin palasiin, kun ensimmäinen biisi The Arsonist ja sanat what's true? / i wonder if we'll be the same again / you made me live in this lie for you / and it has burned us through and through kaikuivat yleisömeren ylitse ja tuntuivat niin suurilta, etteivät sanat riittäisi nyt kuvailemaan sitä.

Tuntui kuin siitä olisi ollut sellainen pieni ikuisuus, kun olin viimeksi hukkunut musiikkiin yhtyeen keikalla ja toisen biisin alkaessa sanoilla you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kyyneleet tarttuivat varovaisesti silmäkulmiini, minä olin kuullut ne sanat värivaloissa viimeksi viime lokakuussa Korjaamolla ja tuntui ihan kuin olisin unohtanut, kuinka syvällä rintalastani alla ne tuntuvat kerta toisensa jälkeen. Ne kuuluvat aivan ehdottomasti elämäni tärkeimpiin sanoihin, minä mietin itsekseni nostaessani käteni ilmaan ja huutaessani ääntäni käheäksi, ne kuuluvat elämäni tärkeimpiin sanoihin ja sinä kylmänä syyskuisena iltana ne sanat olivat juuri ne, joita tarvitsin ja joita olin tarvinnut huomaamattani jo luvattoman kauan. Eivätkä ne tärkeät sanat ja biisit siihen päättyneet, keikan aikana nimittäin kuultiin esimerkiksi Trouble, Frozen Butterflies ja Kiss a Wish, joista viimeinen on kulkenut mukanani vuosien ajan ja saanut kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani aivan kuten se sai myös sinä syyskuisena iltanakin. Olen kuullut sen värivaloissa valehtelematta luvattoman useasti, mutta silti minusta tuntuu, että minä löydän siitä aina uusia kulmia, se ei kuulosta koskaan samalta kuin ennen, se on tavallaan aina uusi ja ihmeellinen, mutta silti aina poikkeuksetta uskomattoman hieno, sellainen, joka saa sydämeni muuttamaan rytmiään.

P9060082

Tavallaan minä voisin sanoa sen yhtyeen koko tuotannosta, sen, että se on aina täynnä jotain uutta ja kovin ihmeellistä, vaikka olen kuullut jokaisen biisin niin monesti, etten uskalla edes ajatella. Sinä syyskuisena iltana olisin voinut sanoa sen jokaisen biisin aikana, kun biisi toisensa jälkeen tuntui yhä enemmän siltä, etten koskaan voisi saada tarpeekseni yhtyeen keikoista ja siitä, kuinka musiikki saa kylmät väreet juoksemaan ihollani. Yhtyeen soittaessa toinen toistaan hienompia biisejä minusta tuntui kuin olisin voinut olla siinä yleisömeren keskellä koko yön, antaa musiikin kuljettaa mukanaan niissä valtameren kokoisissa tunteissa ja sulkea hetkittäin silmäni, kun musiikki tuntuu selkärangassani asti. Keikan puolivälin jälkeen kuultiin sellaisia uskomattoman rakkaita biisejä kuten Beside You, Down by the Sea ja War Is Over, joista viimeisenä mainittu on ehdottomasi yksi yhtyeen hienoimmista biiseistä riippumatta siitä, että soiko se kuulokkeissani työmatkalla aikaisin aamulla vai täyttääkö se sieluni värivalojen loisteessa. Se on aina yhtä järjettömän hieno ja sinä iltana sen vyöryessä ylitseni hyökyaallon kaltaisesti tuntui kuin se olisi rikkonut minut pieniin palasiin ja ottanut samalla turvalliseen syliinsä, se tuntui ristiriitaiselta ja turvalliselta, se oli vähintään valtameren kokoinen.

Sinä iltana minä en olisi tahtonut olla missään muualla enemmän kuin juuri siinä yleisömeren keskellä ja luulen, että se riittää kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka äärettömästi rakastin sitä sen syyskuisen illan keikkaa aina ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen asti ja kuinka suunnattomasti se minulle merkitsi. Ennen encorea kuultiin vielä yksi elämäni tärkeimmistä biiseistä, Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa värivalojen loisteessa en voinut olla miettimättä sitä neljän vuoden takaista hetkeä, kun kuuntelin sen ensimmäistä kertaa. Silloin neljä vuotta sitten minä istuin M-junassa matkalla kotiin maaliskuisena päivänä ja viimeistään kertosäkeessä silmäni täyttyivät kyynelistä, siitä hetkestä lähtien se on ollut yksi niistä biiseistä, jotka saavat minut aina liikuttumaan, se on niin kovin tärkeä ja rakas. Se syyskuinen ilta ei ollut mitenkään poikkeus, kyyneleet täyttivät silmäkulmani aina siihen encoren viimeiseen biisiin asti ja istuessani keikan jälkeen vielä hetkeksi alas ennen kuin matkustin taksilla kotiin hymyilin tyhmästi itsekseni, kuinka se ilta jätti minuun jälkensä, sen hymyn.

P9060116P9070312P9060127

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.