VON HERTZEN BROTHERS @ KULTTUURITALO 01 12 2017
Tänään, joulukuun kahdeksantena, on Jean Sibeliuksen (1865–1957) syntymäpäivä ja vietetään suomalaisen musiikin päivää, jonka kunniaksi aion nyt kirjoittaa teille siitä, kuinka viikko sitten matkustin Helsinkiin hukkumaan musiikkiin Von Hertzen Brothersin keikalle. Kirjoitin aiemmin yhtyeen marraskuun alussa ilmestyneestä albumista War Is Over ja siitä, kuinka se on yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno, että odotan innoissani pääseväni todistamaan kaikkea sitä hienoutta kirkkaiden värivalojen loisteessa, eikä odotukseni todellakaan ollut turhaa, nimittäin seistessäni joulukuun ensimmäisenä päivänä Kulttuuritalolla yleisömeren keskellä vain hetkeä ennen kuin yhtye nousi värivaloihin sisälläni jokin tuntui kasvavan niin tavattoman suureksi, että olisin voinut huutaa. En minä sitten kuitenkaan huutanut, nimittäin kun albumin avausraidan ensimmäiset soinnut kaikuivat Aalto-salin nurkissa minä rauhoituin ja tuntui kuin musiikki olisi kulkenut pitkin selkärankaani hyökyaaltojen kaltaisesti, aivan kuin tuulenhenkäys jostain kaukaa, musiikki tuntui koskettavan minua, vievän minut mukanaan. Albumin avausraita War Is Over kuulosti värivalojen loisteessa juuri niin sanoinkuvaamattoman hienolta, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaillakseni sitä niin, että ymmärtäisitte, tuntui kuin musiikki kuljettaisi minua mukanaan tunteiden hyökyaalloissa, kulkisi varomattomasti pitkin selkärankaani ja vetäisi aina hetkittäin turpaan, tuntui kuin olisi huudettava kovempaa kuin koskaan ja samalla kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, olin musiikin edessä täysin aseeton, hukuin siihen vastustelematta yhtään, nauttien.
Siinä hetkessä toivoin, että jokainen teistä pääsisi todistamaan sitä uskomatonta taianomaisuutta, hukkumaan musiikin voiman ollessa tavattoman suurta ja sulkemaan silmänsä ainoastaan siksi, että kuulisi ihan jokaisella hengenvedollaan. Toivoin sitä vielä silloinkin, kun seuraavan biisin sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja tuntemaan niin vahvasti, että tuntui epätodelliselta, tuntui epätodelliselta, että mikään voisi kuulostaa niin käsittämättömän hienolta. Epätodelliselta, mutta värivalojen loisteessa se tuntui juuri niin käsittämättömän hienolta ja biisi toisensa jälkeen hukuin musiikin uskomattomuuteen, nostin käteni ilmaan siitä äärettömästä onnellisuudesta ja huusin ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, jotka merkitsevät minulle ihan suunnattomasti, välittämättä yleisömerestä ympärilläni huusin kovempaa kuin olen aikoihin huutanut, huusin niin, että valtavat kallionlohkareet rintalastani alta hajosivat pieniksi palasiksi ja se tuntui tavallaan aivan järjettömän hyvältä. Huusin aina siihen asti, kunnes Wanderlust ja sanat i'm gonna leave you at the firs ray of light / i'm gonna walk right out the door and out of sight / no, i'm not afraid saivat minut liikuttumaan, kyyneleet tarttumaan kiteinä silmäkulmiini ja maailman katoamaan ympäriltäni, rauha tuntui jokaisessa hengenvedossani sanojen as you know, i was never meant to stay and turn to dust / i was born with a neverending wanderlust / and you are one to have levelheaded plans to make a home / stay here and settle down / grow your roots in the ground kaikuessa harmonisina Aalto-salin nurkissa.
Siinä hetkessä toivoin, että jokainen teistä pääsisi todistamaan sitä uskomatonta taianomaisuutta, hukkumaan musiikin voiman ollessa tavattoman suurta ja sulkemaan silmänsä ainoastaan siksi, että kuulisi ihan jokaisella hengenvedollaan. Toivoin sitä vielä silloinkin, kun seuraavan biisin sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja tuntemaan niin vahvasti, että tuntui epätodelliselta, tuntui epätodelliselta, että mikään voisi kuulostaa niin käsittämättömän hienolta. Epätodelliselta, mutta värivalojen loisteessa se tuntui juuri niin käsittämättömän hienolta ja biisi toisensa jälkeen hukuin musiikin uskomattomuuteen, nostin käteni ilmaan siitä äärettömästä onnellisuudesta ja huusin ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, jotka merkitsevät minulle ihan suunnattomasti, välittämättä yleisömerestä ympärilläni huusin kovempaa kuin olen aikoihin huutanut, huusin niin, että valtavat kallionlohkareet rintalastani alta hajosivat pieniksi palasiksi ja se tuntui tavallaan aivan järjettömän hyvältä. Huusin aina siihen asti, kunnes Wanderlust ja sanat i'm gonna leave you at the firs ray of light / i'm gonna walk right out the door and out of sight / no, i'm not afraid saivat minut liikuttumaan, kyyneleet tarttumaan kiteinä silmäkulmiini ja maailman katoamaan ympäriltäni, rauha tuntui jokaisessa hengenvedossani sanojen as you know, i was never meant to stay and turn to dust / i was born with a neverending wanderlust / and you are one to have levelheaded plans to make a home / stay here and settle down / grow your roots in the ground kaikuessa harmonisina Aalto-salin nurkissa.
Akustisena kuultu In Your Arms vei minut mukanaan siihen neljän vuoden takaiseen hetkeen, jonka vietin pimeyteen verhoutuneessa Korkeasaaressa kyyneleet silmissäni, eivätkä kyyneleet jääneet enää kiteiksi silmäkulmiini seistessäni sinä iltana Kulttuuritalolla yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa kylkiluideni alla niin voimakkaana, ettei siinä ollut mitään järkeä. Seuraavien biisien aikana tuntui jatkuvasti siltä, kuin se voima olisi jotain aivan järjettömän suurta, olin loputonta hiljaisuutta sanojen bring me home, where i belong / bring me home, bring me home / sing that song, oh sing along / sing along the way back home kaivautuessa kalpean ihoni alle ja tunsin äärettömän rakkauden rintalastani alla yleisömeren yhtyessä valtavaksi kuoroksi sanojen you were meant to be / far away from home / walk in the light / exploring the unknown / to find me kaikuessa kirkkaiden värivalojen loisteessa, se hetki oli äärettömän taianomainen ja tuntui kuin olisin palannut kotiin, kuin olisin viimein palannut kotiin kuljettuani harhaan aivan liian monta kertaa, kuin olisin palannut kotiin kuljettuani tuhansia kilometrejä pimeässä, kartta käsissäni näkemättä sitä. Kuin olisin palannut kotiin, minä mietin vielä siinäkin hetkessä, kun Flowers and Rust kaikui uskomattoman kauniina Aalto-salin nurkissa sanoin i became / a charlatan / a bohemian / a clown without shame / wide awake and in delirium / i can hear myself calling her name ja värivalot häikäisivät vihreitä silmiäni, hauras sydämeni muutti hetkittäin rytmiään ja onnellisuus rintalastani alla tuntui niin uskomattoman suurelta, etten minä osannut kuin hymyillä, musiikin voima oli ihmeellistä.
Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka albumien viimeiset biisit ovat aina kuuluneet suosikkibiiseihini
värivalojen loisteessa lähinnä siksi, että huolimatta siitä, että ne kuulostavat levyllä aivan ääretötmän hienoilta, ne kuulostavat livenä vielä
hienommilta kuin voisivat koskaan levyllä kuulostaa, värivalojen
loisteessa ne heräävät henkiin jotenkin aivan eri tavalla. Viimeisenä biisinä ennen encorea kuultiin yhtyeen marraskuussa ilmestyneen albumin viimeinen biisi Beyond the Storm ja se kuulosti värivalojen loisteessa niin käsittämättömän hienolta, että olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille kuullakseni enemmän, kylmät väreet juoksivat kalpealla ihollani ja maailma ympärilläni tuntui pysähtyvän hetkeksi. Encorena kuultiin kolme biisiä yhtyeen vanhemmilta albumeilta, nostin käteni ilmaan huutaen sanoja let go / let go / let go ja päästin irti kaikesta siitä, mikä oli saanut minut vajoamaan pinnan alle ja aivan viimeisen biisin kaikuessa Aalto-salissa sanoin 'cause we can't turn the wheel to the past
/ to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again tuntui kuin olisin antanut itsestäni aivan kaiken, kuin olisin antautunut musiikille jokaisella solullani ja unohtanut kaiken, saanut takaisin jotain sellaista, mistä en voisi koskaan olla tarpeeksi kiitollinen. Värivalojen sammuttua kävelin ääni käheänä ja onnellisuus kasvoillani lumisateeseen, katselin ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana istuessani bussissa numero 23 ja kävelin rautatieasemalta Aleksanterinkadulle, hymyilin tyhmästi vastaantulijoille ja olin onnellisempi kuin olen aikoihin edes uskaltanut toivoa olevani, hengitin rauhallisesti.
Lähetä kommentti