it's freedom lottery

LAPKO @ TAVASTIA 21 03 2015

"Ville Malja, Anssi Nordberg, Janne Heikkonen ja Jussi Matikainen tietävät, miltä tuntuu, kun mikään ei riitä - kun bändin nuoli ei osu napakymppiin, ja kun haluaisi asua maalla ja kaupungissa ja kun haluaisi kaiken tässä, nyt, heti. Albumillaan he kysyvät, miksi mikään riitä, miksei muka tunnu miltään, ja mitä se vapaus voisi vuonna 2015 olla?" kirjoitti Teppo Vapaus yhtyeestä kertovassa artikkelissaan (Soundi 2/2015) ja istuessani yhtenä uskomattoman kauniina iltana Tavastialla odottamassa tämän itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeän yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen mietin sitä, mitä oikeastaan on vapaus. Sillä minäkin tiedän, miltä tuntuu, kun tahtoisi matkustaa pieneen oopperakaupunkiin hengittämään rauhallisuutta ja samanaikaisesti huutaa rakkauttaan raitiovaunun kolistessa ohitse, minä todella tiedän, miltä tuntuu, kun istuu parvekkeella katselemassa kaupungin rauhoittuvan tummansiniseen ja sydämessä kaikuu tyhjyys, kun mikään ei tunnu riittävän. Olisi saatava jatkuvasti enemmän, mutta huutaessani sitä suunnatonta rakkauttani Lapkon noustessa värivalojen loisteeseen kaikki tuntui olevan siinä, ei tarvittu mitään enemmän.

Siinä hetkessä minä olin uskomattoman onnellinen, huusin ääntäni käheäksi äärettömän tärkeistä sanoista ja sydämen vähitellen rauhoittuessa sanoihin the rain doesn't care / if you can't swim to another party / i'm so sorry hymyilin itsekseni, antauduin musiikille antaen sen hitaasti ottaa voimakkaaseen syleilyynsä värivalojen vaihtaessa sinisestä punaiseen. Silloin Lapko kuulosti paremmalta kuin koskaan aiemmin ja värivaloissa tuntui soittavan nimenomaan se yhtye, joka kirjoittaa musiikkinsa väittämättä vähääkään siitä, tuleeko pitkäsoitto saamaan tulevaisuudessa viiden tähden sijasta ainoastaan kolme tai tullaanko keikasta mahdollisesti kirjoittamaan ylistäviä arvosteluja. Värivalojen loisteessa yhtyeessä oli enemmän voimaa kuin koskaan aiemmin ja se uskomattoman suuri voima tuntui täyttävän koko salin parvea myöten yleisömeren hukkueassa euforiaansa, oli huudettava suunnatonta onnellisuuttaan ja annettava kyynelten tarttua kiteiksi silmäkulmiin, siinä hetkessä oli kaikki, siinä hetkessä ei tarvittu mitään enempää, siinä hetkessä en tarvinnut mitään muuta. Tunsin musiikin kylminä väreinä aina hauraasta selkäytimestäni kylkiluihini, tunsin jokaisella hengenvedollani ja uskoin tietäväni tarkalleen, mitä vapaus on.

let's rave in peace

Maaliskuussa olen kävellyt auringonsäteisiin verhoutuneilla kadunkulmilla, hymyillyt varmasti enemmän kuin kertaakaan kuluneena vuonna ja istunut kallioilla katselemassa merelle musikin kuiskaillessa korviini uskomattomuuttaan, siksi ajattelin esitellä soittolistan verran maaliskuussa rakastamaani musiikkia. Lapko on ehdottomasti ollut maaliskuussa suurin musiikkirakkauteni ja kaikista lukemattomista soittokerroista huolimatta kuulen edelleen uudella albumilla ensimmäisestä raidasta viimeiseen asti ainoastaan yhtyeen, joka on kirjoittanut kolmekymmentäneljä minuuttia musiikkia suunnattomalla intohimolla välittämättä vähääkään siitä, tuleeko kyseinen pitkäsoitto saamaan mahdollisesti viiden tähden sijasta ainoastaan kolme. Sellainen on musiikissa uskomattoman hienoa, nimenomaan siitä samaisesta syystä rakastuin Santa Cruzin uuteen albumiin heti keskiyön ensisoitossa ja on mainittava albumin viimenen raita, nimittäin sanojen i will sacrifice to keep this flame alive / i would die for you murtaessa suojamuurini on tuntunut hetkittäin siltä, etten tarvitse mitään muuta kuin nimenomaan ne sanat, vaikka hengittäminen sattuu.

Von Hertzen Brothers julkaisi viime viikolla kuudennen albuminsa, joka ei kuitenkaan avautunut itselleni henkilökohtaisesti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Yhtenä aamuna istuin raitiovaunussa sanojen you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part saadessa kyyneleet virtaamaan poskipäille, auringonsäteet osuivat silmiini päättäessäni jatkaa matkaani tuntemattomaan ja kävellessäni perjantaina Fredrikinkadulla kyseinen albumi kädessäni olin uskomattoman onnellinen, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan. Maaliskuussa olen hetkittäin rakastunut nimenomaan suunnattoman kaunista musiikkia,  jota tällä soittolistalla edustavat esimerkiksi The Birds Of Passage, Ben Howard ja Magenta Skycode, mutta jostain tuntemattomasta syystä olen päätynyt viettämään luvattoman monta unetonta yötäni kuunnellen raskaampaa musiikkia: tavallaan olen palannut takaisin menneisyyteeni, nimittäin Bring Me The Horizon kuulostaa taas järjettömän hyvältä ja on huudettava itsekseen.

tarinoita kesäöistä

Haluaisin kertoa teille tarinoita uskomattomaan kauneuteen verhoutuneista kesäöistä, jolloin istuin rannassa katselemassa auringonnousun suunnatonta harmoniaa ja hengitin keuhkoni täyteen onnellisuutta, joka tuntui vahvistuvan jokaisella hengenvedollani: haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin kuiskailin ilmaan ääretöntä rakkauttani tuntematta pelkoa selkärangassani ja hetkittäin suljin silmäni antaen tuulenhenkäysten tarttua takkuisiin hiuksiini. Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin pikkukaupunki verhoutui tummansiniseen ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauttani mustaan asfalttiin, mutta en ole aina ollut sellainen, hengittänyt suunnatonta onnellisuuttani pikkukaupungin rauhallisuudessa ja halunnut maalata rakkauttani satunnaisten vastaantulijoiden kasvoille, minä olen ollut rauhaton.

Minä olen huutanut ääneni käheäksi siitä suunnattomasta vihasta, kyynelten virratessa poskipäilleni juossut kaatosateessa ja istunut sitten satamassa juomassa halpaa viiniä kaikessa yksinäisyydessäni, sellainen minä olen hetkittäin ollut. Tavallaan siksi haluaisin kertoa teille tarinoita myös kaikista niistä kesäöistä, jolloin uskomattoman suuri onnellisuuteni vaihtui hetkessä myrskytuuleen ja minut pelastettiin kaatuvilta puilta, piiskaavalta kaatosateelta ja salamaniskuilta pikkukaupungin satamassa: haluaisin kertoa teille kesäöistä, jolloin istuttiin esiintymislavan alla juomassa halpaa punaviiniä, kuunneltiin sanoja minä en unohda sinua koskaan / vaikka en muistaisi omaa nimeäni ja myöhemmin katsellessamme tähtitaivasta lämpimällä kalliolla mustahiuksinen poika tarttui käteeni, eivätkä kenkäni olleet vielä rikkinäiset.

Nimittäin sinä uskomattoman kauniina kesäyönä, kun mustahiuksinen poika tarttui käteeni tähtitaivaan alla ja oltiin suunnatonta hiljaisuutta, vanhoissa kengissäni ei ollut vielä ensimmäistäkään reikää. Viisi vuotta on tavallaan pitkä aika: olen istunut seitsemännen kerroksen parvekkeella kertomassa itsestäni tupakansavun tarttuessa hiuksiin, itkenyt rappukäytävässä toivottomuuttani maailman rakkaimman pitäessä kädestäni ja huutanut eturivissä sanoja sinä saatat olla juuri se / joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta loputtomassa onnellisuudessani. Olen tanssinut aamuyön ensimmäisiin tunteihin saakka, rakastanut jokaisella hengenvedollani istuessani laiturilla juomassa kuohuviiniä juhannusyönä ja hetkittäin kadottanut itseni raitiovaunun kolistessa ohitseni, mutta minulla on aina ollut vanhat kenkäni.

Minulla on aina ollut vanhat rikkinäiset kenkäni, olen antanut tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini rantahiekan tunkeutuessa rikkinäisiin kenkiini ja istunut laiturilla kuuntelemassa hiljaisuutta: minulla on aina ollut rikkinäiset kenkäni, joista en koskaan kuvitellut joutuvani luopumaan. Tuli kuitenkin päivä, jolloin vanhat kenkäni olivat rikkinäisemmät kuin minä ja oli viimein myönnettävä itselleen, ettemme me enää koskaan todistaisi yhdessä musiikin uskomatonta kauneutta eturivissä tai kulkisi tuntemattomilla kadunkulmilla rakastumassa vapauteen. Minulla on kuitenkin edelleen sanat olisitko haavoittumattomana onnellinen / vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä ja hiukset äärimmäisen takussa, vaikka uudet kenkäni eivät muistutakaan niistä uskomattomaan kauneuteen verhotuista kesäöistä tai suunnattomasta rakkaudesta,

  loputtomasta onnellisuudesta.

miltä tuntuu rakkaus?

Blogimaailmassa kiertää kaikenlaisia haasteita, mutta itse henkilökohtaisesti olen valitettavasti aina ollut uskomattoman laiska vastaamaan minkäänlaisiin haasteisiin ja oman blogihistoriani aikana olen vastannut ilmeisesti ainoastaan neljään haasteeseen, joista viimeisimmän pystytte lukemaan täältä. Viime viikolla sain kuitenkin So Restless blogin Marsalta Liebster Award haasteen ja pysähdyin miettimään, kuinka tavallaan olisi mielenkiintoista kirjoittaa välillä jostain muusta kuin loputtomasta rakkaudestani musiikkiin.

Tämän haasteen ideana on yksinkertaisesti, että haasteen vastaanottaja haastaa yksitoista alle 1000 lukijan bloggaajaa ja antaa haastettavilleen yksitoista kysymystä, joihin haastettavat pääsevät vastaamaan.  Minä en kuitenkaan lähde nyt haastamaan ketään, vaikka haasteen tarkoituksena onkin tuoda pienemmille blogeille näkyvyyttä, joten seuraavaksi aion yksinkertaisesti kertoa teille muutaman epäoleellisen faktan itsestäni.

Ja miltä rakkaus tuntuu, kerron siitäkin.

1. Mitkä asiat tekevät elämästäsi kauniin? 

Hetkeäkään epäröimättä voisin vastata tähän, että musiikki. Elämäni aikana olen todistanut uskomattoman suurta kauneutta värivalojen loisteessa, huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä ja sitten kyynelten virratessa poskipäilleni ollut suunnattoman onnellinen, sellainen tekee elämästäni kaunista. Musiikin lisäksi elämästäni tekee kauniin auringonlaskut pikkukaupungin rauhallisuudessa, aamuaurinko kävellessäni kotiin hiekkateitä rikkinäisissä sukkahousuissa, kostea nurmikko paljaiden jalkojeni alla, äärettömään harmoniaan verhoutuneet kesäyöt istuessani lämpimällä kalliolla katselemassa onnellisuutta niiden rakkaimpien ihmisten kasvoilla ja tiedättekö sellaiset ohikiitävät hetket, kun istutaan kahdestaan parvekkeella pimeyden verhotessa maisemaa tummansiniseen ja tupakansavu tarttuu hiuksiin.

Ne sellaiset ohikiitävät hetket, kun seisotaan pimeässä rappukäytävässä ja ei sanota sanaakaan, koska siinä hetkessä sanoilla ei ole mitään merkitystä. Sellaiset ohikiitävät hetket, kun aamuyön ensimmäisinä tunteina voi nukahtaa toisen viereen tietäen olevansa uskomattoman vahvasti turvassa ja sellaiset ohikiitävät hetket, kun kotimatkalla pysähdytään katsomaan kohtauksia elokuvasta, joka sai itkemään.

2. Monetko alushousut omistat? 
Tämän kysymyksen takia jouduin käyttämään matemaattista lahjakkuuttani, vastaus on 27.

3. Pidätkö itseäsi pessimistinä, realistina vai optimistina?

Tämä on tavallaan aivan uskomattoman vaikea kysymys. Olen luonteeltani niin suunnattoman myrskyisä, että hetkittäin näen maailmassa ainoastaan kauneutta ja uskon elämän kuljettavan mukanaan äärettömään onnellisuuteen, mutta hetkittäin olen kuitenkin täydellinen vastakohta optimistiselle itselleni: näen kaikessa ylitsepääsemättömän suurta vaikeutta, en usko tulevaisuuden tuovan mukanaan onnellisuutta edes käsitteenä ja olen äärimmäisen epävarma kaikesta, sellainen on helvetin raskasta. Periaatteessa en voi pitää itseäni realistinakaan, joten pidän itseäni vain myrskyisänä, vaikkei se ole oikea vastaus tähän kysymykseen.

4. Minkä takia bloggaat? 

Tämän blogin alkuperäisenä ideana oli tosiaan kertoa elämästäni suhteellisen suorasanaisesti ilman kauniita vertauskuvia, tavallaan halusin jakaa hetkiä elämästäni ja siinä samassa kehittyä kirjoittajana. Nykyään tämä blogi ei kerro enää suorasanaisesti elämästäni, minua ei kiinnosta jakaa elämäni vaikeimpia hetkiä julkisesti tai kertoa siitä, kuinka kävin tänään ostamassa suklaata kaupungin pukeutuessa harmaaseen. Tästä blogista on tavallaan vahingossa tullut henkilökohtainen rakkauslauluni maailmalle ja erityisesti musiikille, josta kirjoitan nykyään enemmän kuin mistään muusta.

Kirjoitan blogia, koska minä yksinkertaisesti tahdon kertoa teille siitä, kuinka uskomattoman paljon on mahdollista rakastaa sitä tunnetta, kun värivalojen loisteessa on huudettava äänensä käheäksi ja annettava kyynelten virrata poskipäille. Tahdon kertoa teille siitä, kuinka kuullessani ensimmäisen kerran sanat you could be my favourite faded fantasy / i've hung my happiness upon what it all could be istuin lämpimällä kalliolla katsomassa auringonlaskua, tahdon kertoa teille siitä, mikä koskettaa. Tahdon kertoa teille siitä, kuinka hetkittäin pysähdyn rautatieasemalla katselemaan kiirettä ihmisten kasvoilla ja kuinka sitä suunnatonta onnellisuutta pitäisi osata arvostaa, siksi minä kirjoitan blogia.

5. Mikä on hassuin muistosi lapsuudesta? 

Lapsuudesta olisi uskomaton määrä hassuja muistoja, mutta todennäköisesti ne aukenevat ainoastaan niille, jotka ovat kokeneet ne aikoinaan kanssani. Kerran esimerkiksi keksittiin kaivaa ansakuoppa eräälle nimeltä mainitsemattomalle henkilölle ja peittää se luonnollisen näköisesti, myöhemmin tämä kaivamisessa auttanut ystäväni putosi itse kuoppaan. Lopulta juostiin mattopiiskan kanssa ympäri pysäköintialuetta, tämän hetken muisteleminen aiheuttaa edelleen katkeruutta tietyissä tarinan osapuolissa, mutta olihan se koomista.

6. Onko avioliitto mielestäsi tärkeä osa ihmisen elinkaarta? 

Avioliitto on ihana asia, mutta se ei ole tärkeä osa ihmisen elinkaarta. Uskon siihen, että ihminen voi olla uskomattoman onnellinen ilman ensimmäistäkään avioliittoa ja vaikka sitten elää äärimmäisen onnellisessa parisuhteessa, mutta ei siihen tarvita avioliittoa. Tästä huolimatta olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että tulevaisuudessa kaikki saavat mennä naimisiin, eivätkä pelkästään miehet ja naiset keskenään.

Rakkaus on kuitenkin tärkeä osa ihmisen elinkaarta.

7. Mikä on lempi asukokonaisuutesi?
Hyvin pitkälti sellainen kuin näissä kuvissa.

8. Millaisia harrastuksia sinulla on ollut elämäsi aikana? 

Musiikki on ehdottomasti ollut pitkäaikaisin ja kokonaisvaltaisin harrastukseni. Olen soittanut yksitoista vuotta pianoa ja niistä vuosista seitsemänä kävin soittotunneilla, mutta opettajan vaihtuessa aloin vihaamaan soittamista niin järjettömän paljon, että viimeisimmät vuodet ovat menneet pianon kanssa kahdestaan. Musiikista puhuttaessa lasken harrastuksiini myös musiikin kuuntelemisen, loputtoman keikoilla ravaamisen ja musiikista kirjoittamisen, nykyään tämä blogi on harrastuksistani ehdottomasti se kaikista näkyvin.

Sen lisäksi, että harrastan musiikkia suhtellisen kokonaisvaltaisesti, olen siis ikuinen runotyttö ja kaupungin vähitellen hiljentyessä ikkunalasin takana kirjoitan maailman kauneutta runomuodossa ja maalaan sanoilla elämää kauniimmaksi. Kirjoittaminen on uskomattoman tärkeä osa elämääni ja kahdeksan vuotta sitten valokuvaaminen astui kirjoittamisen rinnalle kävellessäni yhtenä syysiltana rantaan raihnaisen digikameran kanssa, siitä lähtien valokuvaaminen on opettanut näkemään maailman kauniimpana kuin ennen. Kaiken tämän lisäksi olen harrastanut myös ratsastusta, pääsin ensimmäisen kerran shetlanninponin selkään puolentoista vuoden ikäisenä ja 7-vuotiaana aloin käymään säännöllisesti ratsastustunneilla. Vuosien mittaan harrastuksesta alkoi kuitenkin tulemaan epäsäännöllinen, mutta käyn edelleen ratsastamassa vieraillessani pikkukaupungissa ja sisälläni asuu ikuisesti pieni heppatyttö.

Olen siis valokuvaava musiikkiaddikti ja runoileva heppatyttö, äärimmäisen yksinkertaista.

9. Miltä tuntuu rakkaus? 

Tämä on uskomattoman vaikea kysymys, vaikka olen elämässäni rakastanut enemmän kuin koskaan pystyisi uskomaan, enkä pelkästään musiikkia. Rakkaus tuntuu oikeastaan siltä kuin jokin kasvaisi rintalastan alla niin uskomattoman suureksi, että on pakko huutaa. Rakkaus kulkee salamaniskuina selkärangan jokaisessa nikamassa, myrskytuulena kauneimpina kesäpäivinä ja hyökyaaltoina tyynellä valtamerellä, mutta samalla rakkaus tuntuu suunnattomana onnellisuutena jokaisessa hengenvedossa ja toisen hengittäessä vieressä samaa rakkautta on yksinkertaisesti niin uskomattoman hyvä olla, ettei sille löydy sanoja.

Rakkaus tuntuu kaipuuna silmäkulmissa, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään.

10. Mitä yhtyettä/artistia et voi sietää?

En oikeastaan voi sanoa, että olisi olemassa nimenomaan artisteja tai bändejä, joita en voi sietää. On kuitenkin olemassa uskomattoman paljon biisejä, joita en voi sietää niiden muistuttaessa vaikeimmista muistoistani tai esimerkiksi juuri niistä hetkistä, kun istutaan tupakansavuun verhoutuneessa huoneessa kuuntelemassa sanoja tykkää unista liikaa / hereillä vallitsee inhorealismi ja myöhemmin istutaan kerrostalon katolla miettimässä, kuinka mikään ei enää tunnu miltään. Niistä hetkistä minä en kaipaa ensimmäistäkään ja siksi en voi sietää esimerkiksi kyseistä biisiä, jonka esittää Julma-Henri & Syrjäytyneet.

11. Mistä aiheesta haluaisit blogata, muttet ole saanut aikaiseksi? 

Haluaisin kirjoittaa enemmän uudesta musiikista, nimittäin viimeaikoina on ilmestynyt äärimmäisen hienoa musiikia ja olen istunut rantakallioilla tuntemassa kaikkea mollisoinnuista duureihin selkärankani jokaisessa nikamassa auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani, uudesta musiikista olen ollut uskomattoman kiitollinen. Musiikin lisäksi haluaisin alkaa taas kirjoittamaan siitäkin, kuinka tämä kaupunki kuiskailee rakkauttansa kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla ja yksinkertaisesti siitä, kuinka olen järjettömän onnellinen. En oikeastaan tiedä, tavallaan haluaisin kirjoittaa myös raskaammista aiheista, mutta sellainen saa valitettavasti vielä hetken odottaa aikaansa maailman ollessa niin kaunis, etten halua itkeä kirjoittaessani.

elämältä turpiin sain ja harmittaa

TIISU @ BAR LOOSE 10 03 2015

"Minulla on iso pipi pollassa / mieli absolut nollassa / nautin tuopin löytääkseni syyn" laulaa somerolainen Henrik Illikainen, joka luotsaa Tiisu nimistä yhtyettä. Ensimmäisen singlensä lokakuussa julkaissut yhtye on mainittu esimerkiksi rockmusiikin tulevaisuuden toivona ja soittaa nettisivujensa mukaan räiskyvää, mutta tarttuvaa maalailua suomalaisesta juroudesta, rokin, popin, kömpelön twistin ja humpan keinoin. Itse henkilökohtaisesti en oikeastaan innostunut yhtyeestä ensimmäisen singlejulkaisun ilmestyttyä, mutta tammikuussa kuuntelin yhtyeen toista singlejulkaisua rautatieasemalla iltapäiväruuhkassa ja hymyilin vastaantulijoiden juostessa metroon, olisin halunnut tanssia jokaisen askeleeni.

Yhtyettä ei turhaan ole mainittu rockmusiikin tulevaisuuden toivona ja toinen singlejulkaisun ansiosta olin valmis väittämään, että tämän yhtyeen musiikkia tullaan kuulemaan radiotaajuuksilla kyllästymiseen asti. Tiisu on riemastuttava poikkeus nykyisessä loputtomassa musiikkitarjonnassa, se saa hetkittäin tanssimaan rautatieaseman pahimmassa ruuhkassa ja yhtenä iltana suunnattiin todistamaan kyseistä yhtyettä livenä. Jos sanat hei varo ettet naura liikaa niin / ettei onni saa sua pyörryksiin / vaik elämä on kaunista / aina sitä vastustan saivat nauramaan iltapäiväruuhkassa, voitte tavallaan kuvitella, millaisen loputtoman onnellisuuden ne saivatkaan aikaan allekirjoittaneessa tiistai-iltana yhtyeen soittaessa niin suunnattomalla intohimolla, ettei siihen riittäisi keskeneräiset lauseeni. Eivätkä sanat riitä oikeasti yhtään mihinkään, mutta se keikka, se oli aivan täynnä uskomattoman suurta onnellisuutta ja kävellessäni myöhemmin bussipysäkiltä kotiin oli pakko tanssia jokainen askeleeni, siksi teidän kannattaa mennä todistamaan tätä yhtyettä livenä.

remember to breathe

Olen hukkunut sanoinkuvaamattomaan rauhattomuuteeni raitiovaunun kolistessa ohitseni, kävellyt vieraalta kadunkulmalta seuraavalle tietämättä kuitenkaan määränpäätäni ja huomaamattani unohtunut katselemaan kiirettä vastaantulijoiden kasvoilla, istunut kirjastossa kuuntelemassa kirjojen putoavan lattialle. Kuunnellut öisin hiljaisuutta istuessani parvekkeella, juonut vaniljateetä pitääkseni itseni lämpimänä ja kirjoittanut sitten tuntemattomista asioista, mutta tuntenut rauhattomuuteni jokaisessa hengenvedossani: rauhattomuuteni, joka tarttui selkärankaani kävellessäni rautatieasemalla iltapäiväruuhkassa tai istuessani metrossa matkalla sinne, missä minä kirjoitin ensimmäisen kerran kaipaavani enemmän kuin koskaan aiemmin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä. Kaipaan auringonlaskujen harmoniaa pikkukaupungin rauhallisuudessa, kotimatkojani aamuyön viimeisinä tunteina ja niitä ensimmäisiä syysöitä, kun seisoin maantien varressa valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta ja tanssin usvan keskellä onnellisuuttani, mutta vielä enemmän kaipaan

rauhallisuutta rintalastan alla 

tai sitten tasaista hengitystä 

edes nukahtaessani 

tai herätessäni auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse. Suunnattomassa kaipuussani olen hukkunut omaan rauhattomuuteeni aamun ensimmäisistä auringonsäteistä viimeisiin riippumatta siitä, istunko parvekkeella katselemassa tähtitaivasta vai hidastanko vauhtiani myöhästyessäni taas metrosta, mutta kävellessäni yhtenä uskomattoman kauniina aamupäivänä metsässä ymmärsin, että kaikki on tässä. Kaikki, mitä koskaan tulen tarvitsemaan, oli siinä hetkessä metsän humistessa rauhallisuuttaan ympärilläni ja lintuparven lentäessä ääretöntä vapauttaan pilvettömällä taivaalla: suljin silmäni tunteakseni kuuluvani lintuparven äärettömään vapauteen, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini ja tunsin kallionlohkareiden murtuvan rintalastani alla, siinä hetkessä rauhattomuuteni katosi auringonsäteisiin kasvoillani.

En oikeastaan tiedä, miksi minun on aina hetkittäin palattava kuuntelemaan metsän rauhallisuutta pitääkseni hengitykseni tasaisena ja saadakseni sydämeni rauhoittumaan, mutta todennäköisesti kaksikymmentä vuotta pienessä oopperakaupungissa saavat minut edelleen kaipaamaan metsään. On nimittäin myönnettävä, ettei minusta tavallaan koskaan tullut helsinkiläistä, sydämeni tulee ikuisesti olemaan pikkukaupungin satamassa tervehtimässä höyrylaivoja auringonsäteiden piirtäessä ääriviivojaan turistien kasvoille: siksi pääkaupungin kiireessä hukun omaan rauhattomuuteeni ja hetkittäin unohdan, että täytyisi pysähtyä rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta ja istua kuuntelemassa lintuparven laulavan vapauttaan, vaikka kuinka sellaisen oikeastaan voi unohtaa? Ilman luonnon rauhoittavaa vaikutusta ja pilvettömän taivaan ääretöntä kauneutta en tavallaan olisi mitään, kulkisin silmät sidottuina rautatieaseman kiireessä ja nimenomaan siksi

pitäisi muistaa kuunnella hiljaisuutta, hengittää.

tartu mun vapauteen

HALOO HELSINKI! @ TAVASTIA 06 03 2015

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! oli viime lokakuuhun mennessä ehtinyt julkaista neljä studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye oli ehtinyt soittaa itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Silloin lokakuussa istuin pikkukaupungin rauhallisuudessa kuuntelemassa yhtyeen viidettä pitkäsoittoa ja heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen uskalsin väittää, että Kiitos ei ole kirosana on ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras pitkäsoitto: ensimmäistä kertaa oli myönnettävä yhtyeen todella osaavan kirjoittaa uskomattoman hienoa musiikkia ja sinä samaisena hetkenä päätin, että minun on päästävä todistamaan sitä musiikin uskomattomuutta värivalojen loisteeseen.

Viime syksynä yhtyeen keikkakalenteri ei kuitenkaan sopinut suunnitelmiini, mutta maaliskuun kuudentena tunsin hukkuvani värivalojen loisteeseen yhtyeen noustessa lavalle, en ole koskaan nähnyt yhtyettä niin suunnattoman vahvana. Keinuin musiikin uskomattomuudessa ja viimeistään kuudenteen biisiin mennessä olin suunnattoman onnellinen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen kaikki voi joskus rikkoutuu / mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu tunkeutuessa selkäytimeeni, enkä pelkästään musiikin ansiosta, nimittäin siinä äärimmäisen kauniissa hetkessä ymmärsin, että hetkittäin on uskallettava rakastaa ja päästettävä irti pelonsekaisesta tunteesta. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen musiikki keinutti mukanaan tunteiden ääripäissä, äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa: kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa ja rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa. Maaliskuun kuudentena musiikki pakotti kyyneleet virtaamaan poskipäille ja olin vaikuttunut, suosittelen todistamaan tämän livenä!

LAPKO – FREEDOM

LAPKO – FREEDOM (FULLSTEAM 2015)

On todennäköisesti täysin tarpeetonta kirjoittaa, kuinka aikoinaan rakastuin Lapkoon lumisateen muuttaessa ikkunalasin takana hetkittäin suuntaansa, mutta tavallaan siihen hetkeen on palattava ymmärtääkseen, miksi kyseisen yhtyeen uusi albumi sai kyyneleet virtaamaan poskipäilleni. Nimittäin sinä nimenomaisena vuosien takaisena pimeyteen verhoutuneena talviyönä minussa ei tavallaan ollut enää mitään kaunista, hukuin omaan toivottomuuteeni unohtuessani katselemaan lumisateen tanssivan hitaasti ikkunalasin takana ja hetkittäin kirjoitin muistikirjaani keskeneräisyyttä melankoliaansa huutavin sanoin, mutta kuunnellessani ensimmäisen kerran kyseisen yhtyeen musiikkia hymyilin. Lapko soitti itsensä suoraan hauraaseen sydämeeni: rakastuin musiikin uskomattomaan vahvuuteen ja samalla siihen herkkyyteen, joka ensimmäisellä kuuntelukerralla onnistui armottomasti särkemään sydämeni tuhansiin palasiin ja varomattomasti kuiskailemaan rakkauttaan murtaen jokaisen suojamuurini niin, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni hymyillessäni.

Lapko sai minut ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan pimeyteen verhoutuvilla kaduilla loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Sen nimenomaisen pimeyteen verhoutuneen talviyön jälkeen olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä. Näiden vuosien aikana rakkauteni on kasvanut niin uskomattoman suureksi, etteivät keskeneräisyyttään huutavat lauseet muistikirjassani koskaan riittäisi kuvailemaan sitä ja nimenomaan siksi oli palattava ikkunalasin takana suuntaansa muuttavaan lumisateeseen, nimittäin kuunnellessani yhtyeen uusinta pitkäsoittoa ensimmäistä kertaa sydämeni hakkasi vimmatusti ja kyyneleet virtasivat poskipäilleni pelkästään siitä sanoinkuvaamattomasta rakkaudesta, joka kirjoitti ääriviivansa selkärankaani vuosia sitten.

  Vapaus on täällä ja se on itselleni uskomattoman tärkeä albumi,
   mutta tavallaan siitä on melkein mahdotonta kirjoittaa mitään.

          Seuraavaksi kerronkin teille kiitollisuudesta.

Lapko julkaisi tammikuussa ensimmäisen singlelohkaisun kuudennelta pitkäsoitoltaan ja kuunnellessani sen ensimmäisen kerran vuorokauden vaihtuessa seuraavaan olin ainoastaan sanattomuutta, kyseinen biisihän nimittäin veti kuuntelijaansa armottomasti turpaan viimeistään kertosäkeessä. Kyseinen singlelohkaisu nosti odotukseni tulevaa pitkäsoittoa kohtaan uskomattoman korkealle ja sanojen hello world / what can you offer me today tunkeutuessa luuytimeeni helmikuun lopussa kuunnellessani yhtyeen kuudetta pitkäsoittoa ensimmäisen kerran tiesin, etten koskaan pystyisi arvostelemaan sitä. Ollakseni rehellinen on myönnettävä, etten ole pystynyt kuuntelemaan pitkäsoittoa kertaakaan kriittisesti: kaikista lukemattomista soittokerroista huolimatta kuulen edelleen ensimmäisestä raidasta viimeiseen asti ainoastaan yhtyeen, joka on kirjoittanut kolmekymmentäneljä minuuttia musiikkia suunnattomalla intohimolla välittämättä vähääkään siitä, tuleeko kyseinen pitkäsoitto saamaan mahdollisesti viiden tähden sijasta ainoastaan kolme.

"Lopulta keväällä 2013 olimme siinä pisteessä, että istuimme levy-yhtiön pöydän ääressä Kulosaaressa ja halusimme lopettaa bändin, tyylikkäästi konfettisateeseen Tavastialla. Mutta emme saaneet lupaa. Sovittiin, että tasan vuoden kuluttua palaamme samaan pöytään ja mikäli olemme edelleen samaa mieltä asiasta, toimitaan haluamallamme tavalla” Ville Malja kirjoitti ennen pitkäsoiton julkaisemispäivää ja nimenomaan silloin ymmärsin, kuinka uskomattoman kiitollinen olen jokaisesta biisistä, jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä ja jokaisesta kyyneleestä silmäkulmassani, nimittäin kuudetta pitkäsoittoa ei koskaan pitänyt tullakaan ja siksi kirjoitan kiitollisuudestani. Tämä yhtye on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan niin uskomattoman rakas, että kiitollisuuteni oli sanoinkuvaamattoman suurta pitkäsoiton kolmannen raidan huutaessa korvaani but this is where we nevermind / the shit outside these walls ja onnellisuuden piirtäessä ääriviivojaan kasvoilleni: kyseinen raita on itselleni ehdottomasti tämän pitkäsoiton rakkain, sillä kuullessani sen ensimmäisen kerran värivaloissa lokakuussa kyyneleet virtasivat poskipäilleni ja viettäessäni myöhemmin erään tammikuisen sunnuntaini samaisen raidan musiikkivideokuvauksissa olin uskomattoman onnellinen, niissä sanoissa on suunnaton onnellisuuteni. Pitkäsoittohan on aina ensimmäisestä raidasta aivan viimeiseen asti uskomattoman vahva kokonaisuus ja mikäli ensimmäiset kolme raitaa eivät riittäneet jostain tuntemattomasta syystä vetämään kuuntelijaansa tarpeeksi voimakkaasti turpaan niin viimeistään viidennen raidan oikeastaan yllättävän raskaan intron ja uskomattoman hienon kertosäkeen jälkeen on myönnettävä oma sanattomuutensa, Run Boy Run on itseasiassa yksi pitkäsoiton hienoimmista raidoista.

Viidennen raidan jälkeen sanat you are like a midnight / giving promising shine / your secret folder / triggers my spine kuljettavat mukanaan suunnattomaan harmoniaan, joka kuitenkin kuulostaa tässä tapauksessa suhteellisen vaaralliselta, mutta toisaalta rockmusiikki tarvistee nimenomaan vaarallisuutta pysyäkseen hengissä musiikin loputtomassa tarjonnassa. Vaarallisuuden pystyy kuulemaan ensimmäisestä raidasta viimeiseen, mutta nimenomaan viimeisen raidan huutaessa i'll find a brand new god / i'll find somebody i can trust / somebody i can run to loputtomassa melankoliassaan on tartuttava vielä siihen, kuinka kuulen edelleenkin ainoastaan yhtyeen, joka on kirjoittanut kolmekymmentäneljä minuuttia musiikkia suunnattomalla intohimolla välittämättä siitä, tuleeko kyseinen pitkäsoitto saamaan mahdollisesti viiden tähden sijasta ainoastaan kolme. Freedom on minulle itselleni henkilökohtaisesti äärettömän tärkeä pitkäsoitto ja todennäköisesti se on sitä tekijöilleenkin, viimeistä raitaa lainatakseni

whatever takes too long is worth waiting, 

tätä pitkäsoittoa odotettiin monta vuotta  

ja se ylitti kaikki odotukset, kiitos.       

huonokarmatrippi jäähallissa

Elämässäni on musiikin suhteen ollut niitä aikakausia, joita on suunnattoman vahvasti värittänyt ainoastaan muutama yhtye: niitä aikakausia, jolloin ainoastaan muutamalla yhtyeellä on ollut merkitystä ja koko oma olemassaoloni on periaatteessa kiteytynyt niihin muutamaan yhtyeeseen, niitä aikakausia on elämässäni ollut useita ja tavallaan ainoana yhdistävänä tekijänä on toiminut uskomattoman suuri rakkaus musiikkiin. Tänään palataan elämässäni siihen aikakauteen, kun rakastuin Apulantaan yleisömeren keskellä vieraan kaupungin ympärillämme verhoutuessa tummansiniseen ja aloin kirjoittamaan keskeneräisyyttäni runomuodossa, siihen aikakauteen nimittäin liittyi kaksi itselleni uskomattoman tärkeää yhtyettä, joista en ole koskaan aiemmin osannut kirjoittaa mitään. Yhtye nimeltä Tehosekoitin astui elämääni kaksi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen ja Ankkarock-esiintymisen jäävän siten yhtyeen viimeiseksi, mutta päätöksestä huolimatta yhtyeestä tuli itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä.

Kieltämättä silloin 14-vuotiaana keikoille pääseminen oli suunnattoman harvinaista: yhdeksän vuotta sitten pienessä oopperakaupungissa keikoille pääseminen vaati täysi-ikäisyyttä ja vaikka teini-ikäinen minäni olisi kuollakseen halunnut matkustaa hukkuakseen värivaloihin, se ei ollut tarpeeksi kapinallinen matkustamaan vastustuksesta huolimatta. Don Huonot astui elämääni sinä samaisena vuonna ja viimeistään rakastuessani kyseiseen yhtyeeseen oli myönnettävä itselleen, ettei yhtyeen aktiivisuudella ollut tavallaan yhtään mitään merkitystä, musiikki pysyy lopettamisesta huolimatta ja sitä voi rakastaa jokaisella hengenvedollaan, huutaa kokonaisvaltaisesta tunteesta. Kaikesta huolimatta salaisesti toivoin pääseväni vielä näkemään nämä yhtyeet värivaloissa ja tavallaan lupasin itselleni, että mikäli jonain päivänä sellainen mahdollisuus tulee, vien itseni hukkumaan värivalojen loisteeseen. Tehosekoitin jäi tästä lupauksestani huolimatta aikoinaan valitettavasti näkemättä, mutta marraskuussa naurahtaen ostin itselleni lipun Don Huonojen 25-vuotisjuhlakonserttiin.

Seuraavaksi aion kirjoittaa siitä, kuinka en odottanut turhaan.

(Ja kuinka eturivissä ei välttämättä tarvitse nuolla rakkaansa kasvoja,
ei ainakaan kirjaimellisesti, eikä ainakaan monen biisin ajan, oikeasti.)

EGOTRIPPI @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 02 2015

Todennäköisesti tälle keikalle joutuu oikeasti jonottamaan, mietin istuessani raitiovaunussa kansallismuseon kohdalla pimeyden verhotessa maisemaa tummansiniseen ja kuulokkeissani Pauli Hauta-Aho laulaa jostain sellaisesta, mihin sanat eivät koskaan riittäisi. Helsinki tuntuu nukkuvan pimeydessä kävellessäni hetken päämäärättömästi ja saapuessani myöhemmin jäähallille toteamaan, ettei ilmeisesti tarvitsekaan jonottaa, miesääni kuiskailee korvaani edelleen jotain niin uskomattoman suurta, että ne keskeneräiset lauseeni eivät koskaan riittäisi kertomaan. Kuka ihan oikeasti kuuntelee The Blankoa ennen tällaista keikkaa, mietin sitten kävellessäni tasan seitsemältä viemään villakangastakkiani narikkaan ja istuessani myöhemmin odottamassa keikan alkamista naurahdan itsekseni, ettei varmaan kukaan minun lisäkseni.

Egotrippi nousee värivalojen loisteeseen puoli yhdeksältä. Tavallaan en osannut odottaa keikalta mitään ja ollakseni rehellinen itselleni on myönnettävä, etten oikeastaan edes tunne yhtyeen tuotantoa kauhean hyvin, vaikka Matkustaja ja Varovasti Nyt ovatkin kieltämättä uskomattoman tärkeitä musiikillisia taideteoksia. Keikan puolivälissä huomaan kohdanneeni eturivissä äärimmäisen epämukavan tilanteen, kun sekä oikealla että vasemmalla puolellani rakastuneet pariskunnat osoittavat rakkautta toisilleen, ihan oikeasti, eturivissä ei välttämättä tarvitse kuolata rakkaansa kasvoille, enkä puhu nyt mitään katkeruuttani, valitettavasti se sattuu vain tuntumaan sivullisista uskomattoman kiusalliselta. Egotrippi on kuitenkin mainio ja kieltämättä sanojen on olemassa asioita / niin kipeitä ja vaikeita / ettei niistä puhumalla selviä kaikuessa jäähallissa kyyneleet tarttuvat silmäkulmiini, ne sanat ovat kulkeneet mukanani uskomattoman kauan lohduttaen ja saaden kyyneleet virtaamaan poskipäilleni, mutta ne ovat kuitenkin aina olleet siinä, mukanani.

MAJ KARMA @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 02 2015

Egotripin poistuessa värivalojen loisteesta neuvottelen itseni kanssa eturivin välttämättömyydestä ja hetken kuluttua luovun ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoisesti eturivipaikastani, koska minä en välttämättä kestäisi seuraavaa yhtyettä pariskuntien vieressä. Unohdun miettimään viimeistä kertaa, kun näin Herra Ylpön Ihmiset-kokoonpanonsa kanssa: heinäkuun tukahduttavassa kuumuudessa yleisömeren keskellä auringonsäteet polttivat kalpealle iholleni ääriviivojaan, huusin ääntäni käheäksi jokaisella hengenvedollani ja ennen viimeistä biisiä olin uskomattoman lähellä pyörtymistä, mutta siinä keikassa oli ääretöntä tunnetta. Maj Karmaa en kuitenkaan ole aikaisemmin nähnyt värivaloissa ja yhtyeen myöhemmin noustessa lavalle olen ainoastaan sanattomuutta, yhtye nimittäin huutaa vaarallisuuttaan tummanpuhuvan laulajansa johdolla niin suunnattomalla voimalla, että on antauduttava musiikille ihan jokaisella hengenvedollaan ja huudettava ääntään käheäksi, hetkeen ei ole olemassa muuta todellisuutta.

Herra Ylppö on äärimmäisen mielenkiintoinen persoona. Ihmiset-yhtyeensä kanssa miehen kasvoilta pystyi lukemaan hetkittäin liikuttuneisuutta, värivalojen loisteessa myös allekirjoittaneen silmäkulmiin tarttuivat kyyneleet ja musiikki tuntui selkärangan jokaisessa nikamassa kokonaisvaltaisena tunteena. Rakkautena ja äärettömänä melankoliana, mutta tänään Maj Karman raivotessa lavalla Ylpön kasvoilta pystyy lukemaan liikuttuneisuuden sijaan vaarallisuutta, joka tarttuu allekirjoittaneeseen ja todennäköisesti myös kokonaiseen yleisömereen, niin uskomattoman vahvasti yleisö tuntuu antautuvan musiikin vietäväksi. "Tästä tulee hieno viikonloppu tyypit, juhlikaamme" Ylppö kehottaa ja yleisömeri riehaantuu entisestään, minä olen elossa.

DON HUONOT @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 02 2015

Maj Karman jälkeen olen edelleen pelkästään sanattomuutta, yleisömeri tuntuu odottavan seuraavaa yhtyettä uskomattoman innoissaan ja niin minäkin, tätä olen kai salaisesti odottanut siitä hetkestä, kun päätin jonain päivänä näkeväni kyseisen yhtyeen värivalojen loisteessa. Tavallaan tuntuu kuin olisin odottanut ainoastaan tätä hetkeä kaikki nämä yhdeksän vuotta, mietin istuessani hetkeksi, sydämessäni muuttuu hetkittäin rytmi pelkästään innostuneisuudesta ja kun viimein laitan korvatulpat takaisin korviini myönnän jännittäväni, tämä on kieltämättä itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen suuri hetki. Sydän hakkaa vimmatusti ja kun yhtye lopulta nousee värivalojen loisteeseen suunnattomien suosionosoitusten saattelemana, sydämessäni muuttuu rytmi musiikin saadessa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, yhdeksän vuotta ja minä olen tässä.

En tiedä, kuinka uskomaton Don Huonot oli kultavuosinaan, mutta Kalle Aholan hokiessa mä en vihaa mitään / mä en vihaa mitään / mä en vihaa mitään / niin kuin sinua yleisömeri tuntuu muuttuvan liekkimereksi ja viimeistään kertosäkeen kaikuessa värivaloissa yleisö hukkuu liekkeihinsä. Aholan silmissä on äärimmäistä onnellisuutta, joka tarttuu allekirjoittaneeseen niin uskomattoman voimakkaana, että olisin valmis myymään sieluni kuullakseni tätä enemmän, tunteakseni musiikin aivan uskomattoman voimakkaana onnellisuutena rintalastani alla. Eikä minun tarvitse luopua mistään, mutta musiikki pakottaa nauttimaan jokaisella hengenvedollani ja liikuttumaan sanoista me olemme kuin veljet / toivon ettei sen tarvitse mennä / surussa vääntymään nostalgian tuntuessa hetkittäin selkärangassa, vaikka tämä on tavallaan kaikkea muuta, nostalgiaa on ainoastaan yleisömeren kasvoilla.

Tavallaan uskon, että värivalojen loisteeseen on saavuttu nimenomaan muistelemaan menneitä ja tuntemaan nostalgiaa selkärangan jokaisessa nikamassa, se on oikeastaan ihan ymmärrettävää: musiikki kietoo itseensä äärettömästi onnellisuutta, ensimmäisiä rakkaudentunnustuksia vahvasti humaltuneena tai sitten äärimmäistä epätoivoisuutta, tänään musiikki keinuttaa niissä muistoissa. Mutta tavallaan sitä nostalgiaa on ainoastaan yleisömeren kasvoilla, nimittäin yhtye tuntuu olevan uskomattomassa iskussa ja kuulostaa kieltämättä vielä kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisenä niin käsittämättömän hyvältä, että musiikki vetää allekirjoittanutta armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan ja pakottaa kyyneleet tarttumaan silmäkulmaani, tässä on muutakin kuin nostalgiaa. Keikan puolivälissä permannon keskiosassa sanat himmeän sinisessä yössä / sateen solistessa kadun asfalttiin / havahdun niin polttavaan ikävään / että tahtoisin olla kuollut yllättävät allekirjoittaneen, vaikka ne sanat kuuluvat ehdottomasti tärkeimpiin: siksi tässä on muutakin kuin nostalgiaa, nimittäin lukemattomista soittokerroista huolimatta ne sanat pääsivät yllättämään koskettavuudellaan, saamaan hauraan sydämeni muuttamaan hetkellisesti rytmiään ja pudottamaan yleisön polvilleen, yhtyeen tunnelmoidessa akustisesti jäähallissa oli suunnatonta taianomaisuutta.

Yhtyeen päättäessä akustisen tunnelmointinsa loputtomiin suosionosoituksiin päälavalle ilmestyy yhtyeen alkuperäinen kitaristi, vuosina 1989–92 yhtyeessä vaikuttanut Joonas Pirttilä, ja yhtyeen toiselta albumilta löytyvä Hyrrä pääsee säveltäjänä käsittelyyn. Yleisö tuntuu hukkuvan hurmioonsa, hetkittäin suljen silmäni tunteakseni jokaisella hengenvedollani ja viimeistään keinuessani tässä uskomattoman kauniissa hetkessä, kun Laura Närhi yllättäen astuu värivalojen loisteeseen duetoimaan Aholan kanssa syksyllä ilmestyneen melankoliaan verhoutuvan musiikillisen taideteoksen, tunnen jokaisen suojamuurini murtuvan. Kappaleesta muotoutuu uskomattoman suuri voimaballadi, joka tuntuu ainoastaan kasvavan jokaisella hengenvedollaan ja hukuttavan yleisömeren suunnattomaan melankoliaan, eivätkä sanat kaikki mitä tein / tein vain sinua varten / vartioin sun joka askelta jää melankoliaan verhoutuneen voimaballadin varjoon, kappaleen intensiivinen versiointi pudottaa allekirjoittaneen polvilleen, tosin vain kuvainnollisesti, sillä todellisuudessa vedän korvatulpat varomattomasti korvistani ja huudan kovempaa kuin koskaan pystyisi uskomaan, huudan teini-ikäisen minäni kokonaisvaltaisesta tunteesta, suunnattomaan epätoivoon päättyneestä rakkaudesta.

Enkä lopeta huutamista silloinkaan, kun keikan yllättävimmäksi vieraaksi osoittautunut Paleface astelee värivaloihin huudattamaan edessään siintävää yleisömerta. Verta, pornoa ja propagandaa yleisö huutaa sanoinkuvaamattomassa hurmiossa, kädet seuraavat musiikkia levottomina ja sydämeni hakkaa vimmatusti, olen suunnattoman vahvasti elossa ja kyyneleet virtaavat poskilleni pelkästään loputtomasta onnellisuudesta, naurattaakin. Yhtye poistuu lavalta jättäen yleisömerensä räjähtämispisteeseen, mutta palaa liikuttuneisuutta kasvoillaan vetämään Ruma rämä romu römö-römön a cappellana ja räjäyttämään tilanteen viimein sanoin älä saatana sano että kaipaat minua / tiedät hyvin kyllä missä minä ootan sinua, eikä viimeisenä värivalojen loisteessa kaikuvien uskomattoman rakkaiden sanojen luodinkestävää sydäntä / ei oo vielä keksittykkään / turha pelätä laukausta / sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa jälkeen ole oikeastaan enää mitään sanottavaa, yhtyeen todennäköisesti suurimman hittibiisin päättyessä hiljaisuuteen jonotan naurettavan pitkään saadakseni villakangastakkini narikasta ja myöhemmin kävelen rautatieasemalle sanoinkuvaamattoman liikuttuneena, mutta niin onnellisena, ettei siinä ole mitään järkeä.

Kiitos tästä Don Huonot, en odottanut turhaan.