28. kesäkuuta 2020

ON TAAS AIKA HYVÄSTELLÄ

IMG_0439 IMG_0475

Muistan edelleen, kuinka viisi vuotta sitten yhtenä huhtikuisena aamuna istuin raitiovaunussa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja kirjoitin muistikirjaani sanoja lähtemisen vaikeudesta. Olin hetkeä aiemmin irtisanonut pienen soluasuntoni vuokrasopimuksen ja istuessani siinä minä ymmärsin, kuinka vaikeaa minun oli hyvästellä Helsinki ja kuinka suunnattomasti tulisin kaipaamaan kaikkea sitä. Raitiovaunujen kolinaa, iltapäivän ruuhkaa rautatieasemalla ja hiljaisia sunnuntaiaamuja Aleksanterinkadulla, mutta myös sitä pientä asuntoani, jonka pienellä parvekkeella olin istunut lukemattomia kertoja katselemassa, kuinka lentokoneet lensivät ohitse öisellä taivaalla. Hyvästelin sitä minun pientä asuntoani ja koko kaunista Helsinkiä koko kevään ja toukokuun lopussa matkustin rakkaaseen pikkukaupunkiin jäädäkseni, muutin kauniiseen asuntoon Linnankadulla ja istuin iltaisin rannassa katselemassa auringonlaskuja, tanssitin sormia pianon koskettimilla ja valokuvasin kesän kauneutta.

Kymmenen kuukautta myöhemmin hyvästelin myös sen valoisan asunnon Linnankadulla, asunnon, jota rakastin aivan äärettömästi ja jonka hyvästeleminen oli vielä vaikeampaa kuin sen pienen soluasunnon hyvästeleminen, vaikeampaa, vaikka olin asunut siinä kauniissa asunnossa vain kymmenen kuukautta. Muistan, kuinka nukuin viimeisen yön siinä asunnossa muuttolaatikoiden keskellä ja heräsin keskellä yötä katselemaan ikkunasta ulos, katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja kyseenalaistamaan sen, olinko tekemässä oikein. Sitä se on ollut niinä molempina kertoina, kun olen hyvästellyt vanhan asuntoni, kyseenalaistamista ja loputonta haikeutta sekoitettuna toiveikkuuteen ja minusta tuntuu, että niin sen on kuulunutkin olla, olenhan minä niinä molempina kertoina muuttanut kaupungista toiseen ja jättänyt aina taakseni asunnon lisäksi myös kokonaisen kaupungin.

IMG_0493

Muutama päivä sitten irtisanoin tämän pienen asuntoni vuokrasopimuksen, tämän asunnon, jossa olen asunut yli neljä vuotta ja jonka vuokrasopimuksen irtisanomista olen suunnitellut kauemmin kuin uskaltaisin myöntää. Istuessani tässä asunnossa vain hetki sen jälkeen, kun olin irtisanonut vuokrasopimukseni, huomasin, että tällä kertaa jokin on toisin, tällä kertaa en kyseenalaista päätöstäni hyvästellä tämä asunto, tällä kertaa olen varma siitä, että teen oikein. Minä olen varma, vaikka tämän asunnon hyvästeleminen tulee varmasti olemaan vaikeaa, aivan uskomattoman vaikeaa, sillä tässä pienessä asunnossa olen rakentanut itseni tavallaan uudelleen, mennyt elämässäni eteenpäin ja uskaltanut luottaa itseeni kaiken muutoksen keskellä, tässä asunnossa minä olen voinut huonommin kuin koskaan, mutta ollut myös niin onnellinen, että se on tuntunut ihan jokaisessa solussani. Nyt on kuitenkin kaikesta huolimatta jäähyväisten aika, on aika hyvästellä tämä minun pieni kotini ja samalla myös yksin asuminen, seuraavassa kodissani en enää asu yksin ja olen siitä valehtelematta uskomattoman onnellinen. Tällä kertaa en hyvästele kokonaista kaupunkia vaan jotain sellaista, mikä on ollut osa elämääni viimeisimmät kahdeksan vuotta ja mikään päätös ei ole aikoihin tuntunut yhtä oikealta, mikään ei ole tuntunut paremmalta.

IMG_0457IMG_0526IMG_0461

25. kesäkuuta 2020

YKSI JYVÄSKYLÄN KAUNEIMMISTA PAIKOISTA

IMG_3167 IMG_9757 IMG_9623

Minä kirjoitin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka yksi Jyväskylän kauneimmista paikoista on aivan ehdottomasti Korkeakoski. Kirjoitin siitä, kuinka löytäessäni sinne ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten jäin kuuntelemaan veden kohinaa kuin en olisi koskaan veden kohinaa kuullutkaan, kirjoitin, kuinka sinä keväisenä päivänä koski virtasi valtoimenaan ja se näkymä oli juuri niin taianomainen kuin olin kuvitellutkin, juuri sellainen, jonka minä tiesin tahtovani nähdä vielä jonain päivänä uudelleen. Siihen, että löysin itseni sinne uudelleen, meni kuitenkin kaksi kokonaista vuotta ja löytäessäni itseni sinne silloin kaks vuotta sitten kaikki näytti vielä kauniimmalta, koskea varjoastavat puut olivat pukeutuneet syvän vihreään ja saivat sen edessäni kovin rauhallisesti virtaavan kosken näyttävän niin taianomaiselta, että olin sanaton. Sinä kauniina kesäkuisena päivänä tiesin tahtovani palata sinne takaisin vielä sinä samana kesänä, tiesin tahtovani palata kuuntelemaan kosken rauhallista kohinaa ja metsän huminaa, tiesin tahtovani palata hengittämään sitä uskomatonta taianomaisuutta heuhkojeni täydeltä.

Siihen, että palasin takaisin siihen taianomaisen kauniiseen paikkaan, meni kuitenkin jälleen kaksi kokonaista vuotta ja kesäkuun puolivälissä kävelimme sen kaikista rakkaimman kanssa yhtenä lämpimänä lauantaina pitkin Jyväskylän katuja suuntanamme Korkeakoski, se yksi tämän kaupungin kauneimmista paikoista. Päästessämme perille minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaikki näytti vielä kauniimmalta kuin silloin kaksi vuotta sitten, korkeat lehtipuut varjostivat valtoimenaan virtaavaa koskea ja veden kohinan peittäessä alleen liikenteen äänet tuntui hetken kuin olisimme olleet jossain aivan muualla, kuin olisimme olleet jossain kovin kaukana tästä kaupungista. Kuin ihan jossain toisessa maailmassa, mietin istuessani viileällä kivellä veden virratessa ohitseni, linnut lauloivat jossain syvemmällä metsässä, korkeat puut humisivat tuulessa ja minä kastoin käteni viileään veteen, sinä lämpimänä kesäpäivänä viileä vesi tuntui jotenkin aivan erityisen hyvältä ihollani, se oli ihmeellistä ja vesipisaroiden kimmeltäessä puiden lävitse murtautuneiden auringonsäteiden loisteessa minä en osannut kuin hymyillä itsekseni, ihan olla vain ja nauttia siitä, että tässä kaupungissa on jotain niin äärettömän kaunista.

IMG_9701

Sinä kauniina kesäpäivänä kenkäni kastuivat noustessani korkeammalle kivelle kuuntelemaan kosken kohinaa veden virratessa uskomattomalla voimalla vierestäni ja viileän tuulen koskettaessa käsivarsiani, luulen, että se oli yksi tämän kesän hienoimmista hetkistä, jollain tavalla voimakkaimmista. Siinä hetkessä luonnon voima oli jotenkin niin uskomatonta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani ja astuessani hetkeä myöhemmin keskelle virtaavaa vettä päätin, että tahdon vielä tänä vuonna palata sinne, nähdä kaiken sen taianomaisuuden syksyllä, kun ruska maalaa maiseman äärettömän kauniiksi lämpimin sävyin. Tänä vuonna minä en unohda palata, mietin katsellessani virtaavaa vettä vähän kauempaa varjossa korkeiden puiden alla, en unohda ja suosittelen myös sinua seikkailemaan Korkeakoskelle näkemään kaiken sen taianomaisuuden, sitä on yksinkertaisesti niin kovin vaikea kuvailla sanoin tai edes valokuvin, se on nähtävä ja koettava itse, tunnettava jokaisessa hengenvedossa.

IMG_9994IMG_9922IMG_9990

21. kesäkuuta 2020

LAMPAITA JA ONNELLISUUS SUUREN KOIVUN VARJOSSA

IMG_9510IMG_9544

Nämä päivät Jyväskylässä ovat olleet jotenkin aivan erityisen kauniita, sellaisia kuin kesäpäivät ovat kaikissa runoissani ja yhtenä sellaisena kauniina auringonsäteisiin verhoutuneena päivänä kävelimme korkeiden puiden varjostamaa katua ja omenapuiden reunustamaa kapeaa hiekkatietä pitkin katsomaan Suuruspäässä laiduntavia lampaita. Lampaat viettävät siellä aina kesänsä, korkeiden puiden varjossa järven rannalla, ja kaikkina näinä vuosina, kun olen asunut tässä kaupungissa, minut on tehnyt jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi se, että ne laiduntavat vain viidentoista minuutin kävelymatkan päässä kotoani. Kaikkina näinä vuosina minä olen kävellyt kesäisin katsomaan niitä ja vuosi toisensa jälkeen ne ovat tehneet minut onnelliseksi, niin kovin onnelliseksi.

Kävellessämme sinä iltapäivänä omenapuiden reunustamaa hiekkatietä tuuli ei tarttunut hiuksiini tai korkeiden puiden latvoihin, ei tarttunut, vaikka siinä kuumuudessa olisin toivonut pientä tuulenhenkäystä enemmän kuin mitään muuta, olisin toivonut, sillä en varsinaisesti kuulu niihin ihmisiin, jotka rakastavat helteisiä kesäpäiviä. Kesän uskomatonta kauneutta minä silti rakastan, mietin katsellesani vain hetkeä myöhemmin lampaita, joista osa oli piiloutunut auringonsäteiltä suuren koivun varjoon. Jollain ihan erityisellä tavalla ne rauhoittivat minua, saivat levottomuuden katoamaan rintalastani alta ja seistessäni siinä katselemassa lampaita minä tunsin, kuinka hento tuulenhenkäys kosketti kasvojani, siinä se oli, hetkeä aiemmin niin kovasti kaipaamani tuuli. Tuuli, joka tuntui aivan uskomattomalta kalpealla ihollani vielä istuessani suuren koivun varjossa keskellä omenatarhaa ja kävellessämme myöhemmin takaisin pieneen kotiini, sellaisia nämä päivät ovat olleet, ihan äärettömän kauniita.

IMG_9388 IMG_9516 IMG_9362

19. kesäkuuta 2020

LAULUJA VUOSIEN TAKAISISTA KESÄPÄIVISTÄ

IMG_8986 IMG_9114 IMG_8969

Minä olen vuosien ajan ollut se ihminen, joka kuuntelee aina vuosi toisensa jälkeen Scandinavian Music Groupia kesän ensimmäisinä päivinä ja rakastaa kävellä illan viimeisiin auringonsäteisiin verhoutuneita katuja sanojen "haluan hypätä vieraan auton kyytiin, hukata ainoat avaimet, pestä hiukset sadevesiämpärissä, kävellä kenkäni pilalle" kaikuessa korvissa, olen ollut se ihminen, jolle ne sanat tuovat mieleen vuosien takaiset kesäpäivät ja ne kesäyöt, jolloin istuttiin lämpimällä asfaltilla tummansinisen taivaan alla vuorokauden ainoina pimeinä tunteina. Olen vuosien ajan ollut ja olen edelleen se ihminen, joka palaa vuosi toisensa jälkeen niinä kesän ensimmäisinä päivinä niihin samoihin biiseihin, niihin rakkaisiin sanoihin, jotka tuovat kesän mukanaan jostain vuosien takaa ja muistuttavat siitä, miltä tuntui janota elämää niin, että se tuntui jokaisessa hengenvedossa. Niihin samoihin biiseihin ja sanoihin olen palannut tänäkin vuonna niinä kesän ensimmäisinä päivinä ja niistä minä tahdon teille nyt kertoa, tahdon kertoa, koska ne ovat tehneet minut onnelliseksi ja saaneet hymyilemään aikaisina aamuina.

Scandinavin Music Groupin lisäksi minut on näinä kesän ensimmäisinä päivinä kuljettanut mukanaan vuosien takaisiin kesäpäiviin myös Lykke Li ja Angus & Julia Stone, joista molemmat soivat kuulokkeissani kymmenen vuotta sitten, sinä vuonna kesäyöt olivat kauniimpia kuin ne olivat olleet koskaan elämäni aikana. Minä en tule koskaan unohtamaan, kuinka sinä kesänä kiipesin öisin huoneeni ikkunasta ulos ja kuinka niinä kovin kauniina kesäöinä asfaltissa tuoksui elämä, en tule koskaan unohtamaan ja kun sanat "love is the harmony, desire is the key, love is the melody, now sing it with me" soivat kuulokkeissani, voin melkein tuntea, miltä lämmin asfaltti tuntui kymmenen vuotta sitten paljaiden jalkojeni alla. First Aid Kit puolestaan on kuljettanut minut mukanaan kahdeksan vuoden takaiseen Ilosaarirockiin ja siihen kovin erityiseen hetkeen yleisömeren keskellä, kun Klara ja Johanna Söderberg nousivat värivalojen loisteeseen, muistan edelleen, kuinka siinä hetkessä tunsin olevani niin elossa että se sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja kuinka sinä viikonloppuna rakastin koko suuresta sydämestäni, nauroin kyyneleet silmissäni ja annoin elämän viedä mukanaan, olin elossa, niin kovin elossa.

IMG_9131

Niihin vuosien takaisiin kesäpäiviin festareilla minut ovat kuljettaneet myös aivan ihanat Ellie Goulding ja Iiris, joista jälkimmäisen keikalle päädyin sattumalta paetessani kaatosadetta Ilosaarirockissa ja jonka musiikki soi kuulokkeissani sinä kesänä vielä monena kauniina yönä, jotka vietin ystävien kanssa. Niihin vuosien takaisiin kesäöihin minut on kuljettanut mukanaan kuin huomaamattani myös Rubik ja erityisesti vuonna 2011 julkaistu albumi Solar ja aivan uskomattoman kauniit biisit kuten World Around You ja Solar Death March (In Octaves), jotka ovat soineet minun kuulokkeissani vuodesta toiseen kesäöinä ja myös harmoniaan verhoutuneina aikaisina aamuina, kun maisema on verhoutunut usvaan ja auringonsäteet ovat vielä kauniin pehmeitä. Sanojen "slowly, slowly, you turn your eyes, straight at me, it's a window on somewhere, somewhere only we belong" kaikuessa korvissani muistan vielä vuosien päästäkin, miltä rakkaan pikkukaupungin kaduilla tuoksui kauniina kesäöinä ja kuinka seistessäni Kyrönsalmen sillalla järvi oli yhtenä aikaisena aamuna verhoutunut usvaan niin, että minun oli pysähdyttävä hetkeksi, pysähdyttävä, sillä se silmieni edessä avautuva maisema oli kuin kauniista unesta.

Näiden lisäksi vuosien takaisiin kesäpäiviin minut on kuljettanut ja muistuttanut samalla kauniisti siitä, miltä tuntui janota elämää niin, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani, myös esimerkiksi The Sounds, Daughter,  Lapko, Pariisin Kevät ja Olavi Uusivirta. Enkä minä voi unohtaa Von Hertzen Brothersia, jonka Bring out the Sun (So Alive) on soinut näinä kesän ensimmäisinä päivinä kuulokkeissani aikaisin aamulla, nimittäin sanojen "bring out the sun to shine on everyone, when our dreams have all begun to wither, and we feel we’re overrun" kaikuessa korvissani on tuntunut kuin istuisin taas Helsingin asuntoni pienellä parvekkeella kauniina kesäyönä ensimmäisten auringonsäteiden osuessa vihreisiin silmiini. Nämä ja monta muuta rakasta biisiä, jotka tuovat minulle aina kesän, olen koonnut soittolistaan, siellä ei ole niitä viime vuosien kesähittejä tai täydellisiä biisejä juhannusjuhliin, mutta siellä on biisejä, jotka soivat ainakin minun kuulokkeissani varmasti taas koko kesän.


IMG_9040 IMG_9139

17. kesäkuuta 2020

PALASIN JYVÄSKYLÄÄN JA HYMYILIN ITSEKSENI

IMG_9185IMG_9239

Siitä asti, kun muutin neljä vuotta sitten rakkaasta pikkukaupungista Jyväskylään, on tuntunut kuin sydämeni olisi jäänyt puoliksi siihen pieneen oopperakaupunkiin, on tuntunut samalta kuin silloin, kun kahdeksan vuotta sitten muutin kolmeksi vuodeksi Helsinkiin siihen pieneen asuntoon, jonka parvekkeella minä katselin aina öisin lentokoneiden lentävän ohitse. Ehkä juuri siksi olin niin onnellinen siitä, että sain viettää huhtikuun viimeiset päivät, koko kauniin toukokuun ja kesäkuun ensimmäiset päivät rakkaassa pikkukaupungissa. Onnellinen siitä, että sain nähdä kevään taianomaisuuden rakkaissa maisemissa ja nauttia niistä lämpimistä päivistä, kun tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että kevät oli vaihtunut kesän ensimmäisiin päiviin ja auringonsäteet lämmittivät niin, ettei tarvinnut enää villatakkia, kovin onnellinen siitä, että minä sain viettää niin monta viikkoa siinä rauhassa.

Huolimatta siitä, kuinka äärettömästi rakastin olla pikkukaupungin rauhassa, kaksi viikkoa sitten matkustimme hetkeksi takaisin Jyväskylään, matkustimme viettämään aikaa kahdestaan ja nauttimaan kauniista kesäpäivistä yhdessä. Näiden kahden viikon aikana olemme kävelleet monta kertaa katsomaan lampaita, nauttineet kauniista kesäilloista auringonsäteiden loisteessa ja kävelleet omenatarhan läpi katsellen viimeisiä kukkivia omenapuita, olemme saunoneet kaikessa rauhassa, istuneet satamassa livemusiikin kaikuessa vastarannalle asti ja nukkuneet hyvin. Nämä kaksi viikkoa ovat olleet kauniit ja on tuntunut jotenkin aivan uskomattomalta, kuinka lähtiessäni täältä huhtikuun lopussa koko kaupunki oli kuin unessa ja näiden viikkojen aikana se on kuin herännyt kesään, se on tuntunut kummalliselta ja niin on tuntunut sekin, että tämä kaupunki saa minut hetkittäin hymyilemään.

IMG_9212IMG_9165IMG_9223

14. kesäkuuta 2020

TOUKOKUUN VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ VESI OLI RAUHATON

IMG_8378 IMG_2740

Toukokuun viimeisenä päivänä seisoimme rantakalliolla katselemassa järvelle ja tuuli niin, että se tuntui ihan jokaisessa solussani. Vastarannalla talot seisoivat rauhallisina aloillaan ja katselin, kuinka edessäni häämöttävä pieni saari täyttyi linnuista, en tiedä, oliko se niille koti, mutta ainakin se oli sinä tuulisena sunnnuntaina niille turvasatama laineiden lyödessä armottomasti rantakallioon ja puiden huojuessa voimattomina tuulessa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, mutta seistessäni sinä sunnuntaina rauhattoman veden äärellä tuntui kuin olisin ollut kotona, laineiden lyödässä rantakallioon tuntui kuin olisin ollut siellä aiemmin ja se tuntui rauhoittavalta.

Tuulen riuhtoessa hiuksiani tuntui kuin sydämeni olisi rauhoittunut, kuin hiuksiani armottomasti riuhtova tuuli olisi vienyt mukanaan minua aamulla vaivanneen levottomuuden, joka oli tuntunut rauhattomuutena rintalastani alla. Siinä hetkessä tuulen riuhtoessa hiuksiani luonto oli kovin rauhaton, mutta minun rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni pitäessäni kiinni mekkoni helmasta kävellessäni pitkin rantakalliota ja katsellessani linssin lävitse rantakallioon törmääviä laineita, auringonsäteiden loisteessa kimmeltäviä vesipisaroita. Kastoin käteni kylmään järviveteen ja tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi kaiken sen keskellä, rauhattoman veden äärellä tuulen riuhtoessa hiuksiani ja takanani seisovien mäntyjen latvoja.

IMG_8348IMG_2781IMG_8372

Se oli jotenkin aivan käsittämättömän kaunis päivä ja sen iltana maalasin isoisäni vanhan lipaston oranssilla, siitä tulee jonain päivänä uuden kotini epäilemättä sympaattisin kaluste, mietin nukahtaessani sinä iltana ja muutamaa päivää myöhemmin matkustimme hetkeksi takaisin Jyväskylään. On ollut kauniita auringonsäteisiin verhoutuneita päiviä ja niitä sellaisia, joina on satanut armottomasti vettä herätessäni aikaisin uuteen aamuun, mutta kaikesta siitä aion kertoa teille myöhemmin, nyt aion hetken nauttia tästä kovin kauniista kesäpäivästä.

IMG_8431IMG_2778

11. kesäkuuta 2020

SINÄ ILTANA AURINGONLASKU OLI TAIANOMAINEN

IMG_8050IMG_7923

Toukokuun viimeisenä lauantaina istuimme kaupungin länsipuolella viileällä rantakalliolla auringonlaskuun asti, istuimme, sillä tahdoin nähdä toukokuussa vielä yhden kauniin auringonlaskun rakkaassa pikkukaupungissa ja sinä iltana minusta tuntui, että illan viimeiset auringonsäteet olisivat taianomaisen kauniita. Olen rakastanut auringonlaskuja niin kauan kuin muistan, rakastan sitä, kuinka ne saavat minut edelleen kerta toisensa jälkeen sanattomaksi ja sitä, etteivät auringonlaskut ole koskaan samanlaisia, jokainen auringonlasku on ainutlaatuinen ja siksi minä rakastan myös ikuistaa niitä. Olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana valokuvannut lukuisia auringonlaskuja, mutta jostain tuntemattomasta syystä se toukokuun toiseksi viimeinen auringonlasku oli vasta toinen tänä vuonna valokuvaamani auringonlasku, mutta kuten se ensimmäinen, myös tämä toinen oli kaunis.

Yksinkertaisesti niin äärettömän kaunis, että se sai minut sanattomaksi seistessäni rantakalliolla katselemassa auringonlaskun verhoavan horisontin kauniin lämpimiin sävyihin ja viimeisten auringonsäteiden luovan ohuen valojuovan järvenpintaan. Laineet löivät rauhallisesti rantakallioon ja takanamme metsä humisi varovaisessa tuulessa, oli niin rauhallista, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani ja sai hauraan sydämeni rauhoittumaan. Varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini hymyilin hetken itsekseni katsellessani lämpimiin sävyihin verhoutunutta maisemaa linssin lävitse, emme olleet turhaan istuneet rantakallioilla auringonlaskuun asti, se oli niin kaunis auringonlasku, että se sai minut hymyilemään vielä seuraavana aamuna unohtuessani hetkeksi miettimään sitä.

IMG_8136IMG_8099IMG_8124

10. kesäkuuta 2020

SE PUOLI KAUPUNGISTA ON AINA OLLUT MINULLE TUNTEMATON

IMG_7620IMG_7663

Toukokuun viimeisenä lauantaina istuimme rantakalliolla rakkaan pikkukaupungin länsipuolella ja katsellessani muurahaisten kävelevän pitkin viileää rantakalliota naurahdin itsekseni, kuinka länsipuoli kaupungista on aina ollut minulle harmaata aluetta. Se on aina ollut minulle tuntematon puoli kaupunkia, enkä ollut viettänyt sillä puolella kaupunkia juurikaan aikaa ennen kuin minä tapasin viisi vuotta sitten marraskuussa sen ihmisen, joka on siitä lähtien katsellut kanssani järvimaisemia rantakallioilta. Hänen kanssaan minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni nähnyt länsipuolta rakkaasta pikkukaupungista ilman, että olen ollut vain ohikulkumatkalla, mutta edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen se on minulle kovin tuntematon ja tuntuu ihmeelliseltä, että huolimatta siitä, että kirjoitan aina pikkukaupungista, en tunne kaupunkia kokonaan. En tunne, vaikka olen viettänyt elämäni ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta kokonaan siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja palannut sinne aina hetkittäin niiden vuosien jälkeenkin, en tunne, vaikka se kaupunki tulee epäilemättä aina ja ikuisesti olemaan enemmän minun kotini kuin mikään muu kaupunki, se tulee aina olemaan minulle paikka, jonne tahdon palata.

Olen edelleen jotenkin aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain viettää elämäni ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta pikkukaupungin itäpuolella neljässä eri kaupunginosassa, olen onnellinen, vaikka ne ensimmäiset kaksi kaupunginosaa ovat lapsuusvuosiltani minulle vain hämäriä muistikuvia, olin niin pieni, etteivät kadunkulmat ole jääneet mieleeni kuin kaukaisina muistikuvina, välähdyksinä jostain vuosien takaa. Vuosia myöhemmin olemme ajaneet lukuisia kertoja kahden vanhan kotimme ohitse, tuossa sinä asuit ihan pienenä, etupenkiltä on kerrottu katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana, ja tuossa on sinun vanha leikkimökkisi. Vanhan leikkimökkini minä muistan edelleen ja tien, joka kulki toisen kotini edestä, se tuo minulle edelleen mieleen muistoja jostain kaukaa lapsuudesta ja minusta on ihanaa palata hetkittäin vanhoihin valokuviin siitä kodista, niihin lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin ja pikkusiskoni ensimmäiseen, se oli onnellinen koti, kovin onnellinen.

IMG_7741

Siitä kodista muutimme minun kolmanteen kotiini pikkusiskoni ollessa vielä ihan pieni, siihen rivitaloasuntoon, jossa oli kaksi kerrosta ja kaunis takapiha, siihen, jossa minä vietin ne kaikista kauneimmat lapsuusvuoteni. Rakastin sitä asuinaluetta aivan suunnattomasti, rakastin etupihaltamme avautuvaan metsään rakentamaamme majaa, talojen välissä olevaa suurta hiekkakenttää ja talon vieressä olevaa kaunista metsää, jossa oli niin suuri kivi, että sen päälle kiipeäminen tuntui lapsena ihmeelliseltä, rakastin sitä, että naapurissa asui ystäviä, joiden ovikelloja kävelin aina kesäaamuisin soittamaan kysyäkseni tehtäisiinkö tänään jotain yhdessä, mentäisiinkö uimaan läheiselle rannalle. Niin minä rakastin ja rakastan edelleen myös sitä neljättä kotiani, johon muutimme viisitoista vuotta sitten, sitä omakotitaloa uskomattoman kauniilla asuinalueella, rakastan muutaman minuutin kävelymatkan päässä avautuvaa järvimaisemaa ja niitä niin kovin rakkaita rantakallioita, joille aina hetkittäin palaan hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja katselemaan sitä kaikista rakkainta järvimaisemaa.

Vuosien saatossa minä olen rakastunut moneen kauniiseen kadunkulmaan kaupungin itäpuolella ja keskustassa ja rakastan aivan suunnatomasti pyöräillä keskustaan kauniina kesäpäivinä, kun kaupunki on kauneimmillaan. Rakastan pyöräillä keskustaan Kyrönniemen, vanhan rautatiesillan ja Aino Acktén puistotien kautta, pysähtyä hetkeksi katselemaan vanhan kivilinan seisovan edelleen aloillaan ja kuunnella, kuinka lokit huutavat. Vuosien saatossa olen rakastunut moneen kauniiseen kadunkulmaan, mutta kaupungin länsipuoli on silti jäänyt minulle tuntemattomaksi, mietin katsellessani järvelle sinä lauantai-iltana vähän ennen auringonlaskua. Ilta-auringon lempeät säteet maalasivat hiukseni oranssilla, varovainen tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, siinä hetkessä kaikki oli hyvin ja olin onnellinen siitä, että olen saanut nähdä kauniita paikkoja myös kaupungin länsipuolella, vaikka se puoli kaupungista tulee varmaan aina olemaan minulle suhteellisen tuntematon, tuntematon vähän samalla tavalla kuin suurin osa kaupungista, jossa nyt asun.

IMG_7867IMG_7815IMG_7862

4. kesäkuuta 2020

KAIKKI OLI KUTEN ON OLLUT KAIKKIEN NÄIDEN VUOSIEN AJAN

IMG_6713IMG_6765

Vuosia sitten minulla oli tapana pyöräillä metsäpolkua pitkin aina kerta toisensa jälkeen samoille rantakallioille rauhoittumaan, nauttimaan hiljaisuudesta ja tuntemaan, kuinka lempeä tuuli tarttuu hiuksiini auringonsäteiden häikäistessä silmiäni. Muistan, kuinka kahdeksan vuotta sitten asuin vielä tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja ajoin monena kauniina kesäpäivänä vanhalla vaaleanpunaisella polkupyörälläni metsäpolkua pitkin lämpimälle rantakalliolle kirjoittamaan mustaan muistikirjaani lauseita lähtemisen vaikeudesta ja rakkaudesta, siitä, joka tuntui silloin kahdeksan vuotta sitten kipuna syvällä rintalastani alla. Minä olin saanut heinäkuun ensimmäisinä päivinä tietää päässeeni opiskelemaan Metropoliaan ja muuttavani elokuussa Helsinkiin, sen piti olla viimeinen kesä siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja istuessani niinä lämpiminä kesäpäivinä itsekseni niillä rantakallioilla tuntui tavallaan kuin jotain suurta elämässäni olisi päättymässä, mutta vielä jotain suurempaa alkamassa. Ihan viimeisinä päivinä ennen kuin muutin pois siitä pikkukaupungista minä palasin vielä kerran niille rantakallioille ja muistan edelleen, kuinka katsellessani ilta-auringon maalaamaa maisemaa mietin, kuinka tulisin kaipaamaan sitä maisemaa, tulisin kaipaamaan, vaikka odotin aivan tavattomasti uutta elämääni kaukana siitä kaupungista.

Se ei kuitenkaan ollut viimeinen kesä tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja pari vuotta myöhemmin istuin niillä samoilla rantakallioilla hetkittäin ystävieni kanssa katselemassa auringonlaskuja. Olin tavallaan löytänyt itseni Helsingissä uudelleen ja rakastin suunnattomasti elämääni siellä, mutta siitä huolimatta minä vietin sen kesän rakkaassa pikkukaupungissa ja se oli käsittämättömän kaunis kesä, juuri sellainen, mitä minä en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Se oli tavallaan viimeinen huoleton kesä, viimeinen sellainen kesä, kun tuntui hyvältä istua vanhan kirjaston katolla juomassa viiniä ja hypätä aamuyöllä satamassa viileään järviveteen. Se oli viimeinen huoleton kesä ja istuessani seuraavana kesänä niillä samoilla rantakallioilla minä olin muuttanut takaisin siihen pikkukaupunkiin, minulla oli ihanan valoisa asunto keskustan kauneimmalla kadulla ja tein opintojeni viimeistä harjoittelua tilitoimistossa. Sinä kesänä minä en juonut viiniä vanhan kirjaston katolla tai hypännyt aamuyöllä viileään järviveteen, mutta palasin hetkittäin niille rantakallioille kuuntelemaan metsän huminaa ja katselemaan järvimaiseman uinuvan ilta-auringon lempeissä säteissä, sinä kesänä se tuntui jotenkin ihan erityisen tärkeältä.

IMG_6750

Se oli viimeinen kesä ennen kuin tapasin sen kaikista rakkaimman ihmisen, joka on katsellut maailmaa kanssani neljän ja puolen vuoden ajan, mutta istuessani viisi vuotta sitten lempeiden auringonsäteiden loisteessa niillä rantakalliolla en olisi osannut kuvitellakaan, että vain muutamaa kuukautta myöhemmin rakastuisin niin, että se tuntuisi tuhansina kylminä väreinä kalpealla ihollani. Viimeisimmän viiden vuoden aikana minä olen palannut sinne vain hetkittäin, mutta yhtenä toukokuisena päivänä kävelimme sinne yhdessä sen ihmisen kanssa kaunista metsäpolkua pitkin, kävelimme ohi rantaan unohtuneiden soutuveneiden ja metsäpolkua reunustavien kuusien päätyen lopulta katselemaan äärettömän kaunista järvimaisemaa korkealta kalliolta. Kaikki oli edelleen kuten on ollut kaikkien näiden vuosien ajan ja se tuntui tavallaan uskomattoman rauhoittavalta, se, että huolimatta siitä, kuinka elämäni on muuttunut vuosien aikana, siellä kaikki tuntuu aina olevan ihan ennallaan. Istuessani pehmeällä sammalleella unohduin miettimään itsekseni, kuinka käsittämättömän suuri merkitys sillä paikalla on ollut minulle kaikkien näiden vuosien ajan ja kuinka se paikka saa minut aina muistamaan sen ihmisen, joka olin vuosia sitten, sen pienen herkän vaaleahiuksisen tytön, joka oli innoissaan uudesta elämästään ja samalla myös salaa vähän pelkäsi kaikkea sitä, mitä se uusi elämä saattaisi tuoda tullessaan tulevien vuosien aikana.

Enää minä en pelkää, mietin katsellessani järvelle ja naurahdin itsekseni, kuinka silloin kahdeksan vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että istuisin edelleen niillä rantakallioilla katselemassa sitä samaa maisemaa tai että haaveilisin saavani viettää kokonaisen kesän siinä pikkukaupungissa. Silloin kahdeksan vuotta sitten en olisi osannut kuvitella, että minusta tulisi tämä ihminen, joka kaipaa pikkukaupungin rauhallisuuteen ja niille samoille rantakallioille, en olisi osannut kuvitella, mutta toisaalta se tässä elämässä onkin niin ihmeellistä. Se, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu tai mitä tämä elämä tuo tullessaan, mutta silti jotkin asiat pysyvät aina ennallaan, kuten ne rakkaat rantakalliot pikkukaupungissa tai se, että aurinko laskee sielläkin aina länteen.

IMG_6593IMG_6654IMG_6642
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.