31. joulukuuta 2017

VUONNA 2018 TAHDON OLLA ONNELLISEMPI

IMG_2053IMG_2355

Yhtenä aamuna maailma oli yksinkertaisesti aivan sanoinkuvaamattoman kaunis, kun pakkasin kamerani joululahjaksi saamaani reppuun ja kävelin sitten lumivalkeaan verhoutuneessa metsässä äitini ja kahden koiramme kanssa. Maailma oli sanoinkuvaamattoman kaunis pysähtyessäni hetkittäin katselemaan maisemaa linssin lävitse, kulkiessani kapeita metsäpolkuja pitkin talvisaappaat täynnä lunta ja istuessani lumihangessa yrittäessäni vangita kahden käsittämättömän elämäniloisen koiran talvista riemua valokuviin, maailma oli juuri niin sanoinkuvaamattoman kaunis, ettei niin suurta kauneutta oikeastaan pysty sanoin kuvailemaan. Sellainen kauneus on koettava itse, tunnettava hauraalla sydämellä.

Tänään siitä aamusta on kuitenkin heti ja vaikka tuntuu kuin tammikuu olisi vasta ollut, on tänään vuoden viimeinen päivä. Tämä vuosi on ollut itselleni henkilökohtaisesti tavallista raskaampi ja olen taistellut vuorten kokoisia demoneja ja hetkittäin varmaan myös itseäni vastaan, kulkenut läpi helvetin ollakseni onnellinen ja tuntenut, kuinka epävarmuus raastaa haurasta sydäntäni. Kaikkien niiden vaikeiden hetkien lisäksi on kuitenkin ollut myös niitä onnellisia hetkiä, on ollut suunnaton rakkaus rintalastani alla värivalojen loisteessa vietettyinä iltoina ja öinä, jolloin olen nukahtanut niille maailman rakkaimmille käsivarsille, on ollut auringonsäteisiin verhoutuneita aamuja pikkukaupungin rauhallisuudessa ja uskomattoman kauniita auringonlaskuja rantakallioilla, on ollut rauhoittava syksy ja lumisade kesken kotimatkan.

IMG_2059

Vuonna 2018 tahdon kuitenkin olla onnellisempi, tahdon huutaa ääneni käheäksi ihan käsittämättömästä rakkaudesta ja rakastaa jokaisella hengenvedollani, tahdon tuntea kaiken juuri niin vahvasti, että sattuu. Tahdon tehdä asioita, jotka saavat pelon kulkemaan pitkin minun selkärankaani, tahdon matkustaa vieraisiin kaupunkeihin ja opetella käyttämään huulipunaa, tahdon kirjoittaa pelkäämättä jokaista epätäydellistä lausettani ja pysähtyä yhä useammin valokuvaamaan maailman suunnatonta kauneutta. Tahdon ostaa keltaisen sadetakin ja viininpunaiset kengät, tahdon rakastaa enemmän ja näyttää koko maailmalle, että minusta todella on tähän, minä en olekaan niin heikko kuin olen itse aina luullut, minä tahdon pakata koko omaisuuteni mukaani ja matkustaa raitiovaunujen kolinaan, tahdon herätä varhain aamuisin töihin ja elää iltaisin niin kuin en olisi koskaan elänyt. Vuonna 2018 tahdon olla onnellisempi, suunnattomasti onnellisempi.

IMG_2078IMG_2101IMG_2146

29. joulukuuta 2017

JOULUAATTO LINSSIN LÄVITSE

IMG_2423IMG_1852-tile-vertIMG_1885-tile-vertIMG_1925-tile-vertIMG_2010-tile-vert

28. joulukuuta 2017

TAIANOMAISUUTTA 117-VUOTIAASSA TALOSSA

IMG_1530IMG_1465IMG_1522

Auringonsäteet eivät ole aikoihin murtautuneet pilviverhon lävitse lämmittämään kalpeita poskipäitäni tai valaisemaan lumihuntuun verhoutunutta maisemaa, mutta siitä huolimatta, istuessani aatonaattona autossa katselemassa ohikiitävää maisemaa tummennetun ikkunalasin takana en voinut kuin hymyillä itsekseni ja unohtua hetkeksi miettimään, kuinka äärettömän onnekas minä olinkaan saadessani kokea lumisen talven taianomaisuuden, jota lapsuuteni vuosina erehdyin pitämään itsestäänselvyytenä, vaikka se ei ilmesesti sitä silloin ollutkaan. Pysähtyessämme viimein metsätien varteen Enonkoski oli verhoutunut niin uskomattoman kauniiseen lumihuntuun, että seistessäni keskellä hiljaista metsätietä ja katsellessani edessäni avautuvaa maisemaa linssin lävitse minun oli huokaistava, hengittettävä keuhkojeni täydeltä sitä taianomaisuutta ja toivottava sitten ihan itsekseni, että muistaisin sen taianomaisen maiseman koko loppuelämäni ajan.

Toisaalta en tiedä, kuinka sen taianomaisuuden voisi koskaan unohtaa, mietin kävellessäni pienempää metsätietä pitkin vuonna 1900 rakennetulle talolle, joka ei valitettavasti ole säilynyt lapsuuteni muistoissa kovin vahvasti, muistan vain muutaman kauniin kesäpäivän, jostain kaukaa menneisyydestä. Lunta oli lähes polviin asti nähdessäni viimen lumisten kuusenoksien takana talon seisovan edelleen rauhallisena paikoillaan, siinä se oli seisonut yli vuosisadan, rauhallisena vuodenajasta toiseen, maailman jatkuvasti muuttuessa se oli pysynyt ennallaan ja siinä oli tavallaan jotain äärettömän kunnioitettavaa. Äitini avatessa 117-vuotiaan talon oven aika tuntui pysähtyneen todella kauan sitten aloilleen, suuri kattila, vanhat silitysraudat ja kahvipannu olivat edelleen puuhellan päällä, piirongin päältä löytyi vanhoja hääkuvia ja tuvan seinällä oli edelleen se sama kello kuin niissä valokuvissa, jotka on otettu äitini lapsuusvuosien jouluina, niissä kuvissa ihmisiä täynnä oleva tupa on valaistu öljykynttilöin ja niin se valaistaan vieläkin, sillä talossa ei ole sähköjä.

IMG_1494

Sytytin kynttilöitä ikkunan ääreen ja katselin lumihuntuun verhoutunutta maisemaa vanhan ikkunalasin takana, tunsin kylmyyden kulkevan varovaisesti ihollani ja kuuntelin vanhempieni askelia viereisessä huoneessa, en minä välttämättä tänne yksin tulisi, mietin hetken itsekseni katsellessani pysähtynyttä kelloa seinällä. Toisaalta täällähän voisi yksin olla rauhoittavaa ja todennäköisesti siksi isoisäni vietti täällä kesäisin aikaa aivan yksin, jatkoin miettimistä puhaltaessani hetkeä myöhemmin kynttilät varovaisesti sammuksiin ja katsoessani vielä kerran taakseni ennen kuin kävelin 117-vuotiaan talovanhuksen ovesta takaisin taianomaiseen lumihuntuun verhoutuneelle metsätielle, lumisten kuusten takaa katselin talon jäävän seisomaan rauhallisena aloilleen ja hymyilin itsekseni, nähdään taas jonain päivänä, kuiskasin.

IMG_1540IMG_1453

27. joulukuuta 2017

ÄÄRETTÖMÄN ONNELLINEN ILTA LUTAKOSSA

IMG_0954IMG_0974

 VON HERTZEN BROTHERS @ LUTAKKO 16 12 2017      

Minä tahtoisin kirjoittaa teille joulusta ja siitä, kuinka onnellinen olen ollut lumivalkeaan verhoutuneesta maisemasta pikkukaupungin rauhallisuudessa, mutta ensin aion kirjoittaa teille yhdestä kauniista illasta värivalojen loisteessa, kun musiikki tuntui niin voimakkaalta, että kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiini kuin huomaamattani. Yhdestä aivan uskomattoman kauniista illasta, kun kävelin maailman rakkaimman ihmisen kanssa matkakeskuksen kautta Lutakkoon ja hetkeä myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä kylmien väreiden juostessa kalpealla ihollani, kun ensimmäinen biisi War Is Over kuulosti yksinkertaisesti niin sanoinkuvaamattoman hienolta, ettei minulla vieläkään ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaillakseni sitä niin, että voisitte ymmärtää. Tuntui kuin musiikki olisi kulkenut pitkin selkärankani nikamia hyökyaaltojen kaltaisesti, kuin tuulenhenkäys jostain kaukaa vuoristoilta, kuin musiikki olisi samanaikaisesti kuljettanut mukanaan harmoniassaan ja vetänyt hetkittäin armottomasti turpaan, riisunut niistä viimeisistäkin aseista.

Olen päässyt todistamaan Von Hertzen Brothersin uskomattomuutta värivalojen loisteessa luvattoman useasti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierelläni yleisömeren keskellä seissyt maailman rakkain ihminen pääsi todistamaan kaikkea sitä, mistä olin puhunut varmasti enemmän kuin ketään olisi kiinnostanut kuunnella. Von Hertzen Brothers on ollut vuosien ajan itselleni henkilökohtaisesti niin äärettömän tärkeä yhtye, että minulle merkitsi yksinkertaisesti aivan suunnattomasti, että sinä iltana sain seisoa juuri tämän maailman rakkaimman ihmisen vieressä yleisömeren keskellä, kokea musiikin uskomattomuuden yhdessä ja katsoa hetkittäin silmiin musiikin kietoessa meidät harmoniaan, minulle se merkitsi niin suunnattomasti, etteivät sanat riitä. En tahtoisi todistaa tätä kenenkään muun kanssa, mietin kyyneleet silmäkulmissani sanojen i became / a charlatan / a bohemian / a clown without shame / wide awake and in delirium / i can hear myself calling her name, yeah kaikuessa yleisömeren ylitse aivan kuten ne ovat kaikuneet vuodesta 2013 asti. Sinä iltana ne kuulostivat kuitenkin voimakkaammilta kuin koskaan aiemmin ja niin kuulostivat myös sanat you were meant to be / far away from home / walk in the light / exploring the unknown / to find me nosteassani käteni ilmaan loputtomasta rakkaudestani, huusin ääntäni käheäksi ja olin niin tavattoman onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä.

IMG_0850IMG_0985IMG_0911

Kitarasoundin kulkiessa sydämessäni ihollani minä olin pakahtua onnellisuuteeni, suljin hetkittäin silmäni tunteakseni musiikin ihan jokaisessa hengenvedossani ja sanojen this is not the end of me / even though i'm not the mand i used to be, 'cause i'm aware / that the trauma has a hold of me / every night i try to sleep i find myself to be / back in war with guns everywhere kaikuessa korvissani mietin itsekseni, etten minä vaihtaisi sitä hetkeä mihinkään. En yksinkertaisesti yhtään mihinkään, mietin vielä yleisömeren vaatiessa encorea ja hetkeä myöhemmin aivan viimeisen biisin kaikuessa Lutakon tanssisalilla sanoin 'cause we can't turn the wheel to the past / to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again, en yhtään mihinkään, mietin pyytäessäni nimikirjoitusta uuteen albumiin ja tunsin itseni viiden vuoden takaiseksi tytöksi, joka käveli yhtenä lumisena maaliskuun päivänä Levykauppa Äxään pyytääkseen nimikirjoituksen siihen albumiin, joka oli juuri ilmestynyt. Enkä minä olisi silloin viisi vuotta sittenkään vaihtanut niitä hetkiä yhtään mihinkään, naurahdin itsekseni kävellessäni pimeyteen verhoutuneilla kaduilla maailman rakkaimman ihmisen kanssa, oli ollut äärettömän onnellinen ilta, täynnä sanoinkuvaamatonta rakkautta ja musiikkia.

IMG_0902IMG_1009

15. joulukuuta 2017

LUMINEN AAMU TOVE JANSSONIN MAAILMASSA

IMG_0644IMG_0134

"- Miten nyt käy? Onko Mörkö sammuttanut auringon?
- Ole rauhassa, sanoi Tuu-tikki. - Ei hän tullut sammuttamaan tulta, hän raukka tuli vain lämmittelemään. Mutta kaikki lämmin sammuu kun hän istuutuu sen päälle. Nyt hän on jälleen pettynyt."

On ollut sellaisia aamuja, kun maailma ikkunalasin takana on verhoutunut lumihuntuun ja minä olen istunut sängyssä juomassa glögiä Enyan And Winter Came albumin soidessa taustalla, se on kaikessa herkkyydessään ja kauneudessaan ollut jo vuosia yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista talvialbumeista, ilman sitä talvestani puuttuisi aina jotain. Sen soidessa olen katsellut maisemaa linssin lävitse lumihiutaleiden tarttuessa vaaleisiin hiuksiini, hymyillyt kamerani peittyessä varovaiseen lumihuntuun ja pysähtynyt kotimatkalla ostamaan kynttilöitä. Valkoisia kruunukynttilöitä, jotka aina iltaisin valaisevat pientä asuntoani kirjoittaessani keskeneräisiä lauseitani, antaessani musiikin kuljettaa hetkittäin mukana harmoniassaan ja tanssittaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, hengittäessäni aivan rauhallisesti.

Sitten on ollut sellaisia aamuja, kun varovaiset auringonsäteet ovat maalanneet varjojaan asuntoni valkoisille seinille ja kadonneet sitten harmaan pilviverhon taakse, niitä sellaisia aamuja, kun hiljaisuuden kaikuessa pienessä asunnossani olen keittänyt vaniljateetä ja sytyttänyt villasukat jalassa kynttilöitä. Sellaisia aamuja, kun olen maailman verhoutuessa ikkunalasin takana harmaaseen pysähtynyt lukemaan Tove Janssonin Taikatalvea ja hymyillyt sitten itsekseni, kuinka suunnattomasti rakastan kaikkia niitä sanoja, kaikkia niitä uskomattoman kauniita sanoja, jotka vuosi toisensa jälkeen onnistuvat rauhoittamaan minua. Yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista Tove Janssonin kirjoista, minä mietin syödessäni Fazerin piparkakkusuklaata, jonka paluusta olen ollut yllättävän onnellinen, herännyt öisin syömään sitä.


IMG_0152IMG_0665IMG_0161

14. joulukuuta 2017

JOULUFIILIS ALEKSANTERINKADUN VALOISSA

IMG_0449IMG_0443IMG_0452

Joulukuun ensimmäisenä iltana hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa, nostin käteni ilmaan kitarasoundin kulkiessa armottomasti pitkin selkärankaani ja huusin ääntäni käheäksi kallionlohkareiden murtuessa rintalastani alta musiikin käsittämättömästä voimasta, olin jokaisella hengenvedollani enemmän kuin koskaan elossa. Von Hertzen Brothers oli yksinkertaisesti aivan uskomaton, mietin kävellessäni myöhemmin samana iltana rautatieasemalta Aleksanterinkadulle hengittämään onnellisuutta keuhkojeni täydeltä, katselemaan jouluvaloihin verhoutuneen kaupungin kauneutta linssin lävitse ja olemaan hetken olemassa vain itseäni varten, olemaan hetken niin kuin olin kolme vuotta sitten kävellessäni samoja kadunkulmia, pysähtyessäni ihastelemaan kaiken kauneutta ihmisvilinän keskellä ja hymyillessäni tyhmästi.

Helsingissä asuessani minulla oli tapana kulkea vuoden pimeimpien kuukausien aikana pitkin jouluvaloihin verhottua Aleksanterinkatua, pysähtyä hetkittäin katselemaan kaiken ääretöntä kauneutta ja hymyillä typerästi vastaantulijoille. Minulla oli tapana käydä nauttimassa Tuomaan Markkinoiden jouluisesta tunnelmasta, katsella pikkulasten nauravan karusellihevosten selässä ja kiivetä Tuomiokirkon portaat ylös asti voidakseni ikuistaa sen käsittämättömän kauneuden valokuvaan, ikuistaa kaiken sen, jotta muistaisin vielä monen vuoden päästäkin, kuinka siinä hetkessä en osannut kuin hymyillä. On kulunut melkein kolme vuotta siitä, kun muutin kauas raitiovaunujen kolinasta ja minä olen huomannut kaipaavani sitä aina joulukuun saapuessa, kaipaavani Aleksanterinkadun jouluvaloja, Tuomaan Markkinoiden jouluista tunnelmaa ja Stockmannin jouluikkunan ihastelemista, ehkä siksi minulla on ollut näiden kolmen vuoden ajan tapana matkustaa vuoden viimeisinä hetkinä raitiovaunujen kolinaan katselemaan jouluvalojen loistetta, nauttimaan hetkeksi kaikesta siitä ja olemaan niin kuin olin kolme vuotta sitten, hengittämään aivan jokaisen hengenvetoni rauhallisesti.

IMG_0429IMG_0435IMG_0402IMG_0439IMG_0410

Tänä vuonna en ehtinyt nauttimaan Tuomaan Markkinoiden jouluisesta tunnelmasta, sillä ne alkoivat vasta vuorokausi vierailuni jälkeen, mutta ehdin katselemaan jouluvaloihin verhoutunutta Aleksanterinkatua linssin lävitse ja pysähtyä ihastelemaan Stockmannin jouluikkunaa, joka saa minut vuosi toisensa jälkeen hymyilemään tyhmästi. Tavallaan minä tarvitsen aina vuosittain sen hetken Aleksanterinkadulla, enkä pelkästään siksi, että voin hetken olla kuin kolme vuotta sitten vaan myös siksi, ettei yksinkertaisesti mikään saa minussa aikaan samanlaista joulufiilistä kuin jouluvaloihin verhoutuneen Aleksanterinkadun katseleminen linssin lävitse, mikään ei voisi koskaan korvata minulle sitä hetkeä tai saada minua hymyilemään joulukuun pimeydessä yhtä tyhmä näköisesti. Minä vain yksinkertaisesti rakastan kaikkea sitä ja siksi suosittelen vierailemaan, jos mahdollista, vielä joulukuun aikana Aleksanterinkadulla ja pysähtymään aina hetkittäin vain ihastelemaan kaikkea sitä sanoinkuvaamatonta kauneutta, nauttimaan hetken jouluisesta Helsingistä.

IMG_0431IMG_0198IMG_0434

8. joulukuuta 2017

MUSIIKIN VOIMASTA JA SODAN PÄÄTTYMISESTÄ

IMG_0317IMG_0297

 VON HERTZEN BROTHERS @ KULTTUURITALO 01 12 2017     

Tänään, joulukuun kahdeksantena, on Jean Sibeliuksen (1865–1957) syntymäpäivä ja vietetään suomalaisen musiikin päivää, jonka kunniaksi aion nyt kirjoittaa teille siitä, kuinka viikko sitten matkustin Helsinkiin hukkumaan musiikkiin Von Hertzen Brothersin keikalle. Kirjoitin aiemmin yhtyeen marraskuun alussa ilmestyneestä albumista War Is Over ja siitä, kuinka se on yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno, että odotan innoissani pääseväni todistamaan kaikkea sitä hienoutta kirkkaiden värivalojen loisteessa, eikä odotukseni todellakaan ollut turhaa, nimittäin seistessäni joulukuun ensimmäisenä päivänä Kulttuuritalolla yleisömeren keskellä vain hetkeä ennen kuin yhtye nousi värivaloihin sisälläni jokin tuntui kasvavan niin tavattoman suureksi, että olisin voinut huutaa. En minä sitten kuitenkaan huutanut, nimittäin kun albumin avausraidan ensimmäiset soinnut kaikuivat Aalto-salin nurkissa minä rauhoituin ja tuntui kuin musiikki olisi kulkenut pitkin selkärankaani hyökyaaltojen kaltaisesti, aivan kuin tuulenhenkäys jostain kaukaa, musiikki tuntui koskettavan minua, vievän minut mukanaan. Albumin avausraita War Is Over kuulosti värivalojen loisteessa juuri niin sanoinkuvaamattoman hienolta, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaillakseni sitä niin, että ymmärtäisitte, tuntui kuin musiikki kuljettaisi minua mukanaan tunteiden hyökyaalloissa, kulkisi varomattomasti pitkin selkärankaani ja vetäisi aina hetkittäin turpaan, tuntui kuin olisi huudettava kovempaa kuin koskaan ja samalla kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, olin musiikin edessä täysin aseeton, hukuin siihen vastustelematta yhtään, nauttien.

Siinä hetkessä toivoin, että jokainen teistä pääsisi todistamaan sitä uskomatonta taianomaisuutta, hukkumaan musiikin voiman ollessa tavattoman suurta ja sulkemaan silmänsä ainoastaan siksi, että kuulisi ihan jokaisella hengenvedollaan. Toivoin sitä vielä silloinkin, kun seuraavan biisin sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja tuntemaan niin vahvasti, että tuntui epätodelliselta, tuntui epätodelliselta, että mikään voisi kuulostaa niin käsittämättömän hienolta. Epätodelliselta, mutta värivalojen loisteessa se tuntui juuri niin käsittämättömän hienolta ja biisi toisensa jälkeen hukuin musiikin uskomattomuuteen, nostin käteni ilmaan siitä äärettömästä onnellisuudesta ja huusin ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, jotka merkitsevät minulle ihan suunnattomasti, välittämättä yleisömerestä ympärilläni huusin kovempaa kuin olen aikoihin huutanut, huusin niin, että valtavat kallionlohkareet rintalastani alta hajosivat pieniksi palasiksi ja se tuntui tavallaan aivan järjettömän hyvältä. Huusin aina siihen asti, kunnes Wanderlust ja sanat i'm gonna leave you at the firs ray of light / i'm gonna walk right out the door and out of sight / no, i'm not afraid saivat minut liikuttumaan, kyyneleet tarttumaan kiteinä silmäkulmiini ja maailman katoamaan ympäriltäni, rauha tuntui jokaisessa hengenvedossani sanojen as you know, i was never meant to stay and turn to dust / i was born with a neverending wanderlust / and you are one to have levelheaded plans to make a home / stay here and settle down / grow your roots in the ground kaikuessa harmonisina Aalto-salin nurkissa.

IMG_0348IMG_0315IMG_0298

Akustisena kuultu In Your Arms vei minut mukanaan siihen neljän vuoden takaiseen hetkeen, jonka vietin pimeyteen verhoutuneessa Korkeasaaressa kyyneleet silmissäni, eivätkä kyyneleet jääneet enää kiteiksi silmäkulmiini seistessäni sinä iltana Kulttuuritalolla yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa kylkiluideni alla niin voimakkaana, ettei siinä ollut mitään järkeä. Seuraavien biisien aikana tuntui jatkuvasti siltä, kuin se voima olisi jotain aivan järjettömän suurta, olin loputonta hiljaisuutta sanojen bring me home, where i belong / bring me home, bring me home / sing that song, oh sing along / sing along the way back home kaivautuessa kalpean ihoni alle ja tunsin äärettömän rakkauden rintalastani alla yleisömeren yhtyessä valtavaksi kuoroksi sanojen you were meant to be / far away from home / walk in the light / exploring the unknown / to find me kaikuessa kirkkaiden värivalojen loisteessa, se hetki oli äärettömän taianomainen ja tuntui kuin olisin palannut kotiin, kuin olisin viimein palannut kotiin kuljettuani harhaan aivan liian monta kertaa, kuin olisin palannut kotiin kuljettuani tuhansia kilometrejä pimeässä, kartta käsissäni näkemättä sitä. Kuin olisin palannut kotiin, minä mietin vielä siinäkin hetkessä, kun Flowers and Rust kaikui uskomattoman kauniina Aalto-salin nurkissa sanoin i became / a charlatan / a bohemian / a clown without shame / wide awake and in delirium / i can hear myself calling her name ja värivalot häikäisivät vihreitä silmiäni, hauras sydämeni muutti hetkittäin rytmiään ja onnellisuus rintalastani alla tuntui niin uskomattoman suurelta, etten minä osannut kuin hymyillä, musiikin voima oli ihmeellistä.

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka albumien viimeiset biisit ovat aina kuuluneet suosikkibiiseihini värivalojen loisteessa lähinnä siksi, että huolimatta siitä, että ne kuulostavat levyllä aivan ääretötmän hienoilta, ne kuulostavat livenä vielä hienommilta kuin voisivat koskaan levyllä kuulostaa, värivalojen loisteessa ne heräävät henkiin jotenkin aivan eri tavalla. Viimeisenä biisinä ennen encorea kuultiin yhtyeen marraskuussa ilmestyneen albumin viimeinen biisi Beyond the Storm ja se kuulosti värivalojen loisteessa niin käsittämättömän hienolta, että olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille kuullakseni enemmän, kylmät väreet juoksivat kalpealla ihollani ja maailma ympärilläni tuntui pysähtyvän hetkeksi. Encorena kuultiin kolme biisiä yhtyeen vanhemmilta albumeilta, nostin käteni ilmaan huutaen sanoja let go / let go / let go ja päästin irti kaikesta siitä, mikä oli saanut minut vajoamaan pinnan alle ja aivan viimeisen biisin kaikuessa Aalto-salissa sanoin 'cause we can't turn the wheel to the past / to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again tuntui kuin olisin antanut itsestäni aivan kaiken, kuin olisin antautunut musiikille jokaisella solullani ja unohtanut kaiken, saanut takaisin jotain sellaista, mistä en voisi koskaan olla tarpeeksi kiitollinen. Värivalojen sammuttua kävelin ääni käheänä ja onnellisuus kasvoillani lumisateeseen, katselin ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana istuessani bussissa numero 23 ja kävelin rautatieasemalta Aleksanterinkadulle, hymyilin tyhmästi vastaantulijoille ja olin onnellisempi kuin olen aikoihin edes uskaltanut toivoa olevani, hengitin rauhallisesti.

IMG_0361

7. joulukuuta 2017

RAKASTAN SAUNOMISTA, RUISLEIPÄÄ JA SALMIAKKIA

IMG_0465IMG_0505IMG_0471

Itsenäinen Suomi täytti eilen 100 vuotta ja istuessani iltapäivän ensimmäisinä tunteina pienessä yksiössäni katsomassa vuoden 1955 Tuntematonta sotilasta pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä oikeastaan voisin kirjoittaa siitä, mitä voisin kirjoittaa 100-vuotiaasta itsenäisestä Suomesta ja siitä, mitä tämä maa ja suomalaisuus minulle merkitsevät. Pysähdyin miettimään, sillä huolimatta siitä, että tiesin Suomen ja suomalaisuuden merkitsevän itselleni aivan suunnattomasti, en siinä hetkessä osannut kirjoittaa ensimmäistäkään lausetta, mitkään sanat eivät vain yksinkertaisesti tuntuneet riittävän kertomaan siitä, mitkään sanat eivät olleet tarpeeksi. Mitä oikeastaan voisin edes kirjoittaa, kirjoittaisinko siitä, kuinka suomalaisuus merkitsee minulle vapautta toteuttaa itseäni, vapautta olla sellainen kuin haluan ja ajatella, kuten haluan, kirjoittaisinko siitä, kuinka suomalaisuus merkitsee minulle turvallisuutta, aivan ääretöntä turvallisuutta niin monella eri tavalla, vai kirjoittaisinko kuitenkin siitä, kuinka suomalaisuus merkitsee minulle hiljaisuutta ja vaatimattomuutta.

Suomi on uskomattoman hyvä maa asua ja olen käsittämättömän kiitollinen siitä, että synnyin nimenomaan Suomeen, maahan, jossa meillä on oikeus ilmaiseen koulutukseen ja hyvään terveydenhuoltoon, ne ovat oikeuksia, joista meidän tulisi olla kiitollisia, sillä ne ja monet muut oikeudet, joista me suomalaiset emme välttämättä aina osaa olla kiitollisia, eivät ole muualla millään tavalla itsestäänselvyyksiä. Me suomalaiset olemme vaatimattomia ja hiljaisia, varmistamme ovisilmästä, ovatko naapurimme rappukäytävässä, ennen kuin astumme ovesta ulos ja välttelemme bussissa kenenkään viereen istumista, myös minä olen sellainen, mietin kävellessäni Kuokkalan siltaa kaupungin ympärilläni verhoutuessa pimeyteen. Myös minä olen sellainen, arvostan suunnattomasti omaa rauhaani ja välttelen useasti sosiaalisia tilanteita, olen vähän huono puhumaan vieraiden ihmisten kanssa ja kuuntelen mieluummin kuin puhun, mutta sisimmissäni olen kuitenkin lämmin ja rakastava ihminen, vaikka sen näyttäminen on hetkittäin todella vaikeaa. Olen juuri sellainen kuin meidän suomalaisten ajatellaan olevan ja tavallaan olen ylpeä siitä, mietin pysähtyessäni Lutakkoon valokuvaamaan niitä lukemattomia kynttilöitä, joita kaupungin asukkaat olivat sytyttäneet 100-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi.

IMG_0559

Seuraavaksi pysähdyin maailman rakkaimman ihmisen luona, josta sitten jatkoimme yhdessä matkaa pitkin pimeyteen verhoutuneen kaupungin katuja, kävelimme vielä kerran Lutakkoon katsomaan lukemattomia 100-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi sytytettyjä kynttilöitä ja hetkeä myöhemmin kävelimme Harjun portaita, joita valaisivat sinä iltana sadat ulkotulet. Oli hetken aikaa aivan äärettömän kaunista ja onnellista, olin tavattoman kiitollinen siitä, että sain olla todistamassa kaikkea sitä yhteisöllisyyttä ja onnellisuutta, jonka tämä itsenäisyyspäivä sai meissä rujoissa ja hiljaisissa suomalaisissa aikaan, olin kiitollinen siitä vielä siinäkin hetkessä yksinäisessä hetkessä, kun istuin pienessä yksiössäni katsomassa Linnan juhlia ja tunsin kyyneleiden tarttuvan silmäkulmiini useammin kuin uskaltaisin myöntää, Finlandia sai minut edelleen liikuttumaan huolimatta siitä, että olen kuullut sen ihan lukemattomia kertoja, se on ehdottomasti yksi niistä asioista, joita rakastan Suomessa eniten, oikeastaan suomalainen musiikki kokonaisuudessaan on yksi niistä asioista, nimittäin sitä musiikkia täällä todella osataan tehdä, täällä talvisin kovin pimeässä tuhansien järvien maassa.

Minä rakastan koko sydämestäni myös niitä tuhansia järviä, rakastan humisevia metsiä ja laakeita peltoja, puhdasta ja monimuotoista luontoa, rakastan valoisia kesäöitä ja talvisin lumihuntuun verhoutuvaa maisemaa, saunomista, Fazerin sinistä, karjalanpiirakoita, ruisleipää ja salmiakkia, meidän suomalaisten tapaa kunnioittaa omaa rauhaa, minä rakastan vapautta toteuttaa itseäni ja olla sellainen kuin olen. Rakastan Suomen kieltä, joka on vain yksinkertaisesti niin kaunis ja voimakas, etten voisi kuvitellakaan kirjoittavani jollain muulla kielellä, rakastan Suomessa ja suomalaisuudessa niin montaa asiaa, etten voisi kuvitellakaan asuvani jossain muualla kuin Suomessa, täällä minun ja meidän on hyvä olla.

   Hyvää syntymäpäivää vielä kerran, rakas 100-vuotias itsenäinen Suomi.          

IMG_0535IMG_0543

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.