Toukokuun viimeisenä lauantaina istuimme rantakalliolla rakkaan pikkukaupungin
länsipuolella ja katsellessani muurahaisten kävelevän pitkin viileää
rantakalliota naurahdin itsekseni, kuinka länsipuoli kaupungista on aina
ollut minulle harmaata aluetta. Se on aina ollut minulle tuntematon puoli kaupunkia, enkä ollut viettänyt sillä puolella kaupunkia juurikaan aikaa ennen kuin minä tapasin viisi vuotta sitten marraskuussa sen ihmisen, joka on siitä lähtien katsellut kanssani järvimaisemia rantakallioilta. Hänen kanssaan minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni nähnyt länsipuolta rakkaasta pikkukaupungista ilman, että olen ollut vain ohikulkumatkalla, mutta edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen se on minulle kovin tuntematon ja tuntuu ihmeelliseltä, että huolimatta siitä, että kirjoitan aina pikkukaupungista, en tunne kaupunkia kokonaan. En tunne, vaikka olen viettänyt elämäni ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta kokonaan siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja palannut sinne aina hetkittäin niiden vuosien jälkeenkin, en tunne, vaikka se kaupunki tulee epäilemättä aina ja ikuisesti olemaan enemmän minun kotini kuin mikään muu kaupunki, se tulee aina olemaan minulle paikka, jonne tahdon palata.
Olen edelleen jotenkin aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain viettää elämäni ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta pikkukaupungin itäpuolella neljässä eri kaupunginosassa, olen onnellinen, vaikka ne ensimmäiset kaksi kaupunginosaa ovat lapsuusvuosiltani minulle vain hämäriä muistikuvia, olin niin pieni, etteivät kadunkulmat ole jääneet mieleeni kuin kaukaisina muistikuvina, välähdyksinä jostain vuosien takaa. Vuosia myöhemmin olemme ajaneet lukuisia kertoja kahden vanhan kotimme ohitse, tuossa sinä asuit ihan pienenä, etupenkiltä on kerrottu katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana, ja tuossa on sinun vanha leikkimökkisi. Vanhan leikkimökkini minä muistan edelleen ja tien, joka kulki toisen kotini edestä, se tuo minulle edelleen mieleen muistoja jostain kaukaa lapsuudesta ja minusta on ihanaa palata hetkittäin vanhoihin valokuviin siitä kodista, niihin lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin ja pikkusiskoni ensimmäiseen, se oli onnellinen koti, kovin onnellinen.
Siitä kodista muutimme minun kolmanteen kotiini pikkusiskoni ollessa vielä ihan pieni, siihen rivitaloasuntoon, jossa oli kaksi kerrosta ja kaunis takapiha, siihen, jossa minä vietin ne kaikista kauneimmat lapsuusvuoteni. Rakastin sitä asuinaluetta aivan suunnattomasti, rakastin etupihaltamme avautuvaan metsään rakentamaamme majaa, talojen välissä olevaa suurta hiekkakenttää ja talon vieressä olevaa kaunista metsää, jossa oli niin suuri kivi, että sen päälle kiipeäminen tuntui lapsena ihmeelliseltä, rakastin sitä, että naapurissa asui ystäviä, joiden ovikelloja kävelin aina kesäaamuisin soittamaan kysyäkseni tehtäisiinkö tänään jotain yhdessä, mentäisiinkö uimaan läheiselle rannalle. Niin minä rakastin ja rakastan edelleen myös sitä neljättä kotiani, johon muutimme viisitoista vuotta sitten, sitä omakotitaloa uskomattoman kauniilla asuinalueella, rakastan muutaman minuutin kävelymatkan päässä avautuvaa järvimaisemaa ja niitä niin kovin rakkaita rantakallioita, joille aina hetkittäin palaan hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja katselemaan sitä kaikista rakkainta järvimaisemaa.
Vuosien saatossa minä olen rakastunut moneen kauniiseen kadunkulmaan kaupungin itäpuolella ja keskustassa ja rakastan aivan suunnatomasti pyöräillä keskustaan kauniina kesäpäivinä, kun kaupunki on kauneimmillaan. Rakastan pyöräillä keskustaan Kyrönniemen, vanhan rautatiesillan ja Aino Acktén puistotien kautta, pysähtyä hetkeksi katselemaan vanhan kivilinan seisovan edelleen aloillaan ja kuunnella, kuinka lokit huutavat. Vuosien saatossa olen rakastunut moneen kauniiseen kadunkulmaan, mutta kaupungin länsipuoli on silti jäänyt minulle tuntemattomaksi, mietin katsellessani järvelle sinä lauantai-iltana vähän ennen auringonlaskua. Ilta-auringon lempeät säteet maalasivat hiukseni oranssilla, varovainen tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, siinä hetkessä kaikki oli hyvin ja olin onnellinen siitä, että olen saanut nähdä kauniita paikkoja myös kaupungin länsipuolella, vaikka se puoli kaupungista tulee varmaan aina olemaan minulle suhteellisen tuntematon, tuntematon vähän samalla tavalla kuin suurin osa kaupungista, jossa nyt asun.
Lähetä kommentti