Muistan edelleen, kuinka viisi vuotta sitten yhtenä huhtikuisena aamuna istuin raitiovaunussa auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja kirjoitin muistikirjaani sanoja lähtemisen vaikeudesta. Olin hetkeä aiemmin irtisanonut pienen soluasuntoni vuokrasopimuksen ja istuessani siinä minä ymmärsin, kuinka vaikeaa minun oli hyvästellä Helsinki ja kuinka suunnattomasti tulisin kaipaamaan kaikkea sitä. Raitiovaunujen kolinaa, iltapäivän ruuhkaa rautatieasemalla ja hiljaisia sunnuntaiaamuja Aleksanterinkadulla, mutta myös sitä pientä asuntoani, jonka pienellä parvekkeella olin istunut lukemattomia kertoja katselemassa, kuinka lentokoneet lensivät ohitse öisellä taivaalla. Hyvästelin sitä minun pientä asuntoani ja koko kaunista Helsinkiä koko kevään ja toukokuun lopussa matkustin rakkaaseen pikkukaupunkiin jäädäkseni, muutin kauniiseen asuntoon Linnankadulla ja istuin iltaisin rannassa katselemassa auringonlaskuja, tanssitin sormia pianon koskettimilla ja valokuvasin kesän kauneutta.
Kymmenen kuukautta myöhemmin hyvästelin myös sen valoisan asunnon Linnankadulla, asunnon, jota rakastin aivan äärettömästi ja jonka hyvästeleminen oli vielä vaikeampaa kuin sen pienen soluasunnon hyvästeleminen, vaikeampaa, vaikka olin asunut siinä kauniissa asunnossa vain kymmenen kuukautta. Muistan, kuinka nukuin viimeisen yön siinä asunnossa muuttolaatikoiden keskellä ja heräsin keskellä yötä katselemaan ikkunasta ulos, katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja kyseenalaistamaan sen, olinko tekemässä oikein. Sitä se on ollut niinä molempina kertoina, kun olen hyvästellyt vanhan asuntoni, kyseenalaistamista ja loputonta haikeutta sekoitettuna toiveikkuuteen ja minusta tuntuu, että niin sen on kuulunutkin olla, olenhan minä niinä molempina kertoina muuttanut kaupungista toiseen ja jättänyt aina taakseni asunnon lisäksi myös kokonaisen kaupungin.
Muutama päivä sitten irtisanoin tämän pienen asuntoni vuokrasopimuksen, tämän asunnon, jossa olen asunut yli neljä vuotta ja jonka vuokrasopimuksen irtisanomista olen suunnitellut kauemmin kuin uskaltaisin myöntää. Istuessani tässä asunnossa vain hetki sen jälkeen, kun olin irtisanonut vuokrasopimukseni, huomasin, että tällä kertaa jokin on toisin, tällä kertaa en kyseenalaista päätöstäni hyvästellä tämä asunto, tällä kertaa olen varma siitä, että teen oikein. Minä olen varma, vaikka tämän asunnon hyvästeleminen tulee varmasti olemaan vaikeaa, aivan uskomattoman vaikeaa, sillä tässä pienessä asunnossa olen rakentanut itseni tavallaan uudelleen, mennyt elämässäni eteenpäin ja uskaltanut luottaa itseeni kaiken muutoksen keskellä, tässä asunnossa minä olen voinut huonommin kuin koskaan, mutta ollut myös niin onnellinen, että se on tuntunut ihan jokaisessa solussani. Nyt on kuitenkin kaikesta huolimatta jäähyväisten aika, on aika hyvästellä tämä minun pieni kotini ja samalla myös yksin asuminen, seuraavassa kodissani en enää asu yksin ja olen siitä valehtelematta uskomattoman onnellinen. Tällä kertaa en hyvästele kokonaista kaupunkia vaan jotain sellaista, mikä on ollut osa elämääni viimeisimmät kahdeksan vuotta ja mikään päätös ei ole aikoihin tuntunut yhtä oikealta, mikään ei ole tuntunut paremmalta.
Lähetä kommentti