21. joulukuuta 2024 Jyväskylä, Suomi

IHMEELLINEN PIENI IHMINEN, MINÄ HYMYILIN ITSEKSENI

IMG_9766-Enhanced-NRIMG_9797-Enhanced-NR

 

Yhtenä aamuna herätessäni kotimme hämärässä minä hymyilin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen saanut herätä joulukuun jokaisena aamuna pienen aarteemme vierestä, jäädä siihen vielä hetkeksi ja katsella sitä pientä ihmistä silmiin. Niinä hetkinä olen pysähtynyt miettimään sitä kesäkuista aamua, kun sain herätä hänen vierestään aivan ensimmäistä kertaa, siitä aamusta on tullut kuluneeksi jo puoli vuotta ja minusta tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä, että saan olla hänen äitinsä ja herätä jokaisena aamuna hänen vierestään.

 

Ikkunalasin takana luminen maisema verhoutui vielä yön pimeyteen minun avatessani makuuhuoneen verhot ja sytyttäessäni parvekkeelle valot, palatessani vielä ihan hetkeksi pienen aarteemme viereen lämpimään sänkyyn, katselemaan silmiin ja nauttimaan siitä joulukuisen aamun loputtomasta rauhasta. Myöhemmin samana aamuna istuin olohuoneessa koristelemassa pipareita, jotka olin leiponut edellisenä iltana, ikkunalasin takana pimeys oli jo vaihtunut kirkkaisiin valonsäteisiin ja pieni aarteemme ihmetteli ihmetteli jouluvaloja olohuoneen pehmeällä matolla, taustalla soi kaikista rakkainta joulumusiikkia. Ihmeellinen pieni ihminen, hymyilin itsekseni ja lauloin mukana joululaulua, joka oli minulle rakas jo lapsuusvuosinani, ehkä se on hänellekin joskus rakas, ehkä hänkin tulee muistamaan sen lapsuusvuosiltaan, muistamaan siihen lauluun vuosien mittaan kietoutuneet muistot.

 

IMG_9348-Enhanced-NR-6IMG_9788-Enhanced-NRIMG_9398-Enhanced-NR-2IMG_9762-Enhanced-NR

 

Ennen puoltapäivää lumisade piiskasi kasvojani kävellessäni pitkin lumisia katuja pienen karvakuonon kanssa, pieni aarteemme oli nukahtanut vaunuihinsa jo ennen kuin olimme ehtineet kävellä kotikatuamme pidemmälle ja tuhisi tyytyväisenä unissaan pysähtyessäni pienen karvakuonon kanssa ihmettelemään lumista maisemaa. Mikä onni, että olen saanut heidät elämääni, hymyilin ja silitin pienen karvakuonon pehmeää turkkia, valtava onni.

 

IMG_9517-Enhanced-NR-2IMG_9754-Enhanced-NR

17. joulukuuta 2024

JOULUKUU, LUMIHIUTALEITA JA RAUHALLISIA AAMUJA

IMG_8126-Enhanced-NR-2IMG_8146-Enhanced-NR

 

Joulukuun ensimmäiset viikot ovat olleet ihan äärettömän kauniita, ikkunalasin takana maisema on verhoutunut valkoiseen lumihuntuun ja minä olen ripustanut viimeisiä joulukoristeita, nauttinut siitä, kuinka jossain syvällä rintalastani alla tuntuu joululta. Vuosi sitten minun oli vaikea löytää joulua rintalastani alta, joten on tuntunut jotenkin aivan erityisen hyvältä pysähtyä nyt nauttimaan tästä joulun odotuksesta, lämmittää glögiä pakkasen kiristyessä ikkunalasin takana ja katsella, kuinka rakas pieni aarteemme ihmettelee ripustamiani jouluvaloja.


Yhtenä lauantaiaamuna lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa vanhan hirsitalon ohitse, ympärillämme kaikui suunnaton hiljaisuus ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastankaan sellaisia hetkiä, hiljaisuutta lumisen maiseman keskellä. Pieni aarteemme oli nukahtanut vaunuihinsa ja minä pysähdyin pienen karvakuonomme kanssa ihmettelemään tuulessa tanssivia lumihiutaleita ja sitä hiljaisuutta, joka sai minun rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, rauhoittumaan lumisen maiseman keskellä. Lumisateen oli ennustettu jatkuvan koko päivän ja minä hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saamme tänäkin vuonna valkoisen joulun, sellaisen kuin minun lapsuusvuosinanikin.

 

IMG_8112-Enhanced-NRIMG_8342-Enhanced-NRIMG_8233-Enhanced-NR

 

Palatessamme kotiin pieni aarteemme jatkoi uniaan ja minä lämmitin itselleni kattilassa glögiä, istuin hetkeksi kirjoittamaan ja kuuntelin, kuinka pieni karvakuonomme tuhisi unissaan pöydän alla, näki aina hetkittäin jotain unta ja murahteli. Ihanan rauhallinen aamu, minä mietin itsekseni ja katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana, joulukuun taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossa ja maistui jokaisessa siemauksessani glögiä.

 

IMG_8117-Enhanced-NRIMG_8208-Enhanced-NR

11. joulukuuta 2024

SINÄ ILTANA MEIDÄN YHTEINEN TARINAMME ALKOI

IMG_6764-Enhanced-NR222222IMG_6491-Enhanced-NRIMG_6795-Enhanced-NR

 

Yhdeksän vuotta. Yhtenä marraskuisena torstaina siitä tuli kuluneeksi yhdeksän kokonaista vuotta, kun istuin Linnankadun kodissani, talviuntaan nukkuvassa pikkukaupungissa, aamuyön viimeisinä tunteina kuuntelemassa rakasta musiikkia vierelläni sama ihminen, joka kulkee edelleen vierelläni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sinä yhdeksän vuoden takaisena iltana meistä kahdesta tuli me, rakkaan musiikin täyttäessä hämärää kotiani ja sen pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasin takana. En osaa sanoa, uskonko kohtaloon, mutta luulen, että se oli nimenomaan sitä, kohtalo, että kävelimme sinä yönä loskaisia katuja pitkin vanhaan kotiini ja istuimme aamuyön tunteina ikivanhalla sohvalla kuuntelemassa musiikkia, josta kaikki meissä sai alkunsa.


Se on tavallaan ihan uskomattoman pitkä aika, yhdeksän kokonaista vuotta, mutta siitä huolimatta minusta aina hetkittäin tuntuu kuin se yhdeksän vuoden takainen ilta olisi ollut eilen, niin elävästi minä muistan yhä sen illan ja ne aamuyön tunnit, jolloin musiikki täytti hämärää kotiani, musiikki, joka oli sinä iltana yhdistänyt meidät. Sen illan jälkeen on kuitenkin ehtinyt tapahtua ihan suunnattomasti ja viettäessämme marraskuussa yhdeksättä vuosipäiväämme, en olisi voinut olla onnellisempi kaikesta siitä, mitä olemme saaneet näiden yhdeksän vuoden aikana yhdessä kokea ja siitä, kuinka se kaikki oli lopulta johtanut siihen, missä olimme juuri siinä hetkessä.

 

IMG_6780-Enhanced-NRIMG_6523-Enhanced-NR

 

Silloin yhdeksän vuotta sitten meistä kahdesta tuli me ja sitä me onneksi olemme edelleen, mutta olen valtavan onnellinen siitä, että olemme nykyään pieni perhe, me kaksi, pieni aarteemme ja pieni karvakuonomme. On ihan käsittämättömän suuri onni, että saimme tänä vuonna pienen aarteemme ensimmäistä kertaa syliimme ja sitäkin suurempi onni, että saamme ihmetellä tätä elämää yhdessä juuri hänen kanssaan, yhdessä pienenä perheenä.

 

IMG_6790-Enhanced-NR

8. joulukuuta 2024 Savonlinna, Suomi

TAIANOMAISEN KAUNIS AAMU PIKKUKAUPUNGIN RAUHASSA

IMG_6415-Enhanced-NRIMG_6269-Enhanced-NRIMG_6376-Enhanced-NR

 

Marraskuun puolivälissä matkustimme toista kertaa pienen arteemme syntymän jälkeen Savonlinnaan. Silloin, kun edellisen kerran matkustimme rakkaaseen pikkukaupunkiin, syksy oli vasta kaukainen häivähdys tuulessa, nyt maisema verhoutui harmaan lukuisiin sävyihin, aika oli kulkenut eteenpäin kuin virtaava joki. Minä en ole koskaan aiemmin käynyt täällä näin kovin harvoin, havahduin ajatukseen katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia auton ikkunalasin takana saapuessamme sinä myöhäisenä iltana siihen rakkaaseen pikkukaupunkiin, en koskaan aiemmin ja sinä marraskuisena iltana se ajatus tuntui haikeutena jossain syvällä rintalastani alla.


Rintalastan alla tuntuvasta haikeudesta huolimatta tuntui kuitenkin aivan valtavan rauhoittavalta huomata, että rakkaassa pikkukaupungissa kaikki oli kuin oli aina ollut, pieni oopperakaupunki nukkui rauhaisaa talviuntaan yötaivaan alla. Seuraavien viiden päivän aikana hengitimme keuhkojemme täydeltä pikkukaupungin valtameren kokoista rauhaa, kävelimme tutuimpia katuja, mutta ennen kaikkea vietimme aikaa perheidemme kanssa ja mikä tärkeintä, nautimme siitä, että pieni aarteemme sai viettää aikaa isovanhempiensa kanssa. Ne olivat tavattoman kauniit viisi päivää, pikkukaupungin rauha tuntui jossain todella syvällä rintalastani alla ja unohduin hetkittäin miettimään itsekseni, kuinka onnellinen minä olen siitä, että saan edelleen hetkittäin palata niihin maisemiin.

 

IMG_6414-Enhanced-NRIMG_6340-Enhanced-NR

 

Yhtenä aamuna satoi lunta niin, että maisema ikkunalasin takana näytti aivan uskomattoman taianomaiselta, se oli kuin jostain sadusta tai elokuvasta, jostain, mihin liittyy ihan taianomaisen kaunis tarina. Katsellessani sinä aamuna järvelle lumihiutaleiden tarttuessa hiuksiini en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka äärettömästi olin kaivannut kunnon lumisadetta ja sitä suunnatonta hiljaisuutta, joka kaikui järven ylitse. Pikkukaupungin rauha, siinä hetkessä se tuntui jokaisessa hengenvedossani ja sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, pikkukaupungin valtameren kokoinen rauha, sitä minä kaipaan usein kuin huomaamattani, syvällä sisimmissäni.

 

IMG_6488-Enhanced-NRIMG_6463-Enhanced-NRIMG_6252-Enhanced-NR

5. joulukuuta 2024

MARRASKUUN ENSIMMÄINEN AAMU OLI IHMEELLINEN

IMG_4193-Enhanced-NRIMG_3682-Enhanced-NRIMG_4303-Enhanced-NR

 

Maisema verhoutui vielä yön pimeyteen olohuoneen ikkunalasin takana herätessäni pienen aarteemme kanssa marraskuun ensimmäiseen aamuun, vastarannalla sataman valot loistivat kirkkaina lumisen maiseman keskellä ja minä mietin itsekseni, kuinka ennen pienen aarteemme syntymää en osannut aivan samalla tavalla pysähtyä sellaisiin hetkiin. Pienistä hetkistä oli tullut ihmeellisiä pienen aarteemme syntymän jälkeen, kovin ihmeellinen oli myös se marraskuun aamu, olihan se pienen aarteemme elämän ensimmäinen marraskuun aamu ja aivan kuin lapsuusvuosinani, maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, harmaan sävyt olivat vaihtuneet ensilumeen.


Auringonnousun jälkeen kävelimme pitkin niitä kaikista tutuimpia katuja, kuten jokaisena aamuna, mutta sinä aamuna se tuntui jotenkin valtavan erityiseltä, sillä maisema verhoutui pienen aarteemme elämän ensimmäiseen ensilumeen. Pysähdyimme vanhan hirsitalon kohdalla, nostin pienen aarteemme vaunuistaan ja katsellessamme yhdessä lumihuntuun verhoutunutta maisemaa mietin itsekseni, kuinka ihmeellistä oli saada olla hänen äitinsä ja katsella ensilumeen verhoutunutta maisemaa yhdessä hänen kanssaan. Jatkaessamme matkaamme kotiinpäin alkoi sataa lunta ja pieni aarteemme nukahti vaunuihinsa, enkä minä voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka onnellinen olin kaikesta siinä pienestä hetkestä, jonka tulisin muistamaan varmasti vielä vuosien päästäkin.

 

IMG_3628-Enhanced-NRIMG_4257

 

Iltapäivällä istuin olohuoneen lattialla, pieni aarteemme ihmetteli leluja omalla leikkimatollaan ja minä neuloin loppuun villasukat, joiden neulomisen olin aloittanut lokakuussa. Ne olivat aivan ensimmäiset villasukat, jotka neuloin pienelle aarteellemme ja on myönnettävä, että ne olivat samalla myös ensimmäiset neulomani villasukat moneen vuoteen. Tänä talvena tahdon neuloa enemmän, pieniä villasukkia pienelle aarteellemme ja ehkä yhdet itsellenikin, mietin katsellessani pimeyden laskeutuvan jälleen lumisen maiseman ylle ikkunalasin takana.

 

IMG_4398-Enhanced-NR-EditIMG_4276-Enhanced-NRIMG_4200-Enhanced-NR

21. marraskuuta 2024

TÄNÄ VUONNA LOKAKUU OLI KAUNIS JA IHMEELLINEN

IMG_3205-Enhanced-NRIMG_3406-Enhanced-NR

 

Kun lokakuun ensimmäisenä aamuna pysähdyin kesken aamulenkin ihmettelemään pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa ruskan väreihin verhoutunutta maisemaa en olisi osannut aavistaakaan, että lokakuusta tulisi niin uskomattoman kaunis. Lokakuu on aina ollut minulle tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa luokseni saaden minut rauhoittumaan, kuuntelemaan syystuulen huminaa puiden latvoissa ja ihmettelemään sitä, kuinka luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää talvea. Siltikään en olisi osannut aavistaa, kuinka uskomattoman kaunis lokakuusta lopulta tulisi ja kuinka tavattomasti minä rakastaisin kävellä aamuisin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, pysähtyä hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa ja katsella, kuinka lehdet tanssivat tuulessa, ihmetellä tätä kaikkea pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa.


Yhtenä lokakuisena aamuna istuimme pian auringonnousun jälkeen kolmistaan omenatarhan laidalla kasvavien korkeiden koivujen juurella ihmettelemässä ruskan aivan uskomattomia värejä, pieni aarteemme ei välttämättä muistaisi niistä hetkistä vuosien päästä mitään, mutta minusta tuntui tärkeältä saada ihmetellä ruskan värejä ja syksyn tuoksua hänen kanssaan. Pieni karvakuono haisteli syystuulta ja hymyilin itsekseni miettiessäni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että saan viettää sellaisia erityisiä hetkiä heidän kanssaan. Vuosia sitten en olisi uskaltanut edes haaveilla heistä, siitä pienestä karvakuonostamme, joka katseli omenatarhaa reunustavan aidan takana kulkevaa koiraa tai siitä pienestä aarteestamme, joka tuhisi sylissäni ihmetellessämme yhdessä ruskan värejä, sitä, kuinka luonto verhoutui vielä hetken aikaa kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää ja kylmää talvea.

 

IMG_3240-Enhanced-NRIMG_3380-Enhanced-NRIMG_3253-Enhanced-NR

 

Niin, tänä vuonna lokakuu oli jotenkin aivan erityisen kaunis ja ihmeellinen. Sellainen, jota tulen muistelemaan lämmöllä vielä vuosien päästäkin, hymyilemään itsekseni miettiessäni kaikkia niitä hetkiä, jotka saimme viettää yhdessä sen ruskan keskellä. Kuitenkin, lopulta lokakuun viimeisenä aamuna ensilumi oli verhonnut maiseman valkoiseen lumihuntuun ja oli kuin syksy olisi vaihtunut yhdessä yössä talveen, kuin olisimme aloittaneet uuden luvun pienen aarteemme ensimmäisessä vuodessa, luvun, jossa kaikesta tulee hetkeksi niin kovin taianomaista.

 

IMG_3219-Enhanced-NRIMG_3258-Enhanced-NR

5. marraskuuta 2024 Jyväskylä, Suomi

ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MINÄ KAIPASIN METSIÄ

IMG_2229-Enhanced-NRIMG_2469-Enhanced-NR

 

En edes muista milloin viimeksi kuljimme täällä, kuiskasin varovaisesti ääneen kulkiessani yhtenä lokakuisena iltapäivänä pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan pitkin metsäpolkuja, en muistanut, olivatko lehtipuiden silmut silloin jo avautuneet vai oliko kesä vielä kaukainen häivähdys. Sen tiesin kuitenkin varmaksi, että pienen aarteemme syntymän jälkeen en ollut käynyt kertaakaan metsässä ja sinä lokakuisena iltapäivänä se sai minut havahtumaan siihen, kuinka olin kuin huomaamattani kaivannut metsiä, tuulen huminaa puiden latvoissa ja sitä suunnatonta rauhaa, joka tuntui sinä iltapäivänä rintalastani alla kulkiessani korkeiden mäntyjen varjossa.


Muistelin sitä, kuinka kaksitoista vuotta sitten muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin viimein, kuinka äärettömästi metsät merkitsevät minulle. Ehkä niitä oli tavallaan pitänyt vähän itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt kaikki lapsuuteni kesät metsien varjoissa, mutta muutettuani Helsinkiin metsät olivat lopulta ensimmäinen asia, jota aloin kaivata kotikaupungistani. Aloin kaivata suunnattomasti, vaikka rakastin kulkea myös Helsingin katuja ja jäädä hetkittäin kuuntelemaan, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, rakastin matkustaa tuntemattomiin kaupunginosiin kamerani kanssa ja istua iltaisin pienen kotini parvekkeella, katsella lentokoneita tummansinisellä taivaalla ja juoda lämmintä teetä pitääkseni itseni lämpimänä talven lähestyessä.

 

IMG_2251-Enhanced-NRIMG_2287-Enhanced-NRIMG_2387-Enhanced-NR

 

Metsä oli verhoutunut aivan äärettömän kauniiseen ruskaan ja iltapäivän viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa lämpimin sävyin, minä hengitin keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa ja katselin, kuinka pieni karvakuono kulki edelläni. Sinä lokakuisena iltapäivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kaikessa rauhassa pitkin tuttuja metsäpolkuja ja ihmettelimme ruskan uskomattomia värejä, kuuntelimme hetkittäin voimistuvan tuulen huminaa puiden latvoissa. Minä en tahdo enää koskaan olla näin kauan poissa täältä, mietin ääneen ja pieni karvakuono katsoi minua syvälle silmiin, niin, ehkä silläkin oli ollut ikävä niitä hetkiä metsän hiljaisuudessa.

 

IMG_2248-Enhanced-NRIMG_2236-Enhanced-NR

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.