28. joulukuuta 2017

TAIANOMAISUUTTA 117-VUOTIAASSA TALOSSA

IMG_1530IMG_1465IMG_1522

Auringonsäteet eivät ole aikoihin murtautuneet pilviverhon lävitse lämmittämään kalpeita poskipäitäni tai valaisemaan lumihuntuun verhoutunutta maisemaa, mutta siitä huolimatta, istuessani aatonaattona autossa katselemassa ohikiitävää maisemaa tummennetun ikkunalasin takana en voinut kuin hymyillä itsekseni ja unohtua hetkeksi miettimään, kuinka äärettömän onnekas minä olinkaan saadessani kokea lumisen talven taianomaisuuden, jota lapsuuteni vuosina erehdyin pitämään itsestäänselvyytenä, vaikka se ei ilmesesti sitä silloin ollutkaan. Pysähtyessämme viimein metsätien varteen Enonkoski oli verhoutunut niin uskomattoman kauniiseen lumihuntuun, että seistessäni keskellä hiljaista metsätietä ja katsellessani edessäni avautuvaa maisemaa linssin lävitse minun oli huokaistava, hengittettävä keuhkojeni täydeltä sitä taianomaisuutta ja toivottava sitten ihan itsekseni, että muistaisin sen taianomaisen maiseman koko loppuelämäni ajan.

Toisaalta en tiedä, kuinka sen taianomaisuuden voisi koskaan unohtaa, mietin kävellessäni pienempää metsätietä pitkin vuonna 1900 rakennetulle talolle, joka ei valitettavasti ole säilynyt lapsuuteni muistoissa kovin vahvasti, muistan vain muutaman kauniin kesäpäivän, jostain kaukaa menneisyydestä. Lunta oli lähes polviin asti nähdessäni viimen lumisten kuusenoksien takana talon seisovan edelleen rauhallisena paikoillaan, siinä se oli seisonut yli vuosisadan, rauhallisena vuodenajasta toiseen, maailman jatkuvasti muuttuessa se oli pysynyt ennallaan ja siinä oli tavallaan jotain äärettömän kunnioitettavaa. Äitini avatessa 117-vuotiaan talon oven aika tuntui pysähtyneen todella kauan sitten aloilleen, suuri kattila, vanhat silitysraudat ja kahvipannu olivat edelleen puuhellan päällä, piirongin päältä löytyi vanhoja hääkuvia ja tuvan seinällä oli edelleen se sama kello kuin niissä valokuvissa, jotka on otettu äitini lapsuusvuosien jouluina, niissä kuvissa ihmisiä täynnä oleva tupa on valaistu öljykynttilöin ja niin se valaistaan vieläkin, sillä talossa ei ole sähköjä.

IMG_1494

Sytytin kynttilöitä ikkunan ääreen ja katselin lumihuntuun verhoutunutta maisemaa vanhan ikkunalasin takana, tunsin kylmyyden kulkevan varovaisesti ihollani ja kuuntelin vanhempieni askelia viereisessä huoneessa, en minä välttämättä tänne yksin tulisi, mietin hetken itsekseni katsellessani pysähtynyttä kelloa seinällä. Toisaalta täällähän voisi yksin olla rauhoittavaa ja todennäköisesti siksi isoisäni vietti täällä kesäisin aikaa aivan yksin, jatkoin miettimistä puhaltaessani hetkeä myöhemmin kynttilät varovaisesti sammuksiin ja katsoessani vielä kerran taakseni ennen kuin kävelin 117-vuotiaan talovanhuksen ovesta takaisin taianomaiseen lumihuntuun verhoutuneelle metsätielle, lumisten kuusten takaa katselin talon jäävän seisomaan rauhallisena aloilleen ja hymyilin itsekseni, nähdään taas jonain päivänä, kuiskasin.

IMG_1540IMG_1453

1 kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.