TÄLLÄ MATKALLA HÄN ON OLLUT MINUN KALLIONI

 

Raskauden viimeisen kolmanneksen aikana olen aina pysähtynyt hetkittäin miettimään tähän asti kulkemaamme raskausmatkaa ja sitä, kuinka kiitollinen olen kaikesta. Sen lisäksi, että olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ruskaan verhoutuneista syyspäivistä näihin kevään ensimmäisiin päiviin asti, olen aivan valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut kulkea tätä matkaa yhdessä maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Olemme katselleet maailman rakkaimman kanssa tätä maailmaa yhdessä melkein yhdeksän vuoden ajan, mutta tämä ruskaan verhoutuneista päivistä näihin kevään ensimmäisiin päiviin saakka kestänyt matka on ihan epäilemättä ollut yksi ihmeellisimmistä ja hienoimmista asioista, joita olemme saaneet kokea yhdessä.

Tämä on ollut meidän yhteinen matkamme ja tulen ikuisesti muistamaan sen hetken, kun kuulimme ensimmäistä kertaa sisälläni kasvavan pienen ihmeemme sydänäänet ja maailman rakkain silitti minun olkapäätäni kyynelten valuessa vuolaina poskipäilleni. Tulen ikuisesti muistamaan sen hetken, kun näimme ensimmäistä kertaa pienen ihmeemme liikuttavan käsiään ja jalkojaan ultraänikuvassa ja sen hetken, kun hän tunsi ensimmäistä kertaa pienen ihmeemme liikkeet, mutta ihan epäilemättä tulen muistamaan myös kaikki ne pienet hetket, jolloin hänen olkapäänsä oli kaikki, mitä tarvitsin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että hän on ollut minun kallioni kaikissa niissä hetkissä, kun olen pelännyt suunnattomasti ja epäillyt itseäni, mutta myös niissä kaikista onnellisimmissa hetkissä, olen kiitollinen siitä, että hän on kulkenut vierelläni ja ollut aina olemassa minua ja meitä varten.

 

Olen valtavan kiitollinen myös siitä, että saamme kulkea tämän raskausmatkan yhdessä loppuun saakka ja siitä, että tämän raskausmatkan jälkeen saamme kasvattaa pienen ihmeemme yhdessä, olla yhdessä vanhemmat sille pienelle ihmeelle, jonka sydänäänet saimme kuulla ensimmäistä kertaa joulukuun alussa hämärässä huoneessa. Minun kallioni, sitä hän on ollut koko tämän raskausmatkan ja sitä hän tulee aivan epäilemättä olemaan myös sen jälkeen, kun rakas pieni ihmeemme on syntynyt tähän maailmaan mullistaen koko meidän elämämme.

 

TÄMÄ ON OLLUT IHMEELLINEN MATKA

 

Viimeisimmän kuukauden ajan aamuöisin kaupungin vielä uinuessa tummansiniseen verhoutuneen taivaan alla minä olen herännyt ihmettelemään sisälläni kasvavan pienen ihmeen liikkeitä ja hymyillyt itsekseni, kuinka sitä on edelleen vaikea ymmärtää, että minä saan kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää. Pientä ihmettä, jonka rytmin, ne rauhallisimmat ja vilkkaimmat hetket, olen alkanut tämän viimeisimmän kuukauden aikana oppimaan ja jonka liikkeitä olen aamuöisin ihmetellyt itsekseni loputtoman kiitollisena siitä, että olen saanut kokea kaiken tämän tai paremminkin siitä, että me olemme yhdessä saaneet kokea tämän, tämä ole ollut vain minun matkani.

Raskauden viimeinen kolmannes on alkanut ja se on saanut minut miettimään tähän asti kulkemaamme matkaa, sitä hetkeä, kun me lokakuun ensimmäisellä viikolla istuimme Kanavuorella katselemassa edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa mukanamme aavistus pienestä ihmeestä ja sitä, kuinka en uskaltanut tehdä raskaustestiä, sillä pelkäsin niin suunnattomasti joutuvani taas pettymään. Kun sitten viimein uskalsin, tikkuun piirtyi samantien kaksi vahvaa viivaa aivan kuin elokuvissa ja minä en osannut sanoa yhtään mitään kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni siitä aivan valtavasta onnesta. Minusta tuntuu, etten tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, se oli ihmeellinen hetki, sellainen, josta olin kuukausia aiemmin uskaltanut vain varovaisesti haaveilla.

 

Raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan meillä oli kokonaisen elämän kokoinen salaisuus ja tuntui ihanalta elää omassa pienessä kuplassamme, ihmetellä kahdestaan sitä aivan uskomatonta onnea, jonka olimme saaneet osaksemme sinä syksynä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että raskauden ensimmäiseen kolmannekseen kuului meidän matkallamme myös pahoinvointia, loputtomalta tuntuvaa väsymystä ja järjetöntä menettämisen pelkoa, mutta se kaikki tavallaan unohtui hetkessä saadessamme lopulta raskausviikolla kolmetoista kuulla ensimmäistä kertaa meidän pienen ihmeemme sydänäänet. Se oli meille molemmille äärettömän tärkeä ja unohtumaton hetki ja tuntuu aivan uskomattomalta, että siitäkin on ehtinyt kulua neljä kokonaista kuukautta ja tämä matka alkaa vähitellen lähestyä loppuaan, tämä ihmeellinen matka, josta osasimme vuosi sitten vasta varovaisesti haaveilla.

 

TÄNÄ VUONNA KEVÄÄN LÄHESTYMINEN TUNTUU ERILAISELTA

 

Kun kuukausi sitten kävelin pienen karvakuonon kanssa niemenkärkeen katselemaan illan viimeisiä valonsäteitä mietin itsekseni, kuinka suunnattomasti minä olen alkanut odottaa kevättä, olen alkanut odottaa enemmän ja eri tavalla kuin olen odottanut vuosiin. Tänä vuonna kevään lähestyminen tuntuu erilaiselta, jollain tavalla paljon merkityksellisemmältä kuin se on tuntunut koskaan aiemmin, sillä jokainen päivä lähemmäs kevättä on samalla päivä lähemmäs sitä hetkeä, kun meidän perheeseemme syntyy pieni ihme. Se tuntuu ihmeelliseltä, ajatella, että lähestyvä kevät tuo mukanaan jotain niin erityistä, jotain, mistä vielä viime keväänä uskalsin vain haaveilla.

 

Katsellessamme silloin kuukausi sitten illan viimeisten valonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse alkoi sataa lunta niin, että horisontissa siintävä rantaviiva katosi vähitellen näkyvistä, oli taianomaisen kaunista ja en voinut kuin pysähtyä hengittämään sitä kaikkea keuhkojeni täydeltä, jokaisella hengenvedollani. Ympärillämme helmikuun rauhoittava hiljaisuus kuiskaili korkeiden puiden latvoissa, hiljalleen voimistuva tuuli sai lumihankeen jäätyneet kaislat kumartamaan ja valtavan rakas karvakuono istui minun viereeni katselemaan ympärilleen, kuuntelemaan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lumihiutaleiden tanssiessa varovaisessa tuulessa mietin itsekseni, kuinka ei menisi enää kauaa ennen kuin talvi alkaisi vähitellen vaihtua kevääseen, ei menisi, vaikka sinä helmikuisena iltapäivänä varovaisessa tuulessa ei tuoksunut häivähdystäkään keväästä.

 

 

Kävelimme vanhan kylän poikki takaisin lapsuudenkotini lämpöön ennen kuin pimeys laskeutui maiseman ylle ja vielä myöhään illalla piiloutuessani peiton alle vanhan huoneeni hiljaisuudessa unohduin miettimään itsekseni, kuinka ihmeelliseltä kaikki tuntui, lähestyvä kevät ja se, kuinka omenapuiden puhjetessa kukkaan olisimme jo lähellä sitä hetkeä, jolloin meidän perheeseemme syntyisi pieni ihme, jota olemme rakkaudella odottaneet koko kauniin ruskan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen syksyn ja hetkittäin äärettömän pitkältä tuntuneen talven.

 

HELMIKUINEN HETKI KORKEIDEN MÄNTYJEN JUURELLA

 

Yhtenä helmikuisena päivänä pikkukaupungin loputtomassa rauhassa kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa korkeiden mäntyjen juurelle kuuntelemaan, kuinka tuuli voimistui ja sai kaislat huojumaan. Olen istunut niiden korkeiden mäntyjen juurella ihan lukemattomia kertoja elämäni aikana, hengittänyt syvään ja sulkenut silmäni kuullakseni paremmin, kuinka tuuli kuiskailee puiden latvoissa ja laineet lyövät varovaisesti rantakallioon. Sinä helmikuisena päivänä maisema verhoutui lumivalkeaan, mutta voimistuvassa tuulessa tuoksui jo hetkittäin vielä kovin kaukainen häivähdys keväästä nojatessani vuosikymmenien ajan elämää nähneeseen korkeaan mäntyyn ja katsellessani pienen karvakuonon tutkivan jotain vähän kauempana, pysähtyvän hetkittäin katsomaan minua.

Kuin huomaamattani unohduin miettimään, kuinka istuin niiden korkeiden mäntyjen juurella kymmenen vuotta sitten yhtenä lämpimänä toukokuisena iltana ja katselin, kuinka viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa keltaisen ja oranssin lukemattomiin sävyihin. Olin ollut koko päivän uskomattoman rauhaton, niin rauhaton, että se oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Vähän eksyksissä itseni kanssa, sitähän minä epäilemättä olin sinä toukokuisena iltana nojatessani mäntyyn katsellessani illan viimeisiä auringonsäteitä ja kadotessani kuulokkeissani soiviin sanoihin hei ihminen, tyhjennä mielesi, edes hetkeksi, niin kurtussa otsasi on, että aurinko polttaa siihen kohta ruudukon. Varovaisen tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini tunsin, kuinka sydämeni täytti valtameren kokoinen rauha, sillä paikalla oli aina ollut minuun sellainen vaikutus ja niin oli myös sinä lämpimänä toukokuisena iltana, kun viimeiset auringonsäteet heijastuivat järven pintaan.

 

 

Tuntui tavallaan ihmeelliseltä unohtua miettimään sitä kymmenen vuoden takaista toukokuista hetkeä, kun olin juuri muuttanut kesäksi töihin pikkukaupungin rauhaan, mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui ymmärtää, kuinka valtavan eksyksissä olin aina hetkittäin itseni kanssa silloin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suunnattomasti ja noustessani sinä helmikuisena päivänä ihmettelemään vastarannalla avautuvaa maisemaa hymyilin, kuinka en olisi voinut olla onnellisempi siitä, missä pisteessä olin elämässäni juuri siinä hetkessä. Pieni karvakuono istui aloilleen ihmettelemään kauempana jäällä kulkevia ihmisiä, sisälläni kasvava uusi elämä muistutti itsestään varovaisilla liikkeillään ja minä hengitin oikein syvään nostaessani katseeni kohti korkeiden mäntyjen latvoja, enää en ole eksyksissä itseni kanssa, mutta se Milla Rumin kymmenen vuotta sitten julkaistu biisi Hei ihminen on edelleen nerokas ja se paikka mäntyjen juurella minulle ihan valtavan rakas, enkä malta odottaa, että ensi keväänä saan kuunnella siellä tuulta sylissäni se pieni ihme, joka sisälläni kasvaa.

 

MIKÄ USKOMATON ONNI, MINÄ MIETIN ITSEKSENI

 

Ajoin pienen karvakuonon kanssa viime lauantaina ensimmäistä kertaa viime juhannuksen jälkeen kahdestaan Savonlinnaan ja ajaessani lumisten maisemien keskellä kohti pikkukaupunkia hymyilin hetken itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saisin viettää kokonaisen viikon pikkukaupungin rauhassa. Ennen kuin saimme tietää sisälläni kasvavasta pienestä ihmeestä, olin suunnitellut ajavani pienen karvakuonon kanssa pikkukaupunkiin alkutalven aikana, mutta raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana tuntui niin ihanalta elää meidän omassa kuplassamme kokonaisen elämän kokoisen salaisuutemme kanssa ja ihmetellä yhdessä sisälläni kasvavaa uutta elämää oman kotimme rauhassa, etten minä olisi lopulta tahtonutkaan viettää niitä hetkiä missään muualla.

 

Oli satanut koko yön lunta, uutisissa varoiteltiin erityisen huonosta ajokelistä ja minä ajoin koko matkan niin varovaisesti, että iltapäivän viimeisetkin valonsäteet alkoivat jo vähitellen vaihtua illan hämärään saapuessani pikkukaupunkiin. Ajaessani viimeiset kilometrit kohti lapsuudenkotiani hymyilin itsekseni, kuinka tuntuu aina valtavan turvalliselta palata niihin kaikista tutuimpiin maisemiin, saapua siihen samaan risteykseen ja pysähtyä niihin samoihin liikennevaloihin, jotka olen nähnyt lukemattomia kertoja elämässäni. Sinä iltana minä nukahdin vanhan huoneeni hiljaisuuteen, ikkunalasin takana maisema verhoutui tummansiniseen samettiin ja kun aamulla heräsin keittiöstä kantautuviin ääniin, en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka siitä päivästä tulisi kaunis.

 

Näiden päivien aikana olemme katselleet pienen karvakuonon kanssa iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä järven jäällä, kävelleet pimeyden keskellä pitkin tutuimpia kadunkulmia ja pysähtyneet aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuiskailee jossain korkeiden puiden latvoissa. Olemme istuneet lapsuudenkotini olohuoneessa takkatulen lämmössä illan hämärtyessä ikkunalasin takana, viettäneet aikaa perheeni kanssa ja kävellessämme yhtenä päivänä takapihalta avautuvassa metsässä hengitin syvään, suljin silmäni ja annoin varovaisen tuulen leikkiä hiuksillani, se on kohta kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista ja ensi keväänä saisin näyttää kaiken sen sille sisälläni kasvavalle pienelle ihmeelle, joka muistuttaa minua itsestään aina pysähtyessäni aloilleni, rauhoittuessani kuuntelemaan. Mikä uskomaton onni, minä hymyilin itsekseni.

SE ON IHMEELLISINTÄ MITÄ OLEN SAANUT KOKEA

Siitä on tullut kuluneeksi yli neljä kokonaista kuukautta, kun lokakuun ensimmäisinä päivinä istuimme viileällä kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa, me kaksi ja meidän rakas pieni karvakuonomme, meidän oma pieni perheemme. Niinä syksyisinä päivinä minulla oli vahva aavistus siitä, että katsellessamme niitä ruskaan verhoutuneita maisemia vuoden päästä, meitä olisi yksi enemmän, aavistus siitä, että niinä ruskan lämpimiin sävyihin verhoutuneina päivinä kannoin jo sisälläni uutta elämää, pientä ihmettä.

 

 

Eikä se lopulta ollut vain aavistus, nimittäin niistä syksyn kauniista päivistä saakka minä olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut ihmeellisintä, mitä olen saanut tähän astisen elämäni aikana kokea, jotain sellaista, mitä on ollut hetkittäin vaikea ymmärtää. Koko syksyn ja alkutalven ihmettelimme sisälläni kasvavaa uutta elämää viimeisten ruskaan verhoutuneiden lehtien pudotessa maahan, katselimme ensilumen verhoavan maiseman valkoiseen ja elimme siinä omassa kuplassamme elämän kokoisen salaisuutemme kanssa. Ihmeellistä aikaa, hymyilin kävellessäni viime sunnuntaina pienen karvakuonomme kanssa jäällä ja katsellessani iltapäivän viimeisten auringonsäteiden luovan pehmeitä varjojaan hangelle, varovaisen tuulen tarttuessa minun hiuksiini. 

 

Se on edelleen ihmeellinen ajatus, mutta tekee koko perheemme aivan sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. Jos kaikki menee hyvin, ensi kesänä meidän perheeseemme syntyy pieni ihme, jonka kanssa saamme vuoden päästä yhdessä ihmetellä päivän viimeisiä auringonsäteitä ja katsella, kuinka talvi alkaa vähitellen vaihtua kevääseen.

 

JOULUN AIKAAN PIKKUKAUPUNGISSA

 

Ajaessamme muutama päivä ennen jouluaattoa kohti rakasta pikkukaupunkia mietin itsekseni, kuinka en ollut vuosiin ollut niin kauan poissa sieltä. Muistelin sitä hetkeä, kun viimeksi lähdimme pikkukaupungista ja kuinka maisema oli alkanut vähitellen verhoutua ruskan väreihin, siitä hetkestä oli kulunut monta kuukautta ja niiden kuukausien aikana oli tapahtunut paljon, tuntui kuin koko meidän elämämme olisi muuttunut. Pikkukaupunki ei kuitenkaan ollut muuttunut ja saapuessamme lopulta lapsuudenkotini pihaan kaikki tuntui olevan aivan kuin oli aina ollutkin, sinä iltana piilouduin peiton alle vanhan huoneeni hämärässä ja kuuntelin sitä samaa hiljaisuutta, jota olin kuunnellut vuosia asuessani vielä pikkukaupungissa ja joka tuntuu jotenkin aina yhtä turvalliselta.

Joulun aika oli kaunista pikkukaupungin rauhassa ja istuessani jouluaattoaamuna lapsuudenkotini olohuoneessa katselemassa, kuinka hämärä alkoi vähitellen väistyä ikkunalasin takana mietin hetken, kuinka onnellinen olin siitä, että sain viettää sen joulun juuri pikkukaupungissa. Niinä päivinä kävelimme pitkin lumisia metsäpolkuja, kävimme hakemassa mummon viettämään jouluaattoa kanssamme, sytytimme hämärän laskeuduttua kynttilöitä hautausmaalla edesmenneille rakkaillemme ja istuimme vielä kovin myöhään illalla vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa olohuoneessa joulukuusen kynttilöiden ja takkatulen lempeässä loisteessa, enkä osannut olla miettimättä hetkittäin itsekseni, kuinka vuoden päästä kaikki olisi toisin, epäilemättä valtavan hyvin, mutta siltikin toisin. Niissä hetkissä kaikki oli kuitenkin kuin aina ennen ja se tuntui jotenkin aivan tavattoman rauhoittavalta vielä kävellessäni hetki ennen kotimatkaa pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin lapsuudenkotini takapihalta avautuvan metsän polkuja, niitä samoja, joita minä olen saanut kulkea jo kolmella eri vuosikymmenellä.

TOINEN JOULU TÄSSÄ RAKKAASSA KODISSA