Maisema verhoutui vielä yön pimeyteen olohuoneen ikkunalasin takana herätessäni pienen aarteemme kanssa marraskuun ensimmäiseen aamuun, vastarannalla sataman valot loistivat kirkkaina lumisen maiseman keskellä ja minä mietin itsekseni, kuinka ennen pienen aarteemme syntymää en osannut aivan samalla tavalla pysähtyä sellaisiin hetkiin. Pienistä hetkistä oli tullut ihmeellisiä pienen aarteemme syntymän jälkeen, kovin ihmeellinen oli myös se marraskuun aamu, olihan se pienen aarteemme elämän ensimmäinen marraskuun aamu ja aivan kuin lapsuusvuosinani, maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, harmaan sävyt olivat vaihtuneet ensilumeen.
Auringonnousun jälkeen kävelimme pitkin niitä kaikista tutuimpia katuja, kuten jokaisena aamuna, mutta sinä aamuna se tuntui jotenkin valtavan erityiseltä, sillä maisema verhoutui pienen aarteemme elämän ensimmäiseen ensilumeen. Pysähdyimme vanhan hirsitalon kohdalla, nostin pienen aarteemme vaunuistaan ja katsellessamme yhdessä lumihuntuun verhoutunutta maisemaa mietin itsekseni, kuinka ihmeellistä oli saada olla hänen äitinsä ja katsella ensilumeen verhoutunutta maisemaa yhdessä hänen kanssaan. Jatkaessamme matkaamme kotiinpäin alkoi sataa lunta ja pieni aarteemme nukahti vaunuihinsa, enkä minä voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka onnellinen olin kaikesta siinä pienestä hetkestä, jonka tulisin muistamaan varmasti vielä vuosien päästäkin.
Iltapäivällä istuin olohuoneen lattialla, pieni aarteemme ihmetteli leluja omalla leikkimatollaan ja minä neuloin loppuun villasukat, joiden neulomisen olin aloittanut lokakuussa. Ne olivat aivan ensimmäiset villasukat, jotka neuloin pienelle aarteellemme ja on myönnettävä, että ne olivat samalla myös ensimmäiset neulomani villasukat moneen vuoteen. Tänä talvena tahdon neuloa enemmän, pieniä villasukkia pienelle aarteellemme ja ehkä yhdet itsellenikin, mietin katsellessani pimeyden laskeutuvan jälleen lumisen maiseman ylle ikkunalasin takana.
Lähetä kommentti