Toukokuun viimeisenä lauantaina istuimme kaupungin länsipuolella viileällä rantakalliolla auringonlaskuun asti, istuimme, sillä tahdoin nähdä toukokuussa vielä yhden kauniin auringonlaskun rakkaassa pikkukaupungissa ja sinä iltana minusta tuntui, että illan viimeiset auringonsäteet olisivat taianomaisen kauniita. Olen rakastanut auringonlaskuja niin kauan kuin muistan, rakastan sitä, kuinka ne saavat minut edelleen kerta toisensa jälkeen sanattomaksi ja sitä, etteivät auringonlaskut ole koskaan samanlaisia, jokainen auringonlasku on ainutlaatuinen ja siksi minä rakastan myös ikuistaa niitä. Olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana valokuvannut lukuisia auringonlaskuja, mutta jostain tuntemattomasta syystä se toukokuun toiseksi viimeinen auringonlasku oli vasta toinen tänä vuonna valokuvaamani auringonlasku, mutta kuten se ensimmäinen, myös tämä toinen oli kaunis.
Yksinkertaisesti niin äärettömän kaunis, että se sai minut sanattomaksi seistessäni rantakalliolla katselemassa auringonlaskun verhoavan horisontin kauniin lämpimiin sävyihin ja viimeisten auringonsäteiden luovan ohuen valojuovan järvenpintaan. Laineet löivät rauhallisesti rantakallioon ja takanamme metsä humisi varovaisessa tuulessa, oli niin rauhallista, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani ja sai hauraan sydämeni rauhoittumaan. Varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini hymyilin hetken itsekseni katsellessani lämpimiin sävyihin verhoutunutta maisemaa linssin lävitse, emme olleet turhaan istuneet rantakallioilla auringonlaskuun asti, se oli niin kaunis auringonlasku, että se sai minut hymyilemään vielä seuraavana aamuna unohtuessani hetkeksi miettimään sitä.
Lähetä kommentti