Kun vuosia sitten asuin Helsingissä, minulla oli muutamia sellaisia paikkoja, joihin palasin aina kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja hengittämään, muutamia sellaisia paikkoja, jotka olivat minulle erityisen tärkeitä. Yksi niistä paikoista oli Mustikkamaa ja se erityisen kaunis ranta, jonne minulla oli tapana palata aina kerta toisensa jälkeen nimenomaan kirjoittamaan, mutta myös istumaan rantakalliolle ja kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa, rauhoittumaan aivan itsekseni. Muistan sen hetken, kun vuosia sitten kävelin ensimmäistä kertaa sillä rannalla, muistan, kuinka rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta ja kuunnellessani meren kohinaa tuntui kuin koko suuri, kaunis maailma ympärilläni olisi pysähtynyt hetkeksi. Vastarannalla Kruunuvuoren surulliset autiotalot uinuivat iltapäivän auringonsäteissä istuessani viileälle rantakalliolle, viereisessä puussa orava hyppäsi oksalta toiselle ja minä en voinut kuin miettiä, että minun olisi palattava sinne vielä jonain päivänä. Niiden vuosien aikana, kun asuin Helsingissä, palasin sille rannalle kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan ja rauhoittumaan, mutta tänä syksynä havahduin siihen todellisuuteen, etten minä ollut palannut sinne kertaakaan sen jälkeen, kun neljä vuotta sitten pakkasin elämäni muuttolaatikoihin ja jätin Helsingin taakseni. En ollut palannut, mutta siinä samassa hetkessä päätin, että matkustaessani syyskuun puolivälissä Helsinkiin palaisin sille tärkeälle rannalle kuuntelemaan meren rauhoittavaa kohinaa ensimmäistä kertaa neljään kokonaiseen vuoteen.
Syyskuun neljäntenätoista päivänä minä heräsin aikaisin ja istuin heti seitsemän jälkeen bussissa matkalla Helsinkiin, ikkunalasin takana maisemat vaihtuivat kuin ohikiitävinä kuvina, kuulokkeissani soi musiikkia vuosien takaa ja ennen kuin ehdin huomatakaan, minä nukahdin bussin jatkaessa matkaansa kohti määränpäätä. Olin niin väsynyt, että nukuin melkein koko sen matkan, mutta saapuessamme Helsinkiin väsymys tuntui kadonneen ja kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista rautatieasemalle en voinut olla hymyilemättä itsekseni miettiessäni, kuinka äärettömästi olin kaivannut Helsinkiä. Olen vannonut itselleni, etten minä enää koskaan pakkaa elämääni muuttolaatikoihin ja matkusta Helsinkiin jäädäkseni, mutta aina palatessani hetkeksi takaisin Helsinkiin minusta tuntuu, etten tahtoisi mitään niin kuin tahtoisin palata Helsinkiin jäädäkseni. Sellaisina hetkinä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään, mietin itsekseni noustessani bussiin rautatientorilla ja katsellessani sitten tuttuja kadunkulmia ikkunalasin takana, muistan niistä edelleen jokaisen, niin järjettömän monta kertaa matkustin vuosia sitten sillä bussilla numero kuusitoista määränpäänä Mustikkamaa.
Kun viimein pääsin sille samalle kauniille rannalle, jolle minulla oli vuosia sitten tapana palata kerta toisensa jälkeen, tuntui kuin olisin palannut kotiin. Olin odottanut sitä hetkeä siitä asti, kun lähdin rannalta viimeisen kerran muutamaa päivää ennen kuin jätin Helsingin taakseni neljä vuotta sitten ja kaikki nämä vuodet olin suunnitellut palaavani jonain päivänä sinne hetkeksi käydessäni Helsingissä, mutta jostain tuntemattomasta syystä palasin sinne vasta neljä vuotta myöhemmin, syyskuun neljäntenätoista päivänä. Merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessäni pitkin rantaviivaa, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohina ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Jokaisella hengenvedollani olin askeleen lähempänä itseäni ja tunsin aivan jotenkin aivan uskomattoman suurta rauhaa rintalastan alla hengenvetojeni vähitellen rauhoittuessa. Tavallaan tuntui samalta kuin vuosia sitten istuessani sillä samalla rantakalliolla, tuntui samalta, vaikka jokin minussa oli selvästi muuttunut niiden neljän vuoden aikana, ehkä olin kasvanut ihmisenä kulkiessani matkaani suuntaan, johon minä en olisi koskaan kuvitellut kulkevani, suuntaan, joka vei minut mukanaan joskus vuosia sitten.
Muutos sai minut kuitenkin naurahtamaan itsekseni, olisihan se kummallista, jos yhtään mikään ei neljässä vuodessa muuttuisi. Jokin minussa oli muuttunut, mutta siitäkin huolimatta istuessani sinä iltapäivänä siinä rantakalliolla tuntui tavallaan kuin tuhannet kivenlohkareet
rintalastani alta olisivat kadonneet meren rauhoittavaan kohinaan, varovaisiin tuulenhenkäyksiin
poskipäilläni, aivan kuin silloin vuosia sitten. Hymyilin itsekseni avatessani lopulta vihreät silmäni ja mietin, kuinka vuosia sitten vastarannalla Kruunuvuoren autiotalot uinuivat auringonsäteiden loisteessa. Nyt niistä on jäljellä enää se viimeinen, se, jonka ovet ja ikkunat oli laudattu umpeen nähdessäni sen ensimmäisen kerran, sen luovuttaessa taistelussa aikaa vastaan siitä autioituneesta huvilakylästä ei ole jäljellä enää mitään. Sinne minä tuskin enää koskaan palaan, vaikka se paikka kiehtoi minua jotenkin ihan suunnattomasti asuessani Helsingissä, mutta sille Mustikkamaan rannalle palaan varmasti vielä monta kertaa, nimittäin sille rannalle palaaminen merkitsi minulle aivan suunnattomasti, enemmän kuin minä olisin osannut koskaan kuvitellakaan. Katselin vielä hetken ympärilleni, hengitin syvään merituulen leikkiessä hiuksillani ja kävelin sitten kohti kaunista Isoisänsiltaa, sitäkään ei ollut vielä olemassa silloin neljä vuotta sitten, kun minä viimeksi hengitin keuhkojeni täydeltä valtameren kokoista rauhaa sillä saarella.
Lähetä kommentti