Toukokuun viimeisenä päivänä seisoimme rantakalliolla katselemassa järvelle ja tuuli niin, että se tuntui ihan jokaisessa solussani. Vastarannalla talot seisoivat rauhallisina aloillaan ja katselin, kuinka edessäni häämöttävä pieni saari täyttyi linnuista, en tiedä, oliko se niille koti, mutta ainakin se oli sinä tuulisena sunnnuntaina niille turvasatama laineiden lyödessä armottomasti rantakallioon ja puiden huojuessa voimattomina tuulessa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, mutta seistessäni sinä sunnuntaina rauhattoman veden äärellä tuntui kuin olisin ollut kotona, laineiden lyödässä rantakallioon tuntui kuin olisin ollut siellä aiemmin ja se tuntui rauhoittavalta.
Tuulen riuhtoessa hiuksiani tuntui kuin sydämeni olisi rauhoittunut, kuin hiuksiani armottomasti riuhtova tuuli olisi vienyt mukanaan minua aamulla vaivanneen levottomuuden, joka oli tuntunut rauhattomuutena rintalastani alla. Siinä hetkessä tuulen riuhtoessa hiuksiani luonto oli kovin rauhaton, mutta minun rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni pitäessäni kiinni mekkoni helmasta kävellessäni pitkin rantakalliota ja katsellessani linssin lävitse rantakallioon törmääviä laineita, auringonsäteiden loisteessa kimmeltäviä vesipisaroita. Kastoin käteni kylmään järviveteen ja tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi kaiken sen keskellä, rauhattoman veden äärellä tuulen riuhtoessa hiuksiani ja takanani seisovien mäntyjen latvoja.
Se oli jotenkin aivan käsittämättömän kaunis päivä ja sen iltana maalasin isoisäni vanhan lipaston oranssilla, siitä tulee jonain päivänä uuden kotini epäilemättä sympaattisin kaluste, mietin nukahtaessani sinä iltana ja muutamaa päivää myöhemmin matkustimme hetkeksi takaisin Jyväskylään. On ollut kauniita auringonsäteisiin verhoutuneita päiviä ja niitä sellaisia, joina on satanut armottomasti vettä herätessäni aikaisin uuteen aamuun, mutta kaikesta siitä aion kertoa teille myöhemmin, nyt aion hetken nauttia tästä kovin kauniista kesäpäivästä.
Lähetä kommentti